Graham Potterin potkiminen ei muuttaisi perustavanlaatuista ongelmaa – Valioliigan jättifloppi kärsii syvästä identiteettikriisistä

Valioliiga on tarjonnut kahden kierroksen aikana sitä tuttua itseään – draamaa koko rahalla kentällä ja varsinkin sen ulkopuolella. Suurin kriisiseura kahden pelin jälkeen on West Ham United, joka on hävinnyt kummankin ottelunsa tylyllä yhteismaalierolla 1–8.

Tyypilliseen brittityyliin potkuspekulaatiot pyörivät vilkkaina joukkueen päävalmentajan Graham Potterin ympärillä. Kun West Ham hävisi perjantaina Chelsealle 1–5, englantilaisvalmentaja näytti samaan aikaan neuvottomalta ja tyrmistyneeltä kentän laidalla.

Potterin saldo Itä-Lontoossa on kieltämättä karu. Potter saapui ohjaksiin kesken kauden viime tammikuussa, ja joukkue voitti hänen alaisuudessaan loppukaudella vain viisi 18 sarjaottelustaan. Potter on muovaillut koostumuksia ja hakenut parasta permanenttia tuloksetta.

Tämän kauden kahden ensimmäisen ottelun perusteella kurssi ei ole kääntymässä kuin korkeintaan huonompaan suuntaan.

Potterin potkiminen näyttää vääjäämättömältä kehityskululta, mutta se ei ratkaisisi West Hamin syvempiä ongelmia, jotka juontavat johtotason päätöksistä. Vuonna 1895 perustettu perinteikäs itälontoolaisseura on ajautunut syvään identiteettikriisiin.

West Hamin identiteettikriisi huokuu ilmapiiristä ja päätöksistä monella eri tasolla. Perustavanlaatuisin ongelma piilee Lontoon olympiastadionissa, joka on toiminut seuran kotiareenana kaudesta 2016–17 saakka. Muutto Upton Parkin alueelta Stratfordin alueelle aiheutti vastarintaa kannattajissa alusta asti.

Vierailin kirjeenvaihtajavuosinani useasti Lontoon olympiastadionilla. Se on pintapuolisesti yksi sarjan hienoimpia areenoita – 62500 katsojan yleisökapasiteetillaan Englannin neljänneksi isoin jalkapallostadion. Kapasiteetiltaan suurempia ovat vain ikoninen Wembley sekä aktiivikäytössä olevista areenoista Manchester Unitedin Old Trafford ja Tottenham Hotspurin kotiareena Tottenham Hotspur Stadium.

Lontoon olympiastadionilla on kiiltävää pintaa, hulppeutta ja näennäistä suuruutta, mutta samalla se on kaikkea sitä, mitä West Ham United ei pohjimmiltaan ole.

West Hamin kannattajakulttuuriin kuuluu tietty rosoisuus ja työväenluokkaisuus. Stratfordin alueen hieman liian kampaviinerin makuiset lähikahvilat ja erikoisoluita tarjoavat pubit eivät istu seuran ydinkannattajakunnan sielunmaisemaan.

Kun jututin aikanaan West Ham Way -podcastin perustajaa Dave Walkeria, hänen sanansa kuvasivat kannattajakunnassa tapahtunutta identiteettikriisiä stadionmuuton yhteydessä: Hän kertoi ihmisten katsovan pelipäivinä toistensa perään, etteivät he kuluta lompakkojaan tyhjiksi Stratfordin alueen ”omituisissa pubeissa”.

Boleyn Groundin railakas tunnelma ei ole missään vaiheessa siirtynyt Lontoon olympiastadionille, joka on pelipäivän ilmapiiriltään Valioliigan heikoin ilmestys. Perimmäinen ongelma on siinä, että se on rakennettu yleisurheiluareenaksi. Pelaajat ja kannattajat ovat kaukana toisistaan, ja tunnelma jää hyvinäkin aikoina vajaaksi.

Boleyn Groundin perinteikkäälle stadionille sielunsa jättäneet kannattajat puhuvat juurten tuhoamisesta ja sitä kautta identiteetin menettämisestä.

Toinen identiteettikriisin ydintekijä on päätuote kentällä: paitsi nykyhetken tulokset, myös pelitapa. Seuran kannattajakunnalle muutto Lontoon olympiastadionille myytiin ajatuksella, että seura astuisi lopullisesti jättiläisten kastiin taistelemaan mestaruuksista Liverpoolin, Manchester Cityn, Chelsean ja kumppaneiden kanssa.

Kun oikeutus nykyiselle pelipaikalle lepää vain menestyksessä, huonot ajat kiristävät välittömästi ilmapiiriä. Ja huonoja aikoja on toden totta riittänyt.

Pelitavallinen identiteettikriisi on sitäkin syvemmällä. Jo 10 vuotta sitten joukkueen ex-manageri Sam Allardyce haukkui West Hamin kannattajat ”harhaisiksi” ja ”aivopestyiksi” pestinsä päättymisen jälkeen.

Peribrittiläinen Allardyce oli peluuttanut neljän kauden aikana (2011–15) tavaramerkkiään: pitkiä palloja ja isokokoista kärkipelaajaa. West Ham oli noussut hänen alaisuudessaan Valioliigaan ja sijoittunut kolmen kauden ajan tasaiseen keskikastiin sijoille 10, 13 ja 12.

Kannattajien sydämiä Allardyce ei ikinä sulattanut. Itä-Lontooseen oli juurtunut ajatus West Ham Waystä, tyylistä, jolla joukkueen olisi perinteiden velvoittamana pelattava jalkapalloa. Tyyli olisi löyhästi ilmaistuna jonkinlaista hyökkäävää taitojalkapalloa – eli juuri sellaisia adjektiiveja, joilla ei voisi hyvällä tahdollakaan määritellä Allardycen pelitapaa.

Pelitavallinen kipuilu on huokunut kannattajakunnasta myös lähimenneisyydessä. David Moyes loi West Hamille hetkellisen menestyssapluunan, joka toi Konferenssiliigan mestaruuden sekä muun muassa kuudennen ja seitsemännen sijan Valioliigassa. Pokaali oli seuran ensimmäinen vuosikymmeniin, ja parempaan sarjasijoitukseen West Ham oli yltänyt viimeksi kaudella 1998–99.

Silti Moyes oli jatkuvasti kritiikin alaisena. Hänen pelityylinsä, suoraviivainen laitapainotteinen hyökkääminen ja vahva erikoistilannepelaaminen, ei vastannut West Hamin kannattajien mielikuvia taidokkaasta jalkapallosta. Moyesin ryhmä viljeli runsaasti keskityksiä. Vastustajan boksissa oli fyysisiä pelaajia voittamassa ilmakamppailuita ja kakkospalloja. Tomas Soucekin kulmapotkumaalit nousivat Moyesin aikana omanlaisekseen kulttikamaksi.

Paradoksaalisesti Moyesin yksinkertainen pelisapluuna toi seurahistorian menestyksekkäimmän ajanjakson vuosikymmeniin. Konferenssiliigan pokaalihuumassa pelityylillä ei ollut kenellekään merkitystä, mutta heti tulosten sakatessa nurina alkoi välittömästi Lontoon olympiastadionin kulmauksissa.

Tempoileva seurajohto samaistui kannattajien mielenmaisemaan ja halusi viedä pelaamista proaktiivisempaan suuntaan. Jo Moyes teki pallonhallintakokeiluja kaudella 2022–23, mutta se ei ollut hänen peliään tai sopinut pelaajamateriaalin vahvuuksiin.

Moyes luopui kokeiluistaan ja johti omalla tyylillään West Hamin vielä kahteen kelvolliseen keskikastin sijoitukseen.

Pelillinen identiteettikriisi räjähti silmille, kun Moyes lähti. Seurajohto palkkasi Julen Lopeteguin tuomaan joukkueelle pallonhallintaan perustuvaa pelitapaa. Ongelma oli siinä, että hän sai käsiinsä pitkälti Moyesin tarpeisiin kootun joukkueen.

Kulmikkaasti liikkuvat Soucek, Michail Antonio, Konstantinos Mavropanos, Vladimir Coufal ja kumppanit olivat hukassa, kun he yrittivät murtaa vastustajan linjoja maata pitkin ja pidemmillä syöttöketjuilla. Lopetegui sai lopulta vain seitsemän kuukautta aikaa mahdottomassa tehtävässään.

Jänne katkesi tammikuussa 2025, jolloin korvaajaksi palkattiin niin ikään proaktiivisesta pelitavastaan tunnettu ja lähes kaksi vuotta sapattivapaalla ajatuksiaan päivittänyt Potter. Hän toi mukanaan omintakeisen 3-4-1-2-ryhmityksen ja hieman pragmaattisemman lähestymistavan, joka sekään ei ole tuottanut tulosta.

Jos Potter näytti kotiavauksessa Chelseaa vastaan kentän laidalla lamaantuneelta, siltä on näyttänyt myös West Hamin seurajohto. Penkin päähän on palkattu valmentajia luomaan proaktiivista pelitapaa, mutta pelaajamateriaalia ei ole päivitetty sen mukaiseksi.

Chelseaa vastaan keskikentällä operoivat Soucek ja James Ward-Prowse, kolmen topparin linjassa Jean-Clair Todibo, Maximilian Kilman ja Nayef Aguerd. Joukkue oli auttamattoman hidas ja pallollisena rajoitteinen. Chelsea juoksi keskiakselista läpi, miten halusi.

Potter haki muutosta tuomalla tauon jälkeen keskikentälle 21-vuotiaan oman kasvatin Freddie Pottsin ja muovaamalla ryhmityksen 4-3-3:een. Kesän harvoihin hankintoihin lukeutuva fyysinen voimahyökkääjä Callum Wilson tuli vaihdosta sisään.

Pelin lopulla Potter vaihtoi takaisin 3-4-1-2:een. Valioliigatasolla täysin kokemattoman Pottsin vaihtaminen keskikentälle ilmensi omalla tavallaan materiaalin vajavaisuutta ja oli Potterilta joko tietoinen tai tiedostamaton hätähuuto seurajohdon suuntaan.

Potter ei ole onnistunut Itä-Lontoossa, mutta hän on nykytilanteessa vain seuraus West Ham Unitedin monisyisestä identiteettikriisistä, joka on marinoitunut läpi kuluvan vuosituhannen.

West Hamin kannattajakuntaan mieltyy puheissa rosoinen ja elämänmakuinen identiteetti, mutta Lontoon olympiastadionilla he näyttävät pyhäkoululaisilta kirkollismenoissa. Joukkueen pelaamiseen mieltyy taitojalkapallon identiteetti, mutta ryhmä on kasattu kulmikkaasti liikkuvista fyysisistä pelaajista.

Nyt neliötä yritetään survoa epätoivoisesti ympyrän muotoiseen kuvioon ja tulos on sen mukaista. West Ham Way, seuran identiteetti, elää enää vain puheissa eikä arkitodellisuudessa.

Jos Potter saa potkut, uusi päävalmentaja voi hyvinkin tuoda hetkellisen tulospiikin ja kanveesiin lyödylle kannattajakunnalle edes pienen toivonkipinän paremmasta huomisesta.

Identiteetin ja sielun palauttaminen ei tapahdu ihan yhtä helposti.