Miksi kunnissa ei ole hallitus–oppositiojakoa? Selitys löytyy muinaisista kyläkokouksista
Miksi vain valtakunnanpolitiikassa on hallitus ja oppositio? Mihin perustuu se, että kunnissa ja kaupungeissa kaikki puolueet pääsevät hallitukseen?
Tällä kertaa lähdemme liikkeelle lukijamme, kokkolalaisen Kaukon pohdinnasta. Kauko muistuttaa, että eduskuntavaalien jälkeen Suomessa hallitus muodostetaan vaalien tuloksen perusteella. Käytännössä syntyy hallitus, jolla on takanaan valtaosa edustajista. Loput puolueet jäävät hallituksen ulkopuolelle, oppositioon.
Miksi näin ei käy kuntavaalien jälkeen? Kunnan- ja kaupunginhallituksia paikkoja jaetaan kaikille edustajia saaneille ryhmille, ehkä aivan pienimpiä lukuun ottamatta.
Kauko arvelee, että myös kuntapolitiikka kiinnostaisi enemmän, jos kunnissakin olisi valtakunnan mallin mukainen hallitus–oppositiojako.
Kysymys on ajankohtainen, kunta- ja aluevaalit pidetään huhtikuussa. Selitystä Kaukon kysymykseen pitää kuitenkin hakea jälleen kerran historiasta.
Poliittisen historian professori Markku Jokisipilä Turun yliopistosta muistuttaa, että kunnallisen päätöksenteon vieminen lakeihin on Suomessa vanhempaa perua kuin eduskunta ja sen pohjalle muodostettu hallitus.
Ensimmäinen Venäjän keisarin kunnallista itsehallintoa koskeva asetus annettiin vuonna 1865. Siinä kunnan hallinto erotettiin seurakuntien toiminnasta.
– Siihen saakka kuntien hallinto oli ollut kirkon piirissä.
Ihmisyhteisöjen yhteinen päätöksenteko on hyvin vanha asia, Suomen alueellakin kylien asioista on päätetty iät ja ajat. Siksi 1800-luvun loppupuoliskolla alkanut kunnallishallinnon lyöminen lakikirjojen kansien sisään on jatkumoa vanhoista käytännöistä.
– Päätöksiä tehtiin kuntalaisten yhteisissä kokouksissa, asioista yritettiin päästä yhteisymmärrykseen, Jokisipilä kertoo.
Tämä yhteiseen asioiden hoitamiseen pyrkivä malli siirtyi tsaarin asetukseen ja sitten aikanaan Suomen lainsäädäntöön. Kunnallislaki säädettiin vuonna 1917 ja astui voimaan vuoden 1918 alussa, juuri ennen sisällissotaa.
Kunnan asioista päättävien ihmisten valinta demokratisoitui suljetuksi äänestykseksi. Samalla säilyi ajatus siitä, että kaikki osapuolet ovat mukana, kun asioita valmistellaan ja kun niistä päätetään.
Valtakunnanpolitiikka tuskin oli myöskään itsenäisen Suomen alkutaipaleella selkeä ja houkutteleva esimerkki kunnan asioiden hoidolle.
– Esimerkiksi 1920-luvulla oli 14 hallitusta. Näistä kaksi oli enemmistöhallituksia. Suurin osa jäi alle vuoden ikäisiksi. Tämä oli yleiseurooppalainen trendi, Jokisipilä sanoo.
On selvää, etteivät tuollaiset pätkähallitukset ehdi toteuttaa mitään mielekästä suunnitelmaan maan viemiseksi tiettyyn suuntaan.
– Juuri kun hallituksen toiminta oli saatu käyntiin, se kaatui.
Koko valtiota koskevassa päätöksenteossa on myös tekijä, joka kuntapolitiikasta puuttuu: presidentti. Jokisipilä kertoo, että ennen sisällissotaa sosiaalidemokraatit ajoivat mallia, jossa kaikki valta olisi ollut eduskunnalla.
Sisällissodan jälkeen oikeisto taas halusi säilyttää lyhyen kuningasseikkailun jälkeen ajatuksen vahvasta johtajasta. Tämän vuoksi Suomen politiikkaan vaikutti 1990-luvulle hyvin vahvasti parlamentin lisäksi väkevän presidentin hahmo.
Itse asiassa myös vahvojen enemmistöhallitusten aika on Suomessa historiallisesti lyhyt.
– Niiden kausi alkaa vasta vuoden 1983 vaaleista.
Mihin jännään kysymykseen tarvitset vastauksen? Laita sähköpostia osoitteeseen sammeli.heikkinen@a-lehdet.fi ja yritämme auttaa.
