"Todennäköisyyksiin perustuva pelimalli on paskapuhetta!" - Taivalkoskelaisesta peruspuolustajasta kasvoi nykyään Afrikan mestaruusturnauksissa filosofoiva vallankumouksellinen

Perustason luotettava liigajyrä. Se voisi olla jokseenkin osuva luonnehdinta Jani Sarajärven pelaajaurasta. Sen aikana Taivalkoskella syntynyt puolustaja luuti eri joukkueiden takalinjoilla 149 Veikkausliiga-ottelua. Pelivuosiin mahtui myös puolentoista kauden visiitti IFK Norrköpingissä, ensin ruotsin pääsarjassa Allsvenskanissa, sitten kakkostasolla Superettanissa.

Vaikka nykyisin 45-vuotiaan Sarajärven pelaajaura oli kunnioitettava, on pudasjärveläisen FC Kurenpoikien kasvatti täydentänyt CV:tään isolla pensselillä toden teolla etenkin sen päätyttyä. Naapurimaan Norrköping tuntuu suorastaan paikalliselta lähiöltä Sarajärven matkassa, joka on vienyt ecuadorilaisesta suurseurasta Gambian maajoukkueeseen, sieltä Viron Premium Liigan kautta Filippiineille ja edelleen takaisin Afrikkaan, Malin maajoukkueen valmennustiimiin.

Sarajärvi pitää yhdessä Jussi-Pekka Savolaisen kanssa viikoittaista, ekologiseen dynamiikkaan pohjaavaa Progressão-podcastia ja samasta aiheesta on tulossa kesällä suomenkielinen kirja – viroksi teos julkaistiin jo talven aikana.

Kaksituntisen haastattelun aikana kuulen toinen toistaan värikkäämpiä anekdootteja maailmalta, höystettynä viittauksilla Charles Bukowskin runoihin, Fjodor Dostojevskin kirjoihin ja Albert Einsteinin ajatuksiin. On selvää, että peruspuolustajasta on vuosien varrella kehkeytynyt maailmaa hyvin erilaisissa paikoissa nähnyt jalkapalloälykkö, jolla on paljon sanottavaa elämästä ja jalkapallosta – useimmiten molemmista, koska Sarajärven ajattelussa ne nivoutuvat tiiviisti yhteen. Monet ajatuksista ovat myös sellaisia, joita ei suomalaisessa keskustelussa kovin usein kuule.

Elettiin vuoden 2014 loppupuolta. Joitain vuosia aiemmin ammattilaisuransa pelaajana lopettanut Sarajärvi pohti tulevaisuuttaan. Valmentaminen oli kiehtonut jo peliuran aikana, ja valmennusvuosia oli vyöllä, muun muassa Jaron talenttivalmentajana, ylivieskalaisen FC YPA:n ruorissa sekä saman seudun Sievi Futsalissa, joka voitti Sarajärven valmennuksessa seurahistorian ensimmäisen futsal-mitalinsa, pronssia.

Peliuransa aikana sekä liikuntaneuvojaksi että liikunnanohjaajaksi Vierumäeltä valmistunut tiedonjanoinen mies oli sittemmin jatkanut opiskelujaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan, jossa hän aloitti ensin valmennus- ja testausopin linjalla vaihtaen sen kuitenkin liikuntapedagogiikkaan. Sieltä hän valmistui liikuntatieteiden maisteriksi.

Sarajärvi teki päätöksen. Hän otti vastuutehtävistä sapattivuoden, ajatuksenaan kierrellä ympäri maailmaa. Motiivi? Opiskella jalkapalloa.

– Vuosi 2015 meni sitten reissatessa ja varmaan puolet kaikista säästöistä siinä samalla sileäksi, Sarajärvi naurahtaa.

Ratkaisu ei kuitenkaan ole kaduttanut tippaakaan. Jalkapallotietämyksen karttumisen lisäksi Sarajärvi oppi pian, että avoin ja rohkea mieli avaa ovia vaikka minne.

– Menin vuoden 2015 aluksi Turkkiin ja viiden tähden hotellissa yö maksoi 33 euroa, kun ei ollut turistikausi. Tiesin jo entuudestaan, että paikka olisi silloin täynnä eurooppalaisia joukkueita, jotka olivat siellä leireilemässä talvitauoillaan. Joka paikka oli täynnä treenejä ja harjoitusmatseja. Ja kun esimerkiksi hollantilaiset huippuvalmentajat pääsivät irti siitä arkisesta ympäristöstään, olivat he rennompia ja vapautuneimpia. Silloin oli minulla iskun paikka.

– Olinkin aluksi monta päivää seuraamassa Twenten harjoituksia. Kun ne lähtivät pois, olin vähän aikaa, että mitähän sitten. No, lenkillä törmäsin vanhaan herrasmieheen, joka asensi yhdelle treenikentälle GPS-laitteistoja ja selvisi, että mies oli Jari Litmasen vanha Ajax-fysiikkavalmentaja, unkarilainen Laszlo Jambor, ja suomalaiset olivat hänelle veljeskansaa, kuin jumalia. Joukkue oli turkkilainen Kasımpaşa S.K., ja pääsin seuraamaan heidän toimintaansa kymmeneksi päiväksi. Ja kun siellä joka päivä olin, niin hiljalleen pelaajatkin, muun muassa Ryan Babel, alkoivat tunnistaa ja moikkailla. Sitten löysinkin itseni Jamborin apulaisen hommasta tekemästä pädillä data-analyysiä treeneistä.

Vuosi meni näissä merkeissä, milloin Turkissa, milloin Espanjassa tai Hollannissa. Sarajärvi päätti olla itse aktiivinen, hoitaa luvat päästä seuraamaan toimintaa.

– Hetkeä ennen kuin päätin menin puhumaan Jamborille siellä treenikentällä, mietin, että uskallanko. Meinasi tulla se suomalainen häpeän tunne päälle. Sitten mietin, että hitto, todennäköisesti en tapaa tuota ihmistä enää koskaan tämän jälkeen, joten mitä mulla on hävittävää!

– Ja vuoden 2015 aikana soittelin vain ihmisille joka paikkaan ja he sitten varmaan ajattelivat, että tuossa on tarpeeksi hullu ihminen, että sitä pitää auttaa.

Uskallus, rohkeus, määrätietoisuus. Kuten niin monen ulkomaille Suomesta tietään raivanneen jalkapalloihmisen kertomuksessa, myös Sarajärven kohdalla tulee hyvin selväksi sama totuus: kotoa ei kukaan tule hakemaan, tai soittele.

– Isoin asia on se, että uskaltaa mennä kyselemään ja juttelemaan. Jos ulkomaat kiinnostavat, on oltava hyvin päättäväinen mindset, että “nyt mä meen tuonne”. Muuten alkaa helposti tulla ensimmäinen, toinen, kolmas syy, miksi en sitten kuitenkaan lähde. Älä anna asioiden tulla! Jos haluaa mennä, pitää se päättää ja olla valmis tekemään sen eteen juttuja.

– Olen itsekin saanut kyllä harjoitella hyvää tapaa olla ihmisten kanssa, sosiaalista kanssakäymistä. Kunhan ensin saa sen kontaktin luotua.

Vuorovaikutuksen ja yhteistyön on kuitenkin oltava kaksisuuntaista.

– Tutustumaan pääsyn jälkeen on myös tärkeää, että sulla itselläsi on siihen yhteistyöhön jotain annettavaa, koska jos pelkästään kyselet koko ajan jotain, niin ihmiset voivat alkaa miettiä että “tuo on raskas tyyppi”. Kun annat itsekin ideoita, homma toimii.

Sarajärvi korostaa myös, että avoin mieli yhdistettynä omien ideoiden tarjoamiseen voi nopeastikin viedä ulkomailla eteenpäin. Sekä Malin että Gambian maajoukkueissa hän on toiminut virallisesti analyytikon roolissa, vaikka tehtävänkuva on todellisuudessa laajentunut melko pian myös apuvalmentajarooliksi. Sarajärven mukaan afrikkalaisilla maajoukkueilla on vanha perinne, jossa virallisena kakkosvalmentajana on usein joku vanha paikallinen legenda, koska paikallisilla on tapana pitää merkittäviä ex-pelaajia näissä positioissa, vaikkakin vain nimellisesti.

Mitkä ovat Jani Sarajärven mielestä suomalaisten jalkapalloihmisten vahvinta pääomaa ulkomailla tapahtuvissa interaktioissa? Mitä me suomalaiset tuomme pöytään?

– Yleisesti me suomalaiset olemme luotettavia. Maailmalla on helvetisti epäluotettavuutta, ei voi aina luottaa edes läheisiin ihmisiin. Joukkueen staffi voi olla täynnä puukottajia, mutta suomalaiset eivät yleensä sitä tee. Kun pääsemme näyttämään, kuinka teemme töitä, huomaavat ihmiset kyllä, että olemme siinä hyviä: koulutettuja ja innovatiivisia.

Entä mitä maailman eri kolkissa jalkapalloa opiskellut valmentaja pitää vahvimpana henkilökohtaisena käyntikorttinaan?

– Olen innovatiivinen, pystyn kehittämään uusia asioita, konsepteja. Esimerkiksi kävin samaa Lissabonin yliopiston kurssia yhdessä Luisãon (ex-Benfica-kapteeni, seuralegenda, toim. huom.) kanssa ja vedin treenin boksin puolustamisesta. Siinä sitten asettelin herran boksissa tiettyyn paikkaan, ja hän kertoi, että hän on puolustanut näissä tilanteissa ihan eri tavalla. Myös muut kurssilaiset ihmettelivät ideaani ensin, mutta treenin jälkeen alkoi syntyä keskustelua ja moni osti innovaationi ja piti sitä hyvänä.

Samaisessa Lissabonin yliopistossa väitöskirjaa jalkapallotaidosta (case-esimerkkinä pääpelitaito) paraikaa työstävä Sarajärvi on ollut kehittelemässä ja jalkauttamassa innovaatioitaan myös Suomen kentillä. Eniten asia on näkynyt, ainakin mediassa ja kannattajien puheissa, vuosina 2016 ja 2017 Sarajärven toimiessa HJK:n nykyisen urheilujohtaja Petri Vuorisen apuvalmentajana Vaasan Palloseurassa. Kaksikko myllersi VPS:n pelin läpikotaisin ja esitteli siihen aikaan täysin uudenlaisia ajatuksia. Se ei aiheuttanut pelkkiä hurraa-huutoja, etenkään projektin ensimmäisenä vuotena.

Sarajärvi avaa monelle ihmiselle siihen aikaan suuren kulttuurishokin tuoneen pelitavan taustaa.

– Meillä on Suomessa vähän niin kuin hyvä sauna. Kun sinne menee, niin jokainen vähän hävittää kimmoisuuttaan ja menee ehkä päältä punaiseksi, mutta mitään ei silti tapahdu. No, tutustuimme Peten (Vuorinen) kanssa vasta silloin reissuvuotenani 2015 ja aloimme jutella jalkapallosta. Samana vuonna tapasin myös Ville-Pekka Inkilän (Palloliiton nykyinen tutkimus- ja kehityspäällikkö, toim. huom.). Nämäkin tapaamiset sattuivat, kun pyörin vähän joka paikassa.

– Mietimme sitten Peten kanssa, että pitäisi alkaa tehdä yhteistyötä ja pitäisi tehdä jotain radikaalia, Sarajärvi toteaa ja puhkeaa naurunremakkaan.

– Pete halusi muuttaa vaasalaisen, minä suomalaisen, ja Ville koko maailman jalkapallon. Tietty määrä ihmisiä kun tulee yhteen tietyllä pieteetillä, alkaa yleensä asioita tapahtua.

Saunan lämpötilaa päätettiin nostaa reilusti. Silti Sarajärveä selvästi harmittaa se, että noiden vuosien VPS muistetaan lähinnä ideologiselta vaikuttaneesta pallonhallinnastaan ja xG-ajattelustaan.

– Niistä tuli ne isoimmat otsikot, mutta oikeasti isoin asia, jonka teimme oli kulttuurinmuutos. Aloitimme arvokeskustelusta, jonka pohjana oli James Kerrin kirjoittama, Uuden-Seelannin rugbymaajoukkueesta kertova kirja Legacy. Määritimme, mitä oikein haluamme olla. Yhtenä tämän pohdinnan konkreettisena ilmentymänä kielsimme muun muassa puhelinten käyttämisen pukukopissa, minkä seurauksena meille syntyi aivan loistava koppi. Katsottiin silmiin, juteltiin toisille, oltiin läsnä. Paikat olivat siistit.

Tiristän silti myös ajatuksia VPS:n pelaamisesta. Millaisen analyysin jälkeen päädyttiin nähtyyn pallokontrollia korostavaan pelaamiseen?

– Silloin oli maailmalla jo positional play olemassa, ja Maurizio Sarri on ehkä omaan ajatteluuni eniten vaikuttanut valmentaja. Ajattelimme, että voimme voittaa saamalla kontrollia peliin. Suomalainen jalkapallo oli silloin vielä hyvin sekavaa ja jos valmentaja onnistui luomaan edes jonkinlaisen pelitavan, oli se kilpailuetu. Me halusimme kontrollia, mutta pelitapakin kyllä muokkautui matkan varrella. Esimerkiksi toiselle kaudelle muutimme prässimme täysin. Aggressiivisen prässin ja pallokontrollin yhdistelmällä kaatui Olimpija Ljubljana kahdesti ja Brøndby kerran, ja Veikkausliigassa olimme pitkään toisena kunnes hyydyimme loppukaudesta.

Sarajärvi korostaa, että valmentajan tulee seistä valmentamansa pelitavan takana. Muutenkin kuin rationaalisesti.

– Pelitavan tulee resonoida syvälle sydämeen. Jos ei itse usko pelitapaansa, ei sitä voi valmentaa.

Miehen oma pelitavallinen ajattelu on muovautunut vuosien varrella.

– Pidän edelleen kontrollia tärkeänä, koska se liittyy voittamiseen. Mutta mitä kontrolli tarkoittaa, se ajatus on muuttunut. Kontrolli voi olla hyvin erinäköistä ja voittaa voi eri tavoilla peliä kontrolloimalla. En tule ikinä sanomaan, että jonkun koutsin valmentama futis on perseestä, sillä jokainen saa pelata ja valmentaa kuten haluaa.

– En edes oikein nykyisin tykkää itse kuvailla valmentamaani peliä. Jokaisen pitää itse tulla ja katsoa, kokea peli. Jalkapallo on kuten taidetta, kuin katsoisi taulua tai elokuvaa.

Taide on vahvasti läsnä myös, kun Sarajärveltä kysyy uransa suurimpia innoittajia, opettajia, esikuvia. Inspiraatiota valmentamiseenkin hän kertoo saaneensa muun muassa pohjoisen ikonisilta taiteilijoilta Timo K. Mukalta, Reidar Särestöniemeltä, Kalervo Palsalta ja nigerialaiskirjailija Chimamanda Ngozi Adichielta.

– Charles Bukowski sanoi aikanaan: “isolation is a gift”. Uskonkin siihen, että taide auttaa pysähtymään ja olemaan yksin, sekin voi olla hyväksi. Ihailen taiteilijoita, joilla on tuli sydämessä, kyky nähdä maailmaa eri silmin ja auttaa muita ihmisiä pysähtymään ja näkemään maailmaa eri tavalla. Hidas rytmi on erityisen tärkeää nykyajan TikTok-menossa. Muistan, kun katsoin yhden yli seitsemän tunnin elokuvan, niin vaikka alku oli takkuista, lopulta siitä tuli hyvä fiilis, siinä oppi olemaan paikoillaan ja hitaasti, se vei uskomattoman syvään mielentilaan.

– Ja sieltä unenomaisuudesta ja hitaudesta voi syntyä myös jalkapalloon ajatuksia.

Maurizio Sarri on ainoa jalkapalloihminen, jonka Sarajärvi mainitsee inspiraation lähteekseen. Suomalaisvalmentajia ei listalle pääse.

– Onko olemassa suomalaisvalmentajaa, joka olisi laittanut aivan kaiken likoon, vetänyt homman ihan päätyyn, äärirajoille?

Sarajärven muutaman kuukauden HJK-pestinsä päävalmentaja Mika Lehkosuota hän kuitenkin kehuu kysyttäessä.

– Hän on valmentaja, joka tekee asioita koko ajan. Teot puhuvat puolestaan. Esimerkiksi Norjassa asiat eivät koko aikaa todellakaan menneet hyvin ja moni Suomessa ajatteli, että Lehkosuon aika on mennyt. Niin vain hän teki asioita ja nousi sieltä ylös. Tarina on ollut inspiroiva ja on ollut mukava nähdä nykytilanne, ja se, että hän on avannut itseään enemmän. Norjassa asuminen on varmasti vaikuttanut. Yleisestikin, ympäristönmuutos tekee ihmiselle usein hyvää.

Sarajärvi tietää, mistä puhuu. Hän itse kertoo muovautuneensa nykyiseksi ihmiseksi, koska on ammentanut kokemuksia niin erilaisista paikoista. Koillismaan lestadiolaisista piireistä (vaikka oma perhe ei lestadiolainen ollutkaan) ja myöhemmin “radikaaleista paikoista” esimerkiksi ympäri Afrikkaa. Afrikan maissa on ollut omanlaisensa kulttuuri, ja esimerkiksi Filippiineillä pelaajat ovat kulttuurista johtuen hyvin sensitiivisiä, eivätkä meinaa kestää edes rakentavaa palautetta. Mieli pahoittuu herkästi.

Gambian ja Malin maajoukkueiden valmennustiimeissä työskentely on ollut silmiä avaava kokemus. Sarajärven selvästi arvostama läsnäolon voima saattaa kummuta pitkälti myös sieltä.

– Näissä maissa kuolemalle missä iässä tahansa on paljon suurempi todennäköisyys, se on niin paljon lähempänä. Esimerkiksi ei siitä ole kuin viikko, kun Malissa terroristit tappoivat 50 ihmistä.

– Mutta koska kuolema on lähempänä, on myös elämä lähempänä. Ihmiset ovat enemmän hereillä läsnä ja elämässä. Vuorovaikutuksessa, liikenteessä, missä vain. Näissä maissa tulee sellainen moodi päälle, että “olen tässä, olen elossa”. Se mielen intensiteetti etenkin maailmalla on tosi tärkeää, se liittyy ihan yksittäisiin sanoihin, olemiseen ja läsnäoloon.

Sarajärvi nostaa pöydälle taas yhden kulttuurivertauksen.

– Sergio Leonen Huuliharppukostaja-elokuva on tästä hyvä esimerkki. Siinä ei puhuta niin paljon, mutta jokaisessa sanassa ja teossa on valtava lataus.

Läsnäolon merkityksen lisäksi Sarajärvi on oppinut Afrikassa sopeutumiskykyä. Asiat eivät rullaa läheskään aina odotetulla tavalla, mutta sen vaikutuksen ihmisiin voi nähdä myös vahvuutena. Hakuna matata.

– Meillä piti olla Gambian maajoukkueen kanssa ottelun aaton valmistavat treenit ja saavuimme kentälle niin siellä oli koko kenttä vallattu, kun joku yritysjohtaja oli pitämässä synttäribileitään. Musiikki huusi kaiuttimista ja kenttä oli täynnä juhlijoita. Siinä sitten mentiin ujosti sanomaan, että meillä olisi treenit, ja he alkoivat hiljalleen purkautua pois. Suomessa olisi mennyt joukkueella ja staffilla pasmat aivan sekaisin. Meidän pelaajat olivat, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kun he pääsivät vihdoin tekemään alkuhöyniä kentällä, niin siellä pyöri vielä seassa niitä juhlavieraita, jotka ottivat selfieitä taustalla pallottelevien maajoukkuepelaajien kanssa.

Sarajärvi on päässyt Afrikassa ympäristöihin, joiden mittaluokasta Suomessa ei monella ole käsitystä. Vyöllä on jo kaksi maanosan mestaruusturnausta, AFCON:ia, ja nykyisen pestin jatkuessa kolmas on tulossa ensi vuoden vaihteessa. Koko valtava maanosa pysähtyy seuraamaan turnauksia. Sarajärvi on päässyt työskentelemään myös supertähtien kanssa, sillä Malin riveissä pelaa esimerkiksi Tottenhamin Yves Bissouma ja useita Euroopan muiden huippusarjojen nimiä.

Millaisena Koillismaan mies näkee afrikkalaisen jalkapallon? Onko sen maine taktisesti löyhänä pelinä täysin tuulesta temmattu?

– Ei joukkuetason organisointi ole niin tiivistä Afrikassa. Pohjoisosissa vielä on, mutta Keski- ja Länsi-Afrikassa ei. Se koko kulttuuri vaikuttaa asiaan ja sen näkee hyvin konkreettisesti vaikka siinä, kun Bissouma tulee meidän leirille, niin sekin muuttuu vähemmän kurinalaiseksi. Elämä on paljon väljempää, erilaisempaa, niin se näkyy kentälläkin.

– Afrikassa ja Ecuadorissa pelaajat ovat huonoja tekemään geneerisiä juttuja, eivät he ole tottuneet siihen ollenkaan. Esimerkiksi joissain alkulämmittelyjen tikasjutuissa he ovat helvetin huonoja.

Sarajärven mukaan kulttuureja alkaa ymmärtää, kun näkee silmiensä edessä erilaisia pelaajia.

– Kun afrikkalaisten kanssa alkaa tehdä oikeita taitojuttuja, kuten pelata pienpelejä, ovat he kotonaan. Afrikkalaiset ovat aivan päällikkötason relationistisia pelaajia. Ja kun laitat heidät relationistisen ajatuksen mukaisesti kentällä lähelle toisiaan, niin voi jumalauta he pelaavat kaunista futista! Toivon, että Suomessakin alettaisiin ymmärtää paremmin pelaajien välisiä yhteyksiä ja niihin liittyviä erilaisia kombinaatioita, joita voidaan rakennella kentällä.

– Esimerkiksi meidän Malin maajoukkue voisi olla yksi maailman parhaista relationistisen futiksen joukkueista. Yksi joukkueen joka kerta ensimmäisten joukossa avaukseen valittavista nimistä, Aliou Dieng aloitti jalkapallon seurassa 16-vuotiaana. Siihen asti hän pelasi kaduilla. Häntä on pidetty viime vuosina yleisesti yhtenä Afrikan sarjojen parhaista keskikenttäpelaajista.

Ecuadorissa Sarajärvi valmensi maan suurseura Independiente del Vallessa, jonka U20-joukkueen kanssa hän voitti nuorten Copa Libertadoresin, maanosan seurajoukkuekilpailun. Turnaus on Etelä-Amerikassa valtava juttu myös nuorissa. Välierässä kaatui brassijätti Flamengo ja finaalissa Enzo Fernandesin edustama River Plate. Sarajärven joukkueessa pelasi Fernandesin nykyinen seurakaveri, Chelseassa rouhiva Moises Caicedo.

– Ecuadorissa mieleen jäi tilanne heti ensimmäisistä treeneistä. Syöttö oli ilmassa ja vastustaja oli pääsemässä katkomaan sen. Syötön vastaanottaja spurttasi vastaan, otti palloon kontaktin jäätävällä karatepotkulla ja syötti omille. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa. Tajusin siinäkin, kuinka erilaisia taitoja eri puolilla maailmaa voi ihmisillä olla. Kun he pelaavat ja taistelevat kaduilla.

Kokemukset maailman eri kolkista yhdistettynä akateemiseen ajatusmaailmaan ovat muovanneet Sarajärven jalkapalloajattelusta hyvin erilaista kuin vallitseva käsitys on Suomessa, esimerkiksi jalkapallotaidon oppimisesta. Avaan keskustelun asiasta heittämällä Sarajärvelle pallon kysymällä, mitä suomalainen pelaajakehitys voisi oppia hänen Afrikassa ja muualla maailmalla näkemistään asioista. Ensin hän nostaa esiin afrikkalaisen esimerkin hyvin erilaisista pelaajapoluista, jotka voivat vievät huipulle. Sitten ajatus menee nopeasti harjoitteluun.

– Suomessa pitäisi ymmärtää, kuinka lapset innostuisivat enemmän pelistä! Joukkueharjoituksissakin pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka ovat edustavia peliin, sillä ne auttavat lapsia oppimaan ja ymmärtämään, että tämä on kivaa ja mielekästä, tässä oppii. Jos vetää treenin, jota ei saa yhdistettyä peliin, on se irrallaan oleellisesta, siitä ei saa sitä oikeaa fiilistä. Ei Afrikassa kukaan innostuisi sellaisesta kotiläksystä, että pomputtele 1000 kertaa! Siellä on olemassa ympäristö, joka huutaa että “menkää ja pelatkaa!”

Otan kiinni tähän. Väitän, että Suomessakin on kyllä ympäristöjä, joihin on mahdollista mennä vapaa-ajalla ja laittaa pelit pystyyn. Tekonurmikentät ovat paljon tyhjinä, on lähiliikuntakenttiä, vapaavuoroja. Silti kentät ovat usein hyvin hiljaisia. Sarajärvi kertoo olevansa samaa mieltä ja toteaa, etteivät rakennetut ympäristöt lopulta ole se perustavanlaatuinen ongelma Suomessa. Kyse on suuremmasta kulttuurin ja rakenteiden muutoksesta, taistelusta esimerkiksi ruutuja vastaan.

– Tässä pitäisi auttaa myös vanhempia ymmärtämään tilanne. Nostan hienon esimerkin FC Ylivieskasta, jossa ystäväni Tuomas Nikula valmentaa. Hänen joukkueensa ovat aina täynnä pelaajia ja siellä on onnistuttu luomaan kulttuuri, jossa lapset laittavat vapaa-ajalla pelejä pystyyn. Lähialueen vanhemmat ovat mukana ja tulevat itsekin pelaamaan, näyttämään esimerkkiä. Ilmapiiri on hyväksyvä ja vaikkapa sählypelit saa laittaa keskelle katua, piirrellä liiduilla rajoja ja autoilijat ymmärtävät asian.

Toinen Sarajärven maailmanmatkoillaan havaitsema asia on liikkumisen ja touhuamisen spontaanius.

– Kontekstuaalinen vaihtelu on myös tärkeää. Esimerkiksi, kun lapsi menee luontoon, vaihtuvat alusta ja ärsykkeet koko ajan. Mennäkö mieluummin geneeriselle leikkikentälle vai lähimetsään kiipeilemään puissa? Vaikka vanhemmat jälkimmäistä yrittäisivätkin kieltää.

Pelaaminen, innostuminen, spontaanius. Näiden ilmiöiden ympärillä tapahtuva jalkapallon oppiminen eroaa Sarajärven mukaan merkittävästi siitä, kuinka lajia edelleen kovin usein jalkapalloseuroissa opetetaan. Sarajärven puheesta tulee vahva ajatus, että suomalaisilla, ylipäätään länsimaisilla, olisi paljon opittavaa vaikkapa juuri Malin tai Gambian jalkapalloajattelusta. Sarajärvi täräyttääkin pöytään kovan väitteen.

– Tämä koko tiedolla johtamisen ajatus perustuu kolonialistiseen maailmankuvaan. On johtajia ja johdettavia, sanellaan ylhäältä alas, kuinka pitäisi toimia. Palloliittokin kehittää projekteja, jotka näyttävät hienoilta. Powerpointit on meikattu viimeisen päälle ja sitten mennään vaikka Pudasjärvelle ja sanotaan, että nyt tehdään näin. Siksi nämä ohjelmat epäonnistuvat, koska niitä johdetaan norsunluutorneista.

Heitänkin ajatusleikin: jos Sarajärvellä olisi rajaton valta ja mahdollisuus, kuinka hän muuttaisi maamme pelaajakehityksen?

Koko peruslähtökohta tulisi Sarajärven mukaan pyöräyttää ympäri.

– Ihan ensin pitäisi miettiä, mikä on se ilmiö, josta alamme kysyä kysymyksiä. Parempi tässäkin ensin pysähtyä ja makustella, mitkä ovat hyviä kysymyksiä. Viisaus on sitä, että osaa kysyä oivaltavia kysymyksiä ja usein me kysytään huonoja. Johtajien tulisi kysyä, mikä tässä hommassa on se tehtävä. Itse ajattelen, että se on auttaa jalkapalloyhteiskuntaa kasvamaan kohti viisautta: tunnistaa, mikä on arvokasta ja merkityksellistä.

Kuten progressão-ajattelussa, viisaus ja merkityksellisyys asuu Sarajärven mukaan kulttuurissa, ympäristöissä. Pääsemme myllerrysajatuksen ytimeen.

– Pitää ymmärtää oma vajaavaisuus eikä lähteä tekemään asioita yksin. Minä lähettäisin Elias Lönnrotin hengessä tarinankerääjiä ympäri Suomea tuohikontti selässä tutustumaan seuroihin, kaikessa rauhassa. Ensimmäinen kysymys seuraihmisille olisi: kuinka te voitte? Sitä ei kysytä juuri koskaan.

Seuroihin jalkautuminen ja asioiden pohtiminen yhdessä, tasavertaisesti eikä ylhäältä alaspäin sanellen, olisi Sarajärven mukaan lähtökohta kehitykselle. Paikallista kulttuuria ei voi sivuuttaa. Se on myös väylä luoda yhteisöllisyyttä, yhteistyötä.

– Veijo Meri sanoi aikanaan: jos joku haluaa joskus toistaa Paavo Nurmen uroteot, tulee se olemaan Suomen yksinäisin ihminen. Meillä on edelleen liikaa yksinäisiä susia. Mutta jos mentäisiin sinne seuroihin, paikallisiin kulttuureihin ja pohdittaisiin asioita yhdessä, seuraihmisten näkemyksiä kunnioittaen niin kyllä muuten tarttuisi se homma paremmin!

– Ihmiset kehittyvät parhaiten heille luontaisimmassa ympäristössä, niin miksi ne viedään sinne Eerikkilään aina? Nyt kun on näitä maata kiertäviä magneettikuvausrekkoja, niin voitaisiinko tehdä sellainen Palloliiton rekka, joka olisi lastattu järeillä välineillä ja sillä ajeltaisiin ympäri Suomea, oikeissa ympäristöissä, lataa Sarajärvi pilke silmäkulmassa.

– Silloin ei tarvitsisi ainakaan viedä porukkaa aina Eerikkilään näytille, että “katsokaa!”. Vähän niin kuin aikanaan afrikkalaisille alkuasukkaille tehtiin.

Suomalaisen valmennuksen ja pelaajakehityksen lähtökohdan muutostarve on tullut Sarajärven suusta hyvin selväksi. Entä toiminta itse harjoituskentällä, ja ylipäätään koko suomalainen pelaajakehitysdiskurssi? Sarajärvi ja Jussi-Pekka Savolainen ovat nostaneet Suomessa esiin keskustelua reduktionistisen ajatusmallin vaaroista. Reduktionismissa kokonaisuus nähdään palautettavaksi erillisiin osiin, joiden summa koko ilmiö on. Jalkapallossa tämä näkyy esimerkiksi silloin, kun pelaaja jaotellaan eri ominaisuuksiin ja niitä arvioidaan ja vaikkapa mitataan.

– Kompleksisessa ilmiössä on tärkeintä tutkia ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta eikä ihmisen ominaisuuksia, Sarajärvi aloittaa.

– Tähän liittyy myös ajattelu siitä, että “meidän pelimalli perustuu todennäköisyyksiin”. Se on paskapuhetta! Sellaista ihmistä ei ole maailmassa, joka pystyisi tähän, koska jalkapallo on kompleksinen, ei lineaarinen ilmiö, vaikka sitä lineaarisena pitkälti opetetaankin. Logiikka todennäköisyyksiin perustuvissa puheissa on yhtä köykäinen kuin jäätelön syömisen ja hukkumiskuolemien välinen yhteys.

Kuinka Sarajärvi näkee, että ihmisen ja ympäristön välisen suhteen lisääntyvä ymmärrys voisi näkyä konkreettisesti suomalaisessa pelaajakehityksessä tulevaisuudessa?

– Keskusteluaiheet tulevat vaihtumaan, jos jalkapallo aletaan ymmärtää kompleksisena ja rikkaan vuorovaikutuksen ilmiönä. Tähän päivään mennessä ajattelu on jo kehittynyt esimerkiksi siten, ettei enää nosteta framille yksittäisen pelaajan virheitä, vaan nähdään ne osana kollektiivia.

– Silti edelleen jäädään paljon kiinni pelaajan yksittäiseen ominaisuuteen, kuten “tekniikkaan”. Uskon, että jo viiden vuoden päästä voidaan päästä paremmin kiinni vaikkapa siihen, miksi pelaaja syötti vastustajalle. Kysytäänkin, että miten pelaaja näki tilanteen ja ympäristönsä eikä niin, että mitä hän teki huonosti kun syötti vastustajalle. Ymmärretään taito enemmän kykynä toimia ryhmässä, pois yksilön näkökulmasta.

Mutta kun nykyistä jalkapalloanalyysiä seuraa, tuntuu että esimerkiksi erilainen mittaaminen vain lisääntyy koko ajan enemmän. Onko suunta siis sittenkään Sarajärven maalaileman tulevaisuuskuvan mukainen?

– On totta, että esimerkiksi eri nopeusalueiden tai etäisyyksien mittaaminen on ollut jopa lisääntymässä. Ja ollaan menossa siihen suuntaan, että pitää juosta helvetisti. Sitä en ymmärrä. Mutta tulevaisuudessa ymmärretään paremmin konteksti ja se, ettei esimerkiksi juoksemisella ole automaattista yhteyttä voittamiseen. On joukkueita, jotka voittavat ja juoksevat enemmän, mutta myös niitä, jotka voittavat juoksemalla vähemmän. Jos joukkueen yhteistoiminta on kunnossa, ei sen tarvitse välttämättä juosta niin paljon.

Lineaarisen ajattelun lisääntyminen vaatii kuitenkin isoa muutosta. Palaamme vielä hetkeksi päättäjätason ongelmaan.

– Se framework, joka otetaan ihmisinä ja futisyhteiskuntana, vaikuttaa paljon. Nyt kun Eerikkilässä on valittu reduktionistinen lähestymistapa ja sitä on alettu monistaa ympäri Suomea, niin alkaahan se vaikuttaa ihmisten kognitioon; ilmiö aletaan nähdä reduktionistisena, lineaarisena. Ja Suomessa on oltu aina hyviä siinä, että on tehty jokin ohjelma ja viety sitä sitten joka paikkaan. Sama ilmiö on koko Euroopassa; me kun ollaan kolonialisteja, niin ollaan hyviä levittämään näitä juttuja muualle.

– Malissa suojaa se, ettei ole resursseja tai ajatusmallia toteuttaa tällaista. Siksi siellä se kulttuurinen, paikallinen ymmärrys on vahvempaa. Afrikassa on paljon ongelmia, esimerkiksi korruptiota ja rahojen menemistä pomojen taskuun, mutta sieltä olisi myös paljon opittavaa.

Pitäisikö suomalaisen jalkapalloväen ottaa siis mallia suunnalta, jonne ei juurikaan ole katsottu – ainakaan positiivisin lasein? Afrikasta.

– No, tärkeimpänä oppina näen sen elämässä kiinni olemisen. Läsnäolon.

Jani Sarajärven ajatukset ovat monin tavoin suomalaisesta valtavirrasta poikkeavia. Pitääkö mies itseään idealistina?

– Senkin voi määritellä niin monella eri tavalla… Jos olisin idealisti, niin olisihan se hienoa, että kokee elävänsä jonkin tärkeänä pitämänsä asian puolesta… mutta en itse asiassa tunne itseäni idealistiksi. Jos katsoo, mitkä ovat olleet teot. Olen ollut paikoissa, joissa on tapahtunut asioita ja tullut tulosta. Ja olen saanut paljon hyvää palautetta.

Piti Sarajärvi itseään idealistina tai ei, tulee miehestä vahva kuva omiin ajatuksiinsa ja ideoihin vahvasti uskovana jalkapalloihmisenä, toki myös valmentajana, joka pyrkii haastamaan sekä omaa että muiden ajattelua aktiivisesti. Ehkäpä vastaus tosiaan riippuu, kuinka idealismi määritellään.

Sarajärvi on parin tunnin aikana jakanut oppejaan läsnäolosta, elämästä, paikallisen kulttuurin merkityksestä, ihmisen ja ympäristön välisestä suhteesta. Mikä olisi tärkein neuvo, jonka hän antaisi nuorille valmentajanaluille tai hommaa vasta harkitseville?

– Vältä kaikkea lokerointia! Äläkä itse mene lokeroon. Varsinkin nuoria ihmisiä lokeroidaan herkästi niin yhteiskunnassa kuin jalkapallossa. Sinä voit olla montaa eri asiaa.

– Dostojevski kirjoitti Karamazovin veljeksissä näin: “- - the mystery of human existence lies in not just staying alive but in finding something to live for”.

Löydä jotain, jonka puolesta elää.

– Jos löydät jotain, joka on sydämessä ja mielessä niin anna mennä.