Haapasaarta Kotkan ulkosaaristossa on sanottu Suomen vaarallisimmaksi saareksi – Kävimme vain seitsemän asukkaan saaressa

Suurin osa kyytiläisistä jää pois Kirkonmaan saaressa, yhteysaluksen ensimmäisellä pysäkillä. Meillä muilla on taitettavana kaikkiaan 25 kilometrin matka ennen kuin saavumme Haapasaareen.

1800–1900-lukujen taitteessa Haapasaari oli yli 300 asukkaan kukoistava kylä, vuodesta 1912 itsenäinen kunta. Oli oma kansakoulu, kirkko ja kauppa, joka on vuodesta 1907 pitäen toiminut lähes yhtäjaksoisesti. Saarelaiset saivat elantonsa merestä: he metsästivät hylkeitä, kalastivat, kuljettivat purjelaivoilla kauppatavaraa. Arvossaan oli myös luotsin ammatti, merenkulkijoiden opastaminen vaikeakulkuisilla vesillä.

Haapasaaren karikkoinen ympäristö olikin aikoinaan niin pahamaineinen, että sitä kutsuttiin nimellä Perkeleenkarit. Kymmenkunta vuotta sitten Haapasaari sai Yleltä tittelin ”Suomen vaarallisin saari”, mutta hieman toisenlaisesta syystä: saaresta löydettiin poikkeuksellisen paljon puutiaisaivokuumetta. Ainakin yksi saaressa vieraillut ihminen kuoli tuolloin tautiin.

Lähestymme avomerta, ja sen tuntee. Käväisen yläkannella. Horisontissa häämöttää Haapasaaren tunnusmajakka eli puokki, läntisemmissä murteissa pooki.

Haapasaari alkoi tyhjetä asukkaista toisen maailmansodan jälkeen. Kunta yhdistyi Kotkan kaupunkiin vuonna 1974, koulu lakkautettiin samoihin aikoihin. Yhteysaluksessa takanani istuva Tuula Hynninen, 78, ehti käydä tuota koulua, sillä hän syntyi ja kasvoi Haapasaaressa. Hynninen on isänsä puolelta Varman luotsisukua: juuret ovat Haapasaaren kalliossa aina 1600-luvulta alkaen.

– Tähän se sitten päättyi, Hynninen huokaa.

Luotsin ammatilla oli tapana siirtyä isältä pojalle, ja Tuula Hynnisen isä oli vanhan liiton miehiä: hän julisti, että tyttäret lähtisivät merelle ”vain hänen kuolleen ruumiinsa yli”. Eipä saaressa enää ollut omaa luotsiasemaakaan vuoden 1966 jälkeen.

Hynnisen lapsuudessa Haapasaaren kirkon pappi toimi myös kansakoulun opettajana. Vuoden 1960 koululain myötä ”pappi jäi pois” ja saareen palkattiin oikea opettaja – kunnalla ei ollut varaa molempiin. Koulu oli niin pieni, että toistakymmentä eri-ikäistä oppilasta istuivat kaikki samassa luokassa.

– Toiset teki lukuläksyä, toiset piirsi tai kirjoitti.

Haapasaaressa on nykyään virallisesti kirjoilla 7 henkilöä. Heistäkin lähes kaikilla on ainakin jokin ”tukikohta” mantereella talvikuukausia eli marras-maaliskuuta varten. Näin selitti minulle Haapasaari-seuran puheenjohtaja Sirpa Ollikainen puhelimitse. Myös Tuula Hynninen asuu nykyään vakituisesti Karhulassa, mutta käy talvisaikaankin noin kerran kuussa Haapasaaressa vanhassa kotitalossaan ja sen mailla olevassa mökissä.

Laiva kolahtaa Haapasaaren laituriin. Viereinen merivartioasema on nykyään ympärivuotisesti miehitetty – Suomen aluevesiraja kulkee vain noin kymmenen kilometrin päässä. Tunnusmajakka toimii puolustusvoimien merivalvonta-asemana.

Laivasta työnnetään ulos rullakkoja täynnä banaanilaatikoita, ja Haapasaaren osuuskaupan nykyinen kauppias Raino Kotajärvi alkaa lastata niitä mönkijänsä peräkärryyn. Kotajärvi kertoo, että kesäisin kaupalla voi käydä parikinsataa asiakasta päivässä.

– Tähän aikaan vuodesta ehkä muutama.

Eri-ikäisiä puutaloja seisoo kalliorinteillä. Rannassa, laguunimaisen Kylänlahden puolella, on vieri vieressä venevajoja eli paikallisella murteella kuureja, lahden pohjukassa on vierasvenelaituri. Luultavasti juuri tämän suojaisan sataman takia Haapasaareen saattoi syntyä vilkas kalastaja- ja luotsikylä.

Käännymme kylän läpi kulkevalta hiekkatieltä polulle ja päädymme kodikkaaseen mökkipihapiiriin. Täällä majailevat Ilkka ja Aulikki Visamo, jotka saapuivat saareen samalla laivalla kanssamme. Kahdeksankymppinen pariskunta viettää Haapasaaressa yli kaksi kolmasosaa vuodesta, ja kesäisin seuraan liittyvät heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Haapasaari on Ilkka Visamolle tuttu paikka jo lapsuuskesiltä: hänen äitinsä kuului Varman sukuun. Visamoiden nykyinen mökki rakennettiin 1980-luvulla suvun maille.

– Melkein kaikki täällä on jotain sukua keskenään, Ilkka vahvistaa, kun istumme kahvipöydän ääreen.

Vasta viime vuosina muutama mökki on myyty saaresta ulkopuolisille, lähinnä helsinkiläisille, kun sukutilalle ei ole riittänyt jatkajia. Näistä uusista kasvoistakin Visamoilla on pelkästään hyvää sanottavaa.

Aivan kaikkia saarelaisia he eivät tunne kuin ulkonäöltä, varsinkaan nuorempaa polvea. Saaren hiljaisuus on kuulemma osin harhaa: paikalla on nytkin ainakin 20 henkilöä, mutta kaikki ovat sisällä lämmittämässä mökkejään.

– Kesällä on sellainen vilinä kyllä, Aulikki Visamo juttelee. – Lapsia on ihan hirveästi.

Haapasaaressa on vahva yhteishenki. 1800-luvulla saarelaisten esi-isät ostivat yhdessä maat itselleen, ja siitä pitäen ne ovat kulkeneet suvuissa. Aulikki Visamokin painottaa, että Haapasaari on ”hopearuplilla ostettu saari”.

– Oma kirkko, saarelaiset rakentaneet. Oma koulu, saarelaiset rakentaneet, Aulikki luettelee.

Rakennuksia pidetään edelleen kunnossa talkoovoimin, samoin kylätietä sekä naapurisaaressa sijaitsevaa hautausmaata. Kesäisin saaren nuorisolla on tapana pitää kioskia. Haapasaarelaiset todella huolehtivat omastaan – ja omistaan. Kun kaikki pitää tuoda mantereelta, jonne ei pääse tuosta vain, naapurit auttavat toisiaan esimerkiksi lainailemalla tavaroita ristiin rastiin.

Visamot ylistävät Haapasaaren kauneutta ja merellistä avaruutta. Sadepilvilläkin on tapana kiertää saari. Jopa pahamaineiset punkit katosivat lähes kokonaan ahkerien heinikonniittotalkoiden jälkeen. Elämä tässä lintukotomaisessa saaressa näyttää jatkuvan melko samanlaisena vuodesta toiseen: isoimpana muutoksena Aulikki Visamo mainitsee sähkön, joka vedettiin saareen vuonna 1994. Häiriköitä ei meren keskelle eksy juuri ollenkaan. Onko Haapasaarelle näkyvissä mitään uhkakuvia horisontissa?

– Se olisi ikävää, jos kauppa menisi nurin, Ilkka huokaa.

Toinen huolenaihe on yhteysalusliikenteen säilyminen. Laajemmassa kuvassa huolta aiheuttavat rannikon öljysatamat – ja tietenkin Venäjä. Raja on niin lähellä, että yhteysaluksessa puhelimeen saattaa ilmestyä venäläinen verkko.

– Ja olisihan se hirveä ongelma, jos Sirpa Ollikainen sanoisi, että hän ei ole enää seuran puheenjohtaja, Aulikki nauraa.

Kommentissa lienee totuutta. Haapasaari-seura ja sen järjestämät tapahtumat ovat ilmeisen tärkeitä saaren yhteishengelle.

Visamoiden luota matka jatkuu keskelle kylää. Kalliolla näkyy toisen maailmansodan aikaisten tykkialustojen jäänteitä sekä miinanraivaajien kivinen muistomerkki; sodan aikaan Haapasaaren ympäristö oli läpeensä miinoitettu. Kalliorinteen kupeessa törröttää pieni valkoinen rakennus. Siinä se nyt on: Suomen pienin itsenäinen osuuskauppa.

Paikalla on viisi asiakasta sekä kauppiaspariskunta. Se ei kuulosta suurelta määrältä, mutta tunnelma on eloisa.

Andreas Björkas, 44, on haapasaarelaisia äitilinjassa. Saari on ollut hänelle aina henkireikä. Oma vene helpottaa vuorotyöläisen kulkemista.

– Hyvä paikka tämä on kesät talvet. Mummi parani ihan silmissä, ainakin vähäksi aikaa, kun sen sai raahattua saareen, Björkas muistelee.

Pari herrasmiestä on silminnähden ehtinyt tyhjentää urakalla kaupan oluthyllyjä. Pekka Jaakkola, 65, on paitsi syntynyt Haapasaaressa, myös yksi niistä seitsemästä, jotka virallisesti nykyään asuvat saaressa. Saaren kouluakin hän ehti pikkupoikana käydä.

– Se oli hienoa! Opettaja otti haulikon ja mie otin veitsen, Jaakkola kertoo. – Mie olin ainoa oppilas. Mentiin veneellä ampumaan sorsia ja onkimaan ahvenia. Sitten leikattiin ne auki, jotta nähtäisiin mitä ne on syöneet. Siinä oli biologian tunti!

Jaakkolan suku oli suursaarelaisia veneenrakentajia, jotka siirtyivät Haapasaareen sodan jälkeen. Pekka Jaakkola itse toimi kalastajana vuodesta 1983 vuoteen 1993. Ammattikalastajia ei saaressa enää ole, mutta kalastus on pysynyt.

– Pekka pitää meidät kaloissa, kauppias Raino Kotajärvi huikkaa sivusta.

Toinen entinen ammattikalastaja, Ilkka Lehto, sitä vastoin kuuluu ”tuulenhuuhtomiin”: hän tuli saareen vuonna 1982 ilman mitään sukusidettä. Hän kertoo, kuinka ajoi kerran siimaa vahingossa Venäjän puolelle ja joutui merivartioston pidättämäksi. Merivartiosto sinänsä on hyvässä maineessa saarella – ei vähiten hätäavun takia.

– Jos me käyttäydytään niin kuin pitää, niin merkkarit on meidän kavereita, Lehto sanoo. – Pekka kaatui pari talvea sitten moottorikelkalla, pää auki vietiin helikopterilla sairaalaan.

Kaupan tärkeys saarelaisille ei jää epäselväksi. Se on Haapasaaren olohuone, jossa ”tavataan tutut ja vieraat”.

Haapasaaren kaupan omistaa saarelaisten osuuskunta. Se on kesäisin auki joka päivä, mutta talvisaikaan parhaimmillaan pari tuntia päivässä. Sulkemisajan jälkeen palaamme tervehtimään Kotajärven pariskuntaa Rainoa ja Saaraa, jotka kauppaa pyörittävät.

– Kauppa on säilynyt, koska saarelaiset niin haluavat, Saara Kotajärvi sanoo. – Jos olisi ketjukauppa, niin ei varmasti olisi.

Jos jotakin ei kaupassa ole, sen voi sinne tilata – alkaen kiukaista ja ruohonleikkureista sekä apteekin käsikauppatavarasta. Kauppiaat myös ylläpitävät saaren postia, perivät kalastus- ja vierasvenemaksuja sekä hoitavat koulun varauksia. Haapasaaren entinen kansakoulu toimii nykyään retkeilymajan tapaisena majoitustilana.

Kotajärvet tulivat saarelle kauppiaiksi syksyllä 2023 Kiimingistä Oulun kupeesta.

Jo vuosia sitten he olivat puhuneet, että ”olisipa kiva joskus asua meren äärellä ja pitää jotain pikku kauppaa”. Aivan sattumalta heidän tyttärensä löysi ilmoituksen, että Haapasaareen etsittiin uusia myymälänhoitajia. Kotajärvet valittiin 30 hakijan joukosta yksimielisellä päätöksellä. Lapset perheineen kannustivat elämänmuutokseen, samoin useimmat ystävät. Jotkut vähän ihmettelivät muuttoa saarelle, josta ”ei pääse mihinkään”.

– Mutta en minä ole menossa täältä mihinkään, Saara hymähtää.

Kotajärvet asuvat nyt saaressa ympärivuotisesti ja ovat viihtyneet loistavasti. Haapasaaren kauneus ja rauha saavat heiltäkin vuolaita ylistyssanoja. Joskus sydäntalven iltana he ovat tajunneet olevansa meren keskellä kaksin – yhdenkään mökin ikkunasta ei näkynyt valoa – mutta minkäänlaista kauhua ei herännyt. Saara kertoo pelänneensä Kiimingissä yksin kotona olemista, mutta Haapasaaressa hän on pystynyt olemaan viikonkin kaupalla yksinään syyspimeällä.

Työ kauppiaana ei ole sinänsä rankkaa, ainakaan verrattuna pariskunnan aikaisempiin uriin. Raino mainitsee taksialan kurjistumisen, ja Saara kertoo, kuinka työ lastensuojelussa tunki ihon alle ja mukaan kotiin. Siihen verrattuna ei ole mitään, kun joskus joku tulee koputtelemaan Haapasaaren kaupan oveen sulkemisajan jälkeen ja kysymään vesipulloa. Elämä ulkosaaressa ei toki sopisi kaikille.

– Se on ihan mitä arvostaa, Saara huomauttaa. – Jos haluaa lämpimään suihkuun joka päivä, niin sitten tämä ei ole oikea paikka. Tai jos haluaa kahvilaan tai ravintolaan.

Kotajärvet tekevät nykyään mieluummin eväsretkiä Haapasaaren kallioille ja uivat meressä joka aamu kesät talvet.

– Eikä ole koskaan kiire töihin, Raino naurahtaa.

Ilta alkaa hämärtää. Käymme vilkaisemassa tunnusmajakkaa. Tutka humisee puokin huipulla, kyltit varoittavat sotilasalueesta. Lähellä häämöttää 1970-luvun hirsirakennus – seuraintalo Puikkarikuuri. Tähän aikaan vuodesta se on kovin hiljainen, mutta heinäkuussa siellä vietetään Haapasaari-seuran perinteiset Puikkaripäivät ja syksyisin haapasaarelaiset kokoontuvat sinne katselemaan vanhoja filminpätkiä saaren historiasta.

Huomautettakoon, että puikkari on apuväline kalaverkkojen kokoamiseen ja Haapasaaren entisen kunnan vaakunassa on kolme puikkaria. Siksi Puikkaripäivät.

Kuljen kylänraittia pitkin saaren itä- eli uustipuolelle. Vuonna 1858 rakennettu pieni puukirkko kohoaa vieraslaiturin lähellä. Siellä järjestetään satunnaisesti konsertteja Kotkan Musiikkipäivien aikaan ja Kotkan seurakunnan taholta – sekä saarelaisten itsensä, jos saareen sattuu saapumaan ”joku soittotaitoinen”.

Haapasaaren vanha koulu on jaettu kahteen osaan. Toisella puolella järjestetään muun muassa Kotkan Taideseuran perinteinen näyttely heinäkuussa. Siellä toimii myös niin kutsuttu suvikirjasto. Omaa kirjastoa Haapasaaressa ei virallisesti ole ollut sitten vuoden 1996.

Majoituspuoli ei muistuta enää juurikaan koulua. Siellä on keittiö ja makuusali, jossa on metallisia kerrossänkyjä. Laitan yösijani yhteen sängyistä. Ylimääräinen patteri lämmittää maaliskuisen kalseassa yössä. Olen ainoa yöpyjä, mutta kesällä tilanne olisi toinen. Jos tänne haluaisi silloin majoittua, pitäisi olla hyvissä ajoin liikkeellä. Kesäisin saaristoluonto ja ihmiselämä puhkeavat täälläkin jokavuotiseen kukoistukseensa.

Otan taskulampun ja käyn lyhyellä iltakävelyllä. Kotajärvet mainitsivat, että Haapasaaressa ei talvi-iltoina ole mitään asiaa ulos ilman lamppua, nastakenkiä ja puhelinta. Ymmärrän täysin.

Kalliot koulun takana ovat upeita, mutta vaarallisia: ne viettävät jyrkästi suoraan mereen. Tähdet ovat sumuverhon takana piilossa, muutaman mökin valot kajastavat saaresta. Kolme merimerkkiä sykkii uskollisesti valoaan.

Ainoa ääni on aaltojen pauhu.