FIFA:n päätös viedä MM-kisat Saudi-Arabiaan aiheutti kritiikkivyöryn – mutta kumpaa kriitikot haluavat: muureja vai siltoja?

Vuoden 2034 Jalkapallon MM-kisat annettiin Saudi-Arabiaan. Edessä sama tuttu keskustelu, joka on leimannut monia viime aikojen arvokisahankkeita.

Taas kerran kisat annettiin maahan, joka ei ole länsimaalaisilla arvoilla toimiva demokratia. Tätä on nähty 2000-luvulla niin olympialaisten kuin jalkapallon, yleisurheilun ja milloin minkäkin lajin MM-turnausten kohdalla.

Joka kerta on koettu sama kohiseva keskustelu, jossa urheilupomot haukutaan korruptoituneeksi mätäpaiseeksi. Protestoidaan ekologisilla, ihmisoikeuksiin liittyvillä ja rakentamisen pröystäilyä kyseenalaistavilla perusteilla. Lisäksi kysytään mitä järkeä on viedä kisat maahan, jonka olosuhteet ovat urheilijoille epäinhimilliset ilman tolkuttoman monimutkaisia ja kalliita erityisjärjestelyitä.

Kaikki tämä on perusteltua ja aiheellista, mutta samalla tuttu kierre alkaa tuntua jo liian tutulta.

Loppujen lopuksi se, että MM-kisat annettiin Saudi-Arabian kaltaiseen maahan, ei ole kuin heijastuma siitä, missä ympäristössä aikamme huippu-urheilu elää ja toimii. Kyse ei ole siitä, että päätöksenteko olisi pudonnut ajastaan.

Kyse on päinvastaisesta. Tämä päätös nimenomaan kuvastaa sitä, minkälaista aikaa elämme.

Toisin kuin me täällä lutuisessa Pohjolassa tapaamme kuvitella, demokratia ei ole vastustamattomasti kaikkialle levittäytyvä voima, joka itsestäänselvyytenä hurmaa yhä uusia maita. Demokratia on päinvastoin taantuva ilmiö. Alan tutkimuslaitosten mukaan reilu 40 prosenttia maailman maista on edes jonkinasteisia demokratioita, mutta vain noin viidennes maailman väestöstä asuu näissä maissa.

Tämän seurauksena yhä useamman globaalin organisaation enemmistö, ja samalla ihan demokraattisenkin prosessin päätösvalta, on mailla, joissa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja arvokysymyksiin suhtaudutaan toisin kuin länsimaissa.

Kun samaan aikaan läntinen maailma on hukkaamassa maailman talousjohtajuuden ja globaali dynamiikka tulee yhä selvemmin idästä, on arvokisojen päätyminen länsimaiden ulkopuolelle aika luonnollista. Kun Saudi-Arabian kisat ovat taloudellisesti ylivoimaisesti tuottoisin vaihtoehto, miksi päättäjien enemmistö sen sivuuttaisi, vaikka läntinen media räjähtää kritiikkiin ja joku tiedostava pelaajakin protestoi?

Voi olla, että maailman urheilujohtajat ovat enemmän ja vähemmän korruptoituneita, mutta edellä kerrotun vuoksi se on sivuseikka. Yhä useammassa järjestössä, ihan demokraattisenkin prosessin päättäjien, enemmistön on vaikea perustella itselleen miksi kisoja ei annettaisi Saudi-Arabian kaltaiseen paikkaan.

On totta, että tällä kertaa FIFA junaili äänestyksen valmistelun niin, ettei kongressille jäänyt mitään käytännön valtaa. Silti on rohkeaa väittää, etteikö Saudi-Arabiaa olisi muutenkin valittu. Kulissipelillä taidettiin nyt pelata vain mediapeliä ja vähentää valintaa edeltävän läntisen mediakritiikin määrää.

Saudi-Arabian tarjous kun oli yksinkertaisesti niin hurja, ettei sen rinnalla olisi kukaan pärjännyt. FIFA:n päättäjien enemmistöllä ei olisi ollut mitään syytä äänestää sitä vastaan, vaikka prosessi olisi hoidettu avoimemminkin.

FIFA:n enemmistön mielipiteiden ja monien muidenkin aikamme kansainvälisten organisaatioiden päätösten taustalla vaikuttaa puhtaan talouskyynisyyden ohella toinenkin tekijä. Sitä tekijää voi kutsua siirtomaatraumaksi.

Euroopan ulkopuolisessa maailmassa, siis FIFA:n ja KOK:n kaltaisten järjestöjen jäsenmaiden enemmistössä, on ihan ymmärrettävää halua tehdä selväksi se, että siirtomaavuodet ovat ohi. Asenne näkyy myös arvokisoista päätettäessä. Koetaan että on oikeus ja kohtuus, että niistä tulee aidosti koko maailman kisoja.

Tätä asennetta tietysti vain ruokkii se, että läntisen maailman tapana on tuputtaa kolmannelle maailmalle omia ihmisoikeuskäsityksiään ja arvomaailmaansa – ja käyttäytyä näin tehdessään alentuvasti, muuta maailmaa opettavalla tulokulmalla.

Miksi ihmeessä kolmannen maailman jalkapalloväki haluaisi tässä asetelmassa kisat Eurooppaan tai mihinkään vanhan jalkapallomaailman maahan?

Se, että moni eurooppalainenkin FIFA-vaikuttaja kuitenkin lopulta puoltaa Saudi Arabian kaltaisten kisaisäntien valintaa, tai ei ainakaan ääneen vastusta, johtuu kylmästä tilannetajusta. Tajutaan kaikki edellä kirjoitettu logiikka, tajutaan mistä valta ja voima nykyisin tulee. Nähdään minkälaisten voimien kanssa liittoutuminen on FIFA:n talousedun lisäksi myös oma henkilökohtainen etu.

Kisojen antaminen maihin, jotka saavat läntisen maailman mediakolumnistit ja sosiaalisen median kuohuksiin, onkin yksi versio aikamme muotivirtauksesta, eli arvopohjaisesta realismista.

Ilmiö on meille suomalaisille tuttu. 1970-luvulla ei Neuvostoliittoa julkisesti kritisoitu, vaikka maailmanrauhaa puolustimme. Nykyisin emme tee mitään, mikä vaarantaisi USA-suhteitamme. Ja silti, samaan aikaan, julistamme tavoittelevamme kunniahimoisia ympäristötavoitteita, puolustavamme ihmisoikeuksia ja niin edelleen.

FIFA:ssa arvopohjainen realismi tarkoittaa kisojen antamista aina sinne, mikä parhaiten palvelee järjestön päättäjien enemmistön etua – vaikka toki kaikessa viestinnässä ollaan niin huimaavan humaaneja, yhdenvertaisia, maailmaa yhdistäviä, ihmisoikeuksia julistavia ja BlackLivesMatter, että harva urheilulaji samaan pystyy.

Tässä maailmassa elämme. Niin urheilun kuin muidenkin asioiden kanssa. On makuasia sanooko sitä kaunistellen arvopohjaiseksi realismiksi vai suorasuisemmin kyyniseksi opportunismiksi, mutta näin maailma pyörii.

Kun asetelma on tämä, saattaa herätä kysymys siitä, että pitäisikö nyt julistaa kaikkinainen ihmisoikeuspuhe ja muu urheilupäättäjien kritisointi idealistiseksi typeryydeksi, jonka vähänkin järkevä ihminen lopettaa saman tien?

Ei tietenkään. Hyvänen aika.

Tässäkin asiassa pätee sama viisaus, mikä olisi hyvä muista monessa muussakin. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat eri asioita. Ne eivät tarkoita samaa. Se että ymmärtää, ei tarkoita hyväksymistä.

Urheilun muodikkaiden kritiikkimyrskyjen perusongelma on juuri tässä. Kritisoidaan raivokkaasti, haluamatta kuitenkaan ymmärtää mistä pohjimmiltaan on kyse. Niin kauan kuin maailmaa yritetään parantaa pelkän tuohtumuksen ja moraalisen kiihkon voimalla, homma ei kyllä etene.

Ja vastaavasti, se että ymmärtää ne realiteetit mistä asiat pohjimmiltaan johtuvat, ei ole peruste olla vaatimatta päätöksentekoa, joka korostaa toisenlaisia arvoja.

Fifan päätöksenteko tuo esiin arvopohjaisen realismin ytimen. Miten toimia yhtä aikaa järkevästi ja silti eettisesti oikein? Ja miten edistää kahta tärkeää tavoitetta yhtä aikaa, kun niiden edistäminen vaatii toisinaan täysin vastakkaisia päätöksiä?

Nykyajan keskusteluilmapiirissä on se perusongelma, että asiassa kuin asiassa jakaudutaan kärjekkäisiin vastapuoliin. Pääasiaksi nousee kiihkeä hyökkäys toista osapuolta vastaan. Ei se, että mietittäisiin mitä omalla metelöinnillä tavoitellaan. Jonkin asian vastustamisen ilmaisu on turhan usein tärkeämpää kuin jonkin asian aito edistäminen.

Urheilun arvokisojen kohdalla olisi siksi ihan terveellistä kysyä kokeeksi niinkin, että mitä oikeasti haluamme, jos kisojen myöntämistä Saudi-Arabiaan vastustamme. Siis onko kyse jonkin asian vastustamisesta vai jonkin asian tavoittelemisesta tai edistämisestä?

Haastanpa lukijaa seuraavasti:

Jos FIFA lähestyisi MM-kisojen jakamista vaikkapa ihmisoikeusnäkökulmaa korostaen, olisiko silloin hyvä strategia se, että kisoja annetaan vain Ruotsin, Suomen ja Sveitsin kaltaisiin maihin – ei vahingossakaan maihin, joissa arvomaailma on toinen?

Sekö auttaisi ihmisoikeuksia arabimaissa tai ilmastotoimia Kiinassa?

Vai voisiko olla niin, vaikka se ei ajassamme muodikas ilmaisu olekaan, että maailma tarvitsee sittenkin enemmän sillanrakentajia kuin muurinpystyttäjiä?

MM-kisapäätöksen kritisoijat eivät sinänsä ole väärässä. Kritiikki on perusteltua, mutta silti juuri kriittisessä puheessa olisi aika päivittää pelikirja. Itse kunkin.

Jos olennaista on vain protestoida ja haukkua päättäjiä ja selkeyttää siten omaa identiteettiään, voi toki jatkaa samaan tahtiin. Protestoidaan hurjasti ennen kisoja, mutta hiljennytään pelien aikana kiltisti ihastelemaan maailman parasta jalkapalloa – kunnes taas seuraavan valintaprosessin aikana ampaistaan ilmaisemaan huolta ihmisoikeuksista.

Näin voi toimia, mutta niin ei maailma parane. Jos FIFA:n vastustamisen sijasta on olennaista edistää ihmisoikeusajattelun, ilmastotietoisuuden ja järkevän rahankäytön kaltaisia asioita maailman suurimman urheilulajin yhteisössä, on syytä vaihtaa taktiikka ja näkökulma.

Voi nimittäin olla, että juuri nämä MM-kisat, niin paljon kuin ne paikallisia eliittitahoja lyhyellä tähtäimellä tukevatkin, vievät silti samalla isäntämaihinsa tuulahduksen myös toisesta arvomaailmasta, raottavat ovea toiseen todellisuuteen.

Saudi-Arabian kisat voisivat olla myös mahdollisuus ihmisoikeus- ja ilmastotekoon, jos kisat sellaisena osattaisiin kohdata. Kisapaikan valintaprosessin kritiikki onkin siksi toisarvoista. Tärkeämpää on kysyä miten FIFA jalkapalloilevan maailman kisapaikalle aikoo viedä.

Sen lisäksi että Suomen Palloliiton puheenjohtaja ja FIFA:ssa puhevaltaa käyttävä Ari Lahti levittää valintaprosessia kritisoivaa mediatiedotetta, hän voisi kertoa vaikka tuosta.