Gnuuantilooppien vaellus on yksi eläinmaailman ihmeistä – tältä se näyttää paikan päällä Kenian Masai Marassa

Katson safariauton ikkunasta Masai Maran suojelualueen laakeaa savannia. Ohrankeltaista maisemaa koristaa yksinäisten akasiapuiden lisäksi mustia pilkkuja: gnuuantilooppeja. Opas arvioi, että paikalla on noin viisituhatta gnuuta.

Käynnissä on maailman suurin nisäkkäiden vaellus. Se tapahtuu täällä vuosittain ikivanhaa, lähes tuhat kilometriä pitkää reittiä pitkin. Heinä–lokakuussa yli miljoona gnuuta seeprat ja gasellit seuranaan saapuu Keniaan Tansaniasta. Vaeltajat matkaavat laidunmaan ja sateiden perässä Serengetin kansallispuiston ja Masai Maran alueella.

Katselen autosta, kuinka gnuut toisinaan juoksevat kohti jokea. Välillä ne kääntyvät takaisin, ja joskus ne pysähtyvät, kenties syövät ruohoa päät alhaalla.

Suojelualueen nimi Masai Mara tulee seudun maasaiväestön nimestä. Mara tarkoittaa heidän kielellään täplikästä: maisemaa täplittävät puut ja pensaat.

Onpa tämä kaikki hidasta. Avara luonto -ohjelmissa vaelluksesta näytetään lähinnä hetkiä, jolloin gnuut hyppivät tämän tästä jokeen nälkäisiä krokotiilejä väistellen.

Käsillä on nyt kuitenkin jännittävä tilanne. Gnuiden määrä kasvaa kasvamistaan. Horisontissa lepäävien matalien kumpujen takaa nousee sorkkaeläin toisen perään. Ne muodostavat päättymättömän tumman letkan, joka etenee Mara­jokea kohti, pysähtyen sen penkalle.

Olemme parkissa joen rantatörmällä, ja lähellämme on noin sata muuta safariautoa. Gnuille on jätetty autojen väliin kymmeninen metrien levyinen aukko, josta ne pääsisivät halutessaan etenemään alla olevaan jokeen.

Tunnelma on odottava: koska ne ylittävät joen?

Masai Maran kansallinen suojelualue on yksi Afrikan tunnetuimmista safaripaikoista. Etelä-Keniassa sijaitseva luontokohde on noin viiden tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista Nairobista. Vuonna 1961 perustettu suojelualue on nykyään kooltaan 1 510 neliökilometriä.

Sen vetonaula on monipuolinen ja laaja eläimistö. Masai Marassa on arvioitu olevan yksi Kenian ja jopa koko Afrikan tiheimpiä villieläinten keskittymiä. Täällä on lähes 90 eri nisäkäslajia, kuten leijonia, norsuja, leopardeja, puhveleita, kirahveja ja seeproja. Lintulajeja on yli 500 eri lajia.

Kun monissa Kenian muissa kansallispuistossa tai suojelu­alueilla voi viettää useita päiviä näkemättä yhtäkään kissa­petoa, Maralla leijonien bongaaminen on tavallista, puhumattakaan kirahveista, norsuista ja seeproista. Alueella on arvioitu elävän noin 900 leijonaa. Safarimatkailijoiden suosimista eläimistä vain sarvikuono on täällä harvinainen: niitä on laskettu olevan vain joitakin kymmeniä.

Gnuiden muuttoliike muuttaa aina hetkeksi Maran näkymiä. Kun sen aikana kiertää seudulla, näkee joka puolella isoja, varjomaisen mustia alueita: ne ovat gnuulaumoja. Muulloin savannimaisema on niistä lähes tyhjä.

Suuren vaelluksen aikaan voi myös nähdä tapahtuman, jota matkailija muulloin pääsee melko harvoin todistamaan: petoeläimiä saalistamassa. Tänä juhla-aikana hyeenat, leijonat ja leopardit saavat gnuista vatsansa täyteen.

Gnuuantiloopit vaeltavat Masai Maran suojelu­alueella laidun­maille, joilla on tuoretta heinää.

Äkkiä safariautossamme ja joenrannalla alkaa tapahtua. Kuskimme ottaa lentävän lähdön, ja liimaudun vauhdista auton selkänojaan kiinni – ensimmäinen gnuu on juuri hypännyt alas jokeen! Se on kuin formulakisojen vihreä valo, joka on merkki kilpailun alkamisesta.

Autot syöksähtävät kohti joenreunaa ja gnuulaumaa päästäkseen todistamaan ylitystä lähempää. Ilma on täynnä pölyä, ja sydämeni hakkaa. Käteni tärisevät, kun koetan räpeltää kamerani linssinsuojusta auki vauhdissa.

Pölyn laskeutuessa paljastuu karmiva totuus. Gnuut ovat pelästyneet niitä kohti kaasuttaneita autoja. Etummaiset autot eivät ole jättäneet niille tarpeeksi tilaa laskeutua alas jokeen. Nyt eläimet juoksevat kaikkiin ilmansuuntiin paitsi jokeen, hajaantuen lopulta moneksi pieneksi ryhmäksi. Joelle jäämme vain me hölmistyneet turistit.

Suuren vaelluksen todistaminen on Masai Maran suosituin ’tapahtuma’. Luontodokumentit, matkailijoiden ottamat kuvat ja safari­yritysten mainokset ovat kohottaneet suuren vaelluksen joen­ylityksineen elämykseksi, joka halutaan tulla kokemaan. Kiinnostusta lisää sen dramaattisuus: mikä olisi sen jännittävämpää kuin hetket elämän ja kuoleman rajalla. Pääsevätkö kaikki gnuut joen yli? Moniko niistä päätyy ruskean joen­pinnan alla lymyävien krokotiilien hampaisiin?

Rannalla safariautoissa jännitysnäytelmän kiihkeä tunnelma on lauennut. Tilalle on laskeutunut hiljainen, lievä pettymys: kamerat eivät räpsy vaan lepäävät matkailijoiden sylissä. Joki virtaa rauhallisena eteenpäin.

Paikalle saapuu maastoautolla puistonvartijoita. He ohjaavat eturivissä gnuiden liikkumista haitanneet autot ajoneuvo­sumpun taakse. Mutta he ovat myöhässä: ylitys on jo keskeytynyt.

Tilanne herättää autossamme keskustelun siitä, miten kestävää tällainen suuren muuttoliikkeen jahtaaminen on. Ystäväni ja minä saamme nähdä turistilaumojen vaikutuksen luontoon konkreettisesti. Pohdimme, mikä olisi paras tapa suojella aluetta ja samalla pitää matkailu käynnissä. Kannattaisiko esimerkiksi vieraiden ja autojen määrää rajoittaa? Pitäisikö suojelualueen pääsylippujen hintaa nostaa?

Yksi asia on kuitenkin selvä. Emme ole todistamassa neitseellistä luontotapahtumaa. Sitten joella näkyy taas liikettä. Osa gnuista laukkaa alajuoksulle päin. Oppaamme käynnistää auton ja lähdemme lauman perään. Innostuksemme nousee. Pian lauma kuitenkin pysähtyy, ja osa gnuista suuntaa kumpujen taakse. Ei joenylitystä.

Pysäytämme auton. Huokaisen. Kello on noin kaksi ilta­päivällä, ja olemme olleet liikkeellä jo aamukuudesta lähtien. Yli 30 asteen kuumuus heikentää oloa. Opas kannustaa meitä matkailijoita: ”Jatketaan yrittämistä. Tämä on odotuspeliä.”

Gnuuantiloopit liikkuvat suuressa vaelluksessaan usein hitaina rykelminä, mutta joskus niitä voi nähdä kerralla paljon ja kovassa vauhdissa.

Safareilla käytetään usein termiä big five, eli ”ison viiden” bongaus. Moni haluaa nähdä luonnossa leijonan, leopardin, norsun, puhvelin ja sarvikuonon. Termi on saanut alkunsa siitä, kun näitä lajeja aikoinaan metsästettiin.

Tuolloin näiden eläinten saaminen saaliiksi oli suurikin urotyö, koska ne ovat vaarallisia. Kyynisesti voisi todeta, että kyllä ihminen siihenkin hommaan helpot keinot keksii. Kuten monen muun eläimen, myös ”ison viiden” lajin kannat ovat pudonneet, muun muassa salametsästyksen ja ympäristön muutosten takia.

Esimerkiksi leijonien määrä Afrikassa on 2000-luvulla lähes puolittunut, ja niitä on jäljellä noin 23 000 yksilöä, arvioi African Wildlife Foundation. Musta sarvikuono metsästettiin lähes sukupuuttoon.

Lajien suojaksi on luotu kansallisia ja kansainvälisiä säädöksiä. Kansallispuistot saavat varoja matkailusta, ja näistä rahoista puistonvartijatkin saavat palkkansa. Suojelutoimien johdosta esimerkiksi mustien sarvikuonojen määrä on alkanut kasvaa. Pahimmillaan niitä oli Afrikassa jäljellä vain noin 2 500 yksilöä, nyt WWF arvioi niitä olevan 5 600.

Luonnonsuojelun haasteet ovat täällä kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Esimerkiksi Kenian väkiluku on noussut noin 50 miljoonaan, ja joillakin entisillä luontoalueilla on nyt ihmisiä ja infrastruktuuria. Tiet rikkovat eläinten iki­aikaisia kulkureittejä.

Myös gnuiden määrä ja reitit ovat vaarassa. Jos kehitys jatkuu nykyisellään, voi olla, että jonakin päivänä ne eivät enää vaella. Näin on käynyt jo esimerkiksi joillekin norsulaumoille ja niiden reiteille Keniassa.

Ihmisten ja villieläinten konflikti kääntyy yleensä eläimiä vastaan. Se näkyi myös safariautossamme.

”En jaksa enää”, valittaa ystäväni. ”mennään vaikka etsimään mungoja, tämä ei ole kivaa.”

Istumme autossamme, edelleen näköetäisyyden päässä gnuista. Mutta ne vain mutustavat rauhassa ruohoa. Noin neljän aikaan iltapäivällä monen matkailijan kiinnostus joenrannalla odotteluun herpaantuu. On liikaa tungosta ja paahtavaa aurinkoa. Ei gnuita, jotka pyrkisivät joen yli.

Oppaallamme on kuitenkin takataskussaan valttikortti. Monen muun safariauton on pian aloitettava paluumatkansa, koska niiden matkailijoiden majapaikat sijaitsevat kaukana, hän kertoo. Iltaseitsemän jälkeen puistossa ei saa ajaa. Autojen vähentyessä gnuut saattavat ylittää joen, opas lupaa. Teemme päätöksen: piinallinen odotus jatkukoon.

Masai Maran alueella arvioidaan olevan jopa neljäsosa Kenian villieläimistä. Se on erityisen hyvä paikka kissapetojen bongaamiseen.

Safarilla pääaktiviteetti on eläinten bongaus. se tarkoittaa, että matkailija oppii safariajeluilla hoitamaan omaa tehtäväänsä, tuijottamaan tarkkaan maisemia. Tavoitteena on nähdä jokin poikkeama, joka voisi osoittautua eläimeksi. Kaukana häämöttävä möykky maassa voi olla sarvi­kuono. Roikkuva oksa puussa saattaa joskus olla lepäävän leopardin häntä.

Huippusesongin aikaan Masai Maralla bongaus on usein helppoa. Eläinten sijaan tarvitsee vain etsiä autoja. Jos puun varjoon on pysähtynyt jeeppi, josta pistää esiin pari kameraa, paikalla on taatusti jokin eläin. Näimme omalla safarimatkallamme useita kissa­petoja – leopardin, gepardin ja leijonia – mutta aina ensimmäisenä havaitsimme niitä tuijottavien kävijöiden autot.

Omatoimisafari voikin olla Maralla suhteellisen helppo tehtävä. Ammattimaisille oppaille on silti oma sijansa. He tietävät eläimistä paljon ja saavat toisiltaan vihjeitä niiden liikkeistä.

Kun näimme kaksi isoa urosleijonaa, oppaamme osasi kertoa niiden olevan kavereita, ei veljeksiä. Ne olivat liittoutuneet yhteen selviytyäkseen, mutta niillä saattoi olla edessä pian välienselvittely, koska ne olivat kulkeneet uudelle reviirille.

Näimme naarasgepardin, ja oppaamme tiesi, että sen poikaset olivat lähes aikuisia. Ne seuraisivat äitiään enää noin vuoden. Se riittäisi kyllä, opas kertoi: gepardin­pennuilla oli suurin riski joutua muiden petojen suuhun nuorempana.

Näin bongaamamme kissapedot tulivat eräällä tavalla myös ymmärrettävämmiksi – emme katsoneet niitä vain lajinsa edustajina vaan myös yksilöinä. Hyvän oppaamme ansiosta näimme myös sen, kun gnuulauma lopulta lähti liikkeelle.

Masai Maran hyviä puolia safarikohteena on avara maasto, jossa voi usein bongata eläimiä jo kaukaa.

Kello viiden maissa, täsmälleen kuten safari­oppaamme on ennustanut, suurin osa safariautoista on kadonnut joen rannalta. Jäljellä olemme me ja parikymmentä muuta autoa.

Ja tietysti gnuuantiloopit. Niiden määrä on kasvanut rantamilla jälleen huomattavasti. Eivätkä ne enää todellakaan syö vaan liikkuvat. Ne alkavat laukata kukkulan takaa jokea kohti. Tunnelma autossamme tiivistyy: nyt tästä ei todellakaan kannata lähteä muualle.

Tarkistan kamerani asetukset kuntoon. Ihailen alkuillan ”kultaisen hetken” valoa, se on täydellinen kuvaamiseen.

Lauma gnuita vyöryy jokea kohti ruskea maa pöllyten. Kun yksi gnuu hyppää jokeen, oppaamme ohjaa automme kohti joentörmän reunaa. Nyt eläimet eivät onneksi pelästy, ja kaikki autot jättävät niille tarpeeksi tilaa laskeutua alas. Meillä on paraatipaikka katsella joenylitystä suoraan edessämme.

Koko tilanne ja sen nopeus ovat niin jännittävät, että käteni tärisevät. Otan kuvia. Antilooppien virta ylittää joen kuin sivulta hyökyvä aalto.

Jälkeenpäin niitä hetkiä ajatellessani en muista mitään ääniä. En edes huomannut, että joessa kaksi krokotiiliä iski kiinni gnuihin. Näin sen vasta ottamistani valokuvista, koska olin melkein yhtä vauhkona kuin itse gnuut.

Noin puolen tunnin kiihkeän vaelluksen jälkeen kolmisentuhatta gnuuta on ylittänyt joen. Tuossa menee lauman viimeinen. Pulssini alkaa laskea. Melkein jopa itkettää.

Oli tämä kaikki sen arvoista.

Suuren vaelluksen dramaattisimpia hetkiä ovat joenylitykset. Kun yksi gnuu hyppää jokeen, se laukaisee usein koko lauman rynnistyksen perään.