Puukkojunkkarit ennen ja nyt – Tiedätkö, mitä yhteistä on tämän päivän nuorisoväkivallalla ja 1800-luvun häjyillä?
Nuorten miesten porukat voivat olla alttiita keskinäiseen väkivaltaan. Sen ehkäisyssä auttaa varhainen puuttuminen syrjäytymisriskiin, kiinni joutumisen todennäköisyys ja valtakulttuurissa elämisen palkitsevuus, kirjoittaa psykiatri Hannu Lauerma.
Jos asutustiheys ja liikkuvuus on riittävää, toisistaan selkeästi erottuvat nuorten miesten joukkiot ovat välillä alttiita keskinäiseen väkivaltaan.
Infrastruktuurin lisäksi väkivalta-alttiutta säätelee myös kulttuuri. Osa väkivalta-aalloista on pitkäkestoisia ja ylisukupolvisia, toiset taas ikäkausi-ilmiöitä, jotka rauhoittuvat itsekseen aikuistumisen, perhe- elämän ja vakiintuneen aseman myötä.
Parhaillaan ilmenevää uudentyyppistä nuorisoväkivaltaa onkin tarkasteltava ennakoiden sitä, muodostuuko siitä nopeasti ohittuva vai kenties vuosisadan mittainen ilmiö.
Sääty-yhteiskunnan perinteiset kunnioitussuhteet rapautuivat ja tilallisten poikia päätyi maattomiksi.
Noin 100 vuotta kestänyt Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkari- eli häjykausi alkoi huomattavan paikallisena ilmiönä 1700-luvun lopussa. Miksi silloin, ja tuolla pienellä alueella, alkoi vaihe, jolloin tietyissä pitäjissä henkirikosten ilmaantuvuus oli 30-kertainen verrattuna 2020-luvun Suomeen? Ja miksi se hiipui? Erilaisia tulkintoja on esitetty sekä ilmiön syistä että sen väistymisestä. Sama alue on ollut sittemmin hyvin rauhallinen ja järjestäytynyt.
Muusta väkivallasta irrallinen nuorison joukkoväkivalta alkoi kehittyä samalla kun koti- ja kirkkokurin rinnalle syntyi virallinen pitäjäkuri, vaikka esivalta oli heikko. Ensimmäinen juuri nuorisoa varten laadittu järjestyssääntö syntyi Vöyrillä 1749, ja esimerkkiä seurasivat Lapväärtti, Närpiö ja Lapua. Sittemmin pitäjäkurisäännöt yleistyivät muuallakin Etelä-Pohjanmaalla, aina 1800-luvun lopulle saakka.
Sakottamisten syinä olivat yöjuoksu, luvaton tanssinpito tai tanssi, kuokkavierailut, korttipelit, metelöinti, luvattomat ajelut toisten hevosilla, tarpeeton kokoontuminen, ilkivalta ja joutilaisuus tai sen salliminen. Keskeistä oli yöllinen ulkonaliikkumiskielto.
Ajallisesti ja paikallisesti tiukka pitäjäkuri ja kapinamielisyys ilmeisesti eskaloituivat rinta rinnan. Henkirikosten määrä kasvoi kovan kurin pitäjissä eikä väljemmän kurinpidon alueilla surmattu läheskään yhtä paljon, mutta syysuhde asiassa on epäselvä.
Ilmiön taustalla on nähty elintason kasvu tervanpolton ja ulkomaankaupan myötä, ja siten runsastunut väkevän alkoholin saatavuus. Sääty-yhteiskunnan hierarkia ja perinteiset kunnioitussuhteet rapautuivat samalla uusien elinkeinojen vuoksi, ja tilallisten poikia päätyi enenevästi maattomiksi. Pellonraivauksessa fyysinen voima oli arvostettua ja sitä esiteltiin myös tapellen ja nöyryyttäen. Häjyjä pelättiin ja kunnioitettiin, eikä todistajia rikoksille tahtonut löytyä.
Nyt uudentyyppisen nuorisojengiväkivallan kasvun ja vakiintumisen estäminen ei liene mahdollista millään liberalisoimistoimenpiteellä.
Häjyilyn hiipumisen syinä taas on nähty laaja muuttoliike ulkomaille ja kulkuyhteyksien kasvu kotimaassa, ja herätys-, raittius- ja nuorisoseuraliikkeiden ja väestöä yhdistävän fennomanian voimistuminen.
Ne saattoivat vaikuttaa siihen, että viranomaiset saivat lopulta tosiasiallisenkin määräysvallan. Samalla nuorisoa luonnottoman tiukasti kahlinnut pitäjälainsäädäntö väistyi.
Nyt uudentyyppisen nuorisojengiväkivallan mahdollisen kasvun, ja ylisukupolviseksi vakiintumisen, estäminen ei liene mahdollista millään liberalisoimistoimenpiteellä. Mahdollisimman varhainen puuttuminen yksilön syrjäytymisriskiin perheiden kautta, kiinni joutumisen todennäköisyys ja valtakulttuurissa elämisen palkitsevuus saattaisivat vaikuttaa. Samoin teräaseiden kantamisen tehokkaampi valvonta sekä nopeat, tuntuvat seuraamukset siitä.
