Maksimoimme kaupunkitilan ajansäästön vuoksi – Haaveilen väljemmästä ympäristöstä, jossa on tiloja sattumille
Olen miettinyt, miten funktionaalinen suomalainen yhteiskunta oikeastaan on – ja miten tuo arvo heijastuu esimerkiksi kaupunkisuunnitteluun. Funktionaalisuus säästää aikaa ja vaivaa. Mutta samalla mietin: aikaa mihin, kysyy Asta Leppä.
Erään leffaillan jälkeen kävin hakemassa läheiseen parkkihalliin pysäköidyn autoni. Kuten tiedätte, Turku on tunnettu parkkitiloista käydystä kiihkeästä kaupunkipoliittisesta keskustelusta, joka velloi vuosikausia puolesta ja vastaan.
Maksoin järkyttävän kalliin pysäköinnin (noin puolet leffalipun hinnasta) ja astuin sisään halliin. Koko valtavassa hallikompleksissa oli yksi ainut auto, minun. Lentokoneen turbiineja muistuttavat jättimäiset ilmastointiputket humisivat katossa.
Otin tuona iltana ensimmäisen kuvani autiosta parkkihallista.
En tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että kuvasta kehkeytyisi parin vuoden kuluttua musiikkia ja valokuvaa yhdistävä taidenäyttely.
Näyttelymme tarkoitus on ollut herättää ajatuksia muun muassa kaupunkitilasta. Kenen tarpeisiin tilaa varataan – ja millä hinnalla?
Sitäkin olen miettinyt, miten funktionaalinen suomalainen yhteiskunta oikeastaan on – ja miten tuo arvo heijastuu esimerkiksi kaupunkisuunnitteluun. Funktionaalisuudella tarkoitan sitä, että asiat suunnitellaan hyvin tiukasti vain yhtä tiettyä tarkoitusta varten.
Funktionaalisuuden tarkoitus on tietenkin luoda turvaa ja sujuvoittaa elämää. Se säästää aikaa ja vaivaa.
Mutta samalla mietin: aikaa mihin?
”Vaikka vapaa-aikaa on enemmän kuin koskaan historiassa, ihmiset kärsivät aikapulasta.”
Vaikka vapaa-aikaa on enemmän kuin koskaan historiassa, kyselyiden mukaan ihmiset kärsivät aikapulasta. Mutta mihin tämä aika lopulta uppoaa? Käytämmekö sitä ajatteluun, harkintaan ja etsimiseen? Ei, suurin osa ajasta menee ryntäilyyn paikasta toiseen – tai sitten se häviää kaikkeen epämääräiseen kuten somessa roikkumiseen.
Katsokaa nyt meitä ihmisiä hississä naama kiinni kännykässä, metron liukuportaissa Ärrän pahvikahvi kourassa, kipittämässä puolijuoksua kukin oman Bermudan kolmionsa kuten työpaikan, ruokakaupan ja kodin väliä.
Ja kun elämän arvo on tämä – ajan säästäminen ”johonkin” – ympäristön on tietenkin tuettava sitä.
Pujoa kasvavat joutomaat ovat puolestaan hukkatilaa, joutorakennukset kannattaa ”totta kai” purkaa. Täällä Turussa päin ne myös syttyvät salaperäisellä tavalla tuleen. Samalla sitä, että tilojen annettaisiin eräällä tavalla keksiä itse itsensä tai että ne kutsuisivat sisäänsä monenlaista toimintaa, pidetään haihatteluna. Kukas sellaisen näet maksaa?
”Katsokaa nyt meitä ihmisiä hississä naama kiinni kännykässä, metron liukuportaissa pahvikahvi kourassa.”
Kävelin tuon illan jälkeen monesti alkuyön tunteina alueen parkkitiloissa. Niissä ei ollut juuri koskaan autoja, eikä siksi myöskään ristin sielua. Avajaisissa muuan kutsuvieras kertoi, kuinka oli teini-iässä käynyt kaveriensa kanssa skeittaamassa parkkihalleissa. Nyt skeittarit saisivat luultavasti äkkilähdön – jo pelkästään valokuvaaminen houkutti paikalle vartijan.
Mutta olen itsekin autoilija. Asun kehyskaupungissa, jossa julkinen liikenne ei oikein toimi. Lähimmälle bussipysäkille on lähes kilometri.
Se ei estä minua haaveilemasta. Haaveilen väljemmästä ympäristöstä, jossa on enemmän elämää – aikaa ja sattuman mahdollisuuksia.
