Avaaja Hanna Meretoja: ”Vaarallisimpia kertomuksia ovat sellaiset, jotka esiintyvät faktoina – Kysymykset ohjaavat, mitä maailmasta nähdään”
Turun yliopiston kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja sanoo, että lisääntyneestä alarmismista huolimatta kertomukset eivät ole sen vaarallisempia kuin ennenkään. Olennaista on, miten niitä käytetään.
Viime aikoina on puhuttu yhä enemmän vaarallisista kertomuksista, vaikka 2010 tarkastetun väitöskirjasi mukaan kertomuksen voi katsoa olleen kriisissä holokaustista lähtien. Miksi keskustelua käydään nyt?
Taustalla on varmaan kertomusbuumi. Tarinoita on kerrottu aina, mutta tietoisuus siitä, miten kertomukset vaikuttavat ihmisiin, on noussut mediassakin enemmän esiin.
Itse ajattelen, etteivät kertomukset ole sen vaarallisempia kuin ennenkään. Kertomusmuoto itsessään ei ole meille hyväksi tai pahaksi, vaan siinä on potentiaalia molempiin. Olennaista on, miten kertomuksia käytetään.
Johtamasi projekti on mukana Suomen Akatemian Välineelliset kertomukset -konsortiossa, jossa toimii myös Tampereen yliopiston somekertomuksiin ja journalismiin keskittyvän Kertomuksen vaarojen jatkohanke. Miten projektinne suhtautuvat toisiinsa?
Olemme aika erimielisiä monista asioista, mutta olemme ajatelleet, että se on rikkaus. Heidän formalistisen lähestymistapansa mukaan kertomus on ensisijaisesti tietynlainen kielellinen muoto.
Johtamassani hankkeessa lähdetään siitä, että kertomukset ovat sosiaalisia ja kulttuurisia käytäntöjä, joilla tulkitsemme maailmaa. Ne ovat kytköksissä muihin puhumisen ja toiminnan tapoihin ja valtarakenteisiin sekä vaikuttavat kykyymme hahmottaa mahdollisuuksiamme.
"Sotametafora on tapa legitimoida uhrauksia. On aika huolestuttavaa, jos meillä ei ole muita tapoja käsitteellistää yhteisiä kokemuksia kuin sotakertomus."
Voisiko siis puhua kertomusten vaarallisuuden sijaan hyvistä ja huonoista kertomuksista?
Kirjassani The Ethics of Storytelling (Oxford University Press) luon mallin, jonka avulla voi tarkastella kertomusten eettisyyttä ja riskejä.
Näkökulmia ovat esimerkiksi, laajentaako vai supistaako kertomus mahdollisen tajua, miten se vaikuttaa itseymmärrykseemme ja toisten kokemusten ymmärtämiseen, onko se osallistava vai ulossulkeva, vahvistaako vai heikentääkö se näkökulmien merkityksen ymmärtämistä ja toimiiko se eettisen tutkimisen tilana vai tuottaako se dogmaattisuutta.
Onko kertomuksella itsessään etiikka vai puhummeko kertojan etiikasta?
Ne nivoutuvat, koska kertomuksen taustalla on kertomisen akti. Kertomusta jäsentää se, mistä näkökulmista se on kerrottu, ja kerronnallinen etiikka tutkii, miten käsityksemme ihmisenä olemisesta ovat kerronnallisesti rakentuneet.
Voidaan puhua kertomuksen etiikasta, mutta etiikka realisoituu vasta tulkittuna ja tietyssä kontekstissa. Sosiaalisessa tilanteessa asia kerrotaan siinä hetkessä, kaunokirjallisuudessa kertomisen ja vastaanoton kontekstit voivat olla hyvin erilaiset.
Voidaanko sanoa, että kertomuksen ja kertojan etiikkaa ei voi paikantaa mihinkään tiettyyn pisteeseen?
Ajattelen, että se on dialoginen tulkinnallinen prosessi, jossa merkitykset muodostuvat vastaanottajien tulkitessa kertomusta. Kertojilla ja tulkitsijoilla on vastuu, millaisten kertomusten jakamiseen he osallistuvat.
Sosiaalisessa mediassa tulkitsija jakaa eteenpäin kertomuksia. Silloin oleellista on, miten kertomus kehystetään. Ei ole automaattisesti niin, että yksittäiskertomus nähtäisiin normatiivisena.
Kertomukset toimivat merkityksenannon malleina, mutta ne eivät määritä sitä, miten niitä tulkitaan ja käytetään. Ne tarjoavat tiettyjä näkökulmia maailmaan ja tapoja toimia, mutta meidän ei ole pakko tarttua niihin. Voimme yhtä hyvin suhtautua niihin kriittisesti.
Eikö sekin ole aika normatiivinen akti, että kehystetään yksittäinen kertomus vaaralliseksi?
On. On ironista, että kertomuskriitikot rakentavat välillä aika mustavalkoisiakin kertomuksia.
"Taistelupuheen ohella lääketiedettä hallitsee vahva sopeutumisdiskurssi. Joskus elämässä voi käydä tosi huonosti. Se, että pitää sopeutua mihin tahansa, voi šokkivaiheessa tuntua aika karulta."
Keväällä kirjoitit Suomen Kuvalehdessä, että koronakriisiä ei pitäisi kehystää sotametaforin. Miksi sotametaforat ovat niin vaarallisia?
Sotakertomus positioi toimijat taistelijoiksi: potilaat, terveydenhuollon ammattilaiset, yhteisön. Se tuottaa illuusion, että paranemisessa olisi kysymys taistelemisesta.
Myöskään terveydenhuollon ammattilaiset eivät ole sotilaita. He kaipaavat useammin suojavarusteita ja kunnollista palkkaa kuin sankariksi nostamista.
Sotametafora on myös tapa legitimoida uhrauksia. On aika huolestuttavaa, jos meillä ei ole muita tapoja käsitteellistää ja kerronnallistaa yhteisiä kokemuksia kuin sotakertomus.
Kerroit Oxfordin yliopistossa pitämässäsi videoluennossa sairastuneesi keväällä 2019 rintasyöpään. Millaisia sairauskertomuksia syöpään liittyy?
Olen puhunut normatiivisesta optimismista. Syöpäkertomusmalleista välittyy vahva paine olla myönteinen ja nähdä vastoinkäymisissä aina jotain positiivista. Ympäristö kaipaa sitä. On helpompi kohdata katastrofin kohdannut ihminen, jos voi ajatella, että siitä seuraa jotain hyvää.
Taistelupuheen ohella lääketiedettä hallitsee vahva sopeutumisdiskurssi. Minullakin diagnosoitiin ”sopeutumishäiriö” ja kävin ”sopeutumisvalmennuskurssin”. Joskus elämässä voi käydä tosi huonosti. Se, että pitää sopeutua mihin tahansa, voi šokkivaiheessa tuntua aika karulta.
Millä tavalla näet tutkijan omien kokemusten ja elämän vaikuttavan teoriaan?
Ajattelen, että kaikki tiedon muodostuminen lähtee tilanteesta, josta käsin asioita ymmärtää. Se ei tarkoita subjektivismia tai relativismia, vaan tieto rakentuu ihmisten välisessä dialogissa.
Vaarallisimpia kertomuksia ovat sellaiset, jotka esiintyvät faktoina. Sitä paitsi faktatkin kytkeytyvät kulttuurisesti välittyneisiin merkityksenannon tapoihin.
Myös faktalähtöisen tekstin ja tilastojen taustalla on tiettyjä tapoja tulkita maailmaa ja esittää se tietystä näkökulmasta. Tutkimus lähtee aina jostain kysymyksestä. Kysymykset ohjaavat, mitä maailmasta nähdään. ■
