Suomalaisella jalkapallolla olisi paljon opittavaa suurseura FC Midtjyllandista – Niklas Virtanen on noussut arvostetuksi tekijäksi, jota on syytä kuunnella

Suomalaisvalmentajien löytyminen eurooppalaisten huippujalkapalloseurojen – tai ylipäätään seurojen – palkkalistoilta ei ole edelleenkään yleinen ilmiö. Päävalmentajapestejä on nähty vain kourallinen. Viime vuosien kovimpia valmentajasopimuksia ovat olleet maalivahtivalmentajien Jarkko Tuomiston ja Jyri Niemisen kiinnitykset Euroopan huippuseuroihin.

Kun siirrämme tarkastelun fyysisen valmennuksen ja suorituskykyvalmennuksen puolelle, ei lista pahemmin pitene. Muutamia kovan tason esimerkkejä menneiltä vuosilta toki löytyy kuten Mikko Kujala Iranin maajoukkueessa ja Juha-Jaakko Ulvila norjalaisessa Tromsøssä.

Jalkapallon ulkopuolelta saman alan tekijöistä mainittakoon F1- suorituskykyvalmennuksessa vaikuttaneet Tommi Pärmäkoski ja Heikki Huovinen sekä NBA:ssa vuosia tahkonnut Marko Yrjövuori.

31-vuotias Niklas Virtanen liittyi näiden kovien tekijöiden joukkoon tämän vuoden kesäkuussa kirjoitettuaan sopimuksen tanskalaisen FC Midtjyllandin kanssa. Pesti on todella vakuuttava näyttö vielä valmennusiällä mitattuna hyvin nuoren vaajakoskelaislähtöisen miehen pätevyydestä.

Suomalaisittain poikkeuksellisen siitä tekee seuran statuksen – hallitseva Tanskan mestari sekä urheilutieteen ja datan yksi pioneeriseuroista Euroopassa – lisäksi Virtasen työnkuva. Hän ei lähtenyt Jyllantiin rivimieheksi, vaan vastaa koko seuran suorituskyky-yksikön toiminnasta, englanniksi virallinen titteli kuuluu Head of sports science.

Selvennyksenä, olemme sopineet Virtasen kanssa yhdessä, että käytän tässä artikkelissa suomennoksia suorituskyky-yksikkö ja suorituskykyvalmentaja, vaikka ne eivät englannin kielen termeille täysin vakiintuneita suomennoksia olekaan. Näillä suomalaisilla termeillä työskenneltiin Virtasen edellisessä työpaikassa, HJK:ssa ja työnkuvassa oli paljon samaa.

Virtasen toimenkuvaan Jyllannissa kuuluu myös edustusjoukkueen suorituskykyvastaavana, sports scientistinä, toimiminen. Puhuessamme FC Midtjyllandista puhumme Tanskan hallitsevasta mestarista, 2000-luvulla maan pääsarjan, Superligan pytyn neljästi voittaneesta, kerran Mestarien liigan ja kerran Eurooppa-liigan lohkovaiheessa 2020-luvulla pelanneesta joukkueesta. Ryhmästä, jonka Transfermarkt-arvo huitelee lähes 60 miljoonassa eurossa ollen yli seitsenkertainen Suomen suurimpaan jättiin, juurikin Virtasen entiseen työnantajaan HJK:hon verraten.

Kuinka ihmeessä kolmekymppinen, jalkapallon mustana aukkona tunnetun Jyväskylän vierustaajamasta ponnistava valmentaja rekrytoitiin tällaiseen huippupestiin?

Antaa Niklas Virtasen kertoa polustaan ja ajatuksiaan suorituskykyvalmentamisesta. Nimen omaan tällä käsitteellä, koska sitä Virtanen pitää pelkkää fyysistä valmennusta laajempana, holistisempana. Se käsittää edelleen eniten fyysisten ominaisuuksien valmentamisen ja seurannan, mutta resurssien ollessa kunnossa mukaan mahtuu paljon muutakin: henkistä valmentamista, palautumista, ravitsemustietoutta. Kaikkea, mikä vaikuttaa pelaajan suorituskykyyn päivästä toiseen.

Valtakieli englannissakin puhutaan lähtökohtaisesti performance coachingista. Lisäksi, Midtjyllandissa on vielä Virtasen vetämän sport science -osaston lisäksi erilliset physical performance-, medical-, tactical performance- ja coaching-tiimit, jotka tekevät keskenään jatkuvaa yhteistyötä.

Soitan Virtaselle Tanskaan heinäkuun lopulla. Hyvin nopeasti tulee selväksi, ettei tästä tule tyypillistä elämä ja teot -henkilöjuttua, vaan Virtasen vakuuttava paalutus monista valmentamisen näkökulmista, ongelmistakin. Puhelu kestää toista tuntia miehen tykittäessä palavalla innolla ajatuksiaan suomalaispelaajien fyysisistä ominaisuuksista, pelaajakehityksestä ja tuoreesta pestistään Midtjyllandissa. Tehtäväni on yrittää pysyä mukana.

Kuitenkin, koska keskiverto suomalainen urheilun seuraaja ei välttämättä vielä tiedä kovinkaan paljoa Niklas Virtasesta, kerrottakoon alkuun ytimekkäästi, kuka hän on.

Jyväskyläläinen, tai miehen omien sanojensa mukaan ennen kaikkea vaajakoskelainen, on ollut jo usean vuoden ajan yksi Suomen merkittävimmistä tekijöistä jalkapallon suorituskyvyn mittaamisen ja valmentamisen saralla – kuitenkin poissa suurista otsikoista ja ylipäätään mediahuomiosta. Sillekin löytyy haastattelun aikana looginen syy, johon palaan myöhemmin.

Oman tavoitteellisen peliuransa A-nuorten SM-kultaan JJK:ssa parikymppisenä lopettanut Virtanen aloitti saman seuran B-junioreissa ensin lajivalmentajana suomifutislegenda Mikko Mannisen apuna. JJK-valmennusuransa loppuvaiheilla fysioterapeutiksi kouluttautunut Virtanen oli luomassa seuralle uutta suunnitelmaa ja rakennetta pelaajapolun suorituskykypuolelle.

Työ jäi kuitenkin lähtötelineisiinsä Palloliiton kaapattua Virtasen oman valmennuskeskuksensa suorituskykyvastaavaksi. Toimenkuvaan kuului yleisen linjan rakentamisen lisäksi valmentajien ja pelaajien kouluttamista sekä rooli U15-U19 -maajoukkueiden suorituskykyvalmentajana.

Vuonna 2019 Virtanen siirtyi HJK:hon, jossa hän johti ja rakensi prosessia, joka koostui koko pelaajapolun (alkaen 10-vuotiaista) suorituskyvyn valmentamisen ja seurannan linjauksista, valmentajien kouluttamisesta ja edustusjoukkueen fyysisestä valmennuksesta.

Töölössä seuraan luotiin hänen johtamanaan suorituskyky-yksikkö, ensimmäinen laatuaan Suomessa, jossa aloitti ensin neljä täysipäiväistä suorituskykyvalmentajaa määrän ollessa vuonna 2023 jo kymmenen.

Virtanen on siis nähnyt ja tehnyt nuoresta iästään huolimatta paljon. Kymmenvuotiaiden ja nuorisomaajoukkueiden fyysisen harjoittelun suunnittelusta täpötäyden Stadio Olimpicon iltaan ja Suomen mestaruuksiin Toni Koskelan johtaman HJK:n valmennustiimin kanssa.

Opiskellut ja kehittynyt, astunut monesti myös harhaan ja oppinut. Virtasta kuunnellessa voi ymmärtää, miksi mies on ollut haluttua tavaraa. Ajatuksia lentelee, argumenttien taustalta löytyy aina tuorein urheilutiede.

Aloitamme keskustelun suomalaispelaajien fyysisistä ominaisuuksista. Virtanen asettelee ensin hieman sanojaan, mutta melko pian alkaa asiaa tulla.

– Jos aloitetaan kestävyyspuolesta, niin keskimäärin suomalaispelaajien maksimaalinen hapenottokyky on hyvin heikko. Siinä jäädään valtavasti kovemmille eurooppalaisille futismaille. Aina on poikkeusyksilöitäkin, mutta puhun isomman massan tasolla. Olen huomannut asian omassa työssäni sekä havainnoissani ja keskusteluissani ympäri Suomea.

Niin, jotenkin sitä ajattelisi, että eräänlainen vanha stereotypia voisi nähdä tyypillisen suomalaispelaajan ainakin kestävänä. Puurtamiseen tehtynä. Virtasen viesti on hyvin päinvastainen.

– Nuoren suomalaispelaajan siirtyessä ensimmäiseen joukkueeseensa ulkomailla, laitetaan tämä ensialkuun niin sanotusti hommiin, nimenomaan suorituskykynsä kehittämiseksi. Välimatka samoista peliminuuteista kilpaileviin voi olla tässä asiassa valtava.

Kysyn Virtaselta, osaako hän tiivistää yleisimpiä syitä ilmiölle. Heti tulee yksi, hänen mielestään merkittävin.

– Suomessa treenataan aivan liikaa niin sanottuja välimallin harjoituksia. Fyysinen kuormitus on liian kova peruskestävyyden, mutta liian kevyt maksimikestävyyden kehittymiselle. Merkittävä syy tälle on harjoitusten rytmissä. Taukoja, seisoskelua ja ohjeiden kuuntelua on ihan hirveä määrä. Intensiteettiä ei saada ylös määrällisesti eikä laadullisesti. Tämä on ongelma ihan ikätasosta riippumatta.

Ero on iskenyt lujaa päin näköä etenkin ensimmäisinä Tanskan-viikkoina:

– Kaikissa Midtjyllandin treeneissä, oli sitten kyse edustusjoukkueesta tai junioreista (sillä puolella Virtanen on toiminut toistaiseksi lähinnä U14-iästä ylöspäin, toim. huom.) on harjoitusten rytmityksessä ihan valtava ero. Taukoja on Suomeen verrattuna paljon vähemmän ja aivan kaikki ajankäyttö on optimoitua. Tauot kellotetaan, seuraava kenttä tai rata on valmiina ja juomapullot siellä odottamassa. Valmentajan ohjeistus uuden harjoitteen tai pelin alla on todella lyhyt Suomeen verrattuna. Säännöt napakasti läpi ja peli käyntiin. Ensimmäinen vaade on aina intensiteetti. Aina. Se halutaan korkeaksi heti ja vasta pelin käytyä jonkin aikaa, saatetaan se pysäyttää ja nostaa jokin taktinen asia fiksattavaksi.

Intensiteettiin liittyy myös äärimmäisen vahva psykologinen aspekti. Maksimaalisen hapenottokyvyn kehittäminen on Virtasen mukaan paljon muutakin kuin keuhkojen huudattamista. Myös pääkoppaa testataan – ja Tanskassa se tapahtuu aivan eri tavalla kuin Suomessa.

– Mielestäni Suomessa ei, puhun taas yleisellä tasolla, olla henkisesti riittävän valmiita taistelemaan, repimään, liukumaan. Yksinkertaisesti vaatimaan vieruskaverilta jokaisessa harjoitteessa. Jos meillä Tanskassa yksikin pelaaja jättää jonkin suorituksen puolitiehen tulee vierestä heti reaktio tasoa “mitä helvettiä?”, eikä se yleensä tule ensimmäisenä valmennukselta. Ei meillä nyt jätkät sentään toistensa riveleissä vielä ole olleet kiinni, muttei se joissain tilanteissa ole kaukana ollut. Suomessa laiskoja, sinnepäin-tason suorituksia päästetään läpi aivan liikaa. Kun tätä kertymää syntyy 11 pelaajan pallopelissä, laskee intensiteetti jo lyhyessä ajassa valtavasti.

Tämä ongelma ei Virtasen mukaan koske ainoastaan suomalaista juniorijalkapalloa. Hän nostaa esimerkiksi myös Veikkausliigan, jossa vastaavanlaista puolivillaista käyttäytymistä nähdään todella paljon – yhtä lailla myös otteluissa.

Intensiteetti on siis Virtasen ajatuksen mukaan yhdistelmä psykologista, sosiaalista ja fysiologista suorituskykyä.

– Näistä juuri tuo henkinen puoli, itsensä puskeminen ja toisilta vaatiminen on aivan ehdoton perusta, jotta me voidaan ylipäätään edes alkaa puhua VO2-max -arvoista ja vastaavista.

Mitä mieltä Virtanen on Suomessakin ajoittain pöydälle nousevasta keskustelusta liittyen jalkapallon lajiharjoittelun riittävyyteen pelaajan fyysisten ominaisuuksien kehittämisessä? Hän on varmasti pätevä vastaamaan tähänkin toimittuaan sekä laji- että suorituskykyvalmentajana, UEFA B -tutkinnon suorittaneena ja vieläpä pitkällä omalla pelaajataustalla.

– Kaikki fyysisten ominaisuuksien kehittäminen halutaan tietenkin tehdä niin pitkälle pelien kautta kuin se on mahdollista. Mutta kun koskaan täysin se ei sitä ole. Ainakaan jos haluaa huipulle asti. Ja jos nyt ensin puhutaan lajiharjoittelusta pallon kanssa, vaatii sekin jo paljon manipulointia. Kenttäkoot, pelaajamäärät, pelien kestot. Jos näiden säätelyyn löytyy pätevä valmennus, voidaan suorituskyvyn kehittämisen osuutta pallolla nostaa. Silti jää aina osuus, joka on tehtävä niin sanottuna erillisenä fysiikkaharjoitteluna.

Iso avainsana tässä kysymyksessä on Virtasen mukaan kontrolloitavuus.

– Vaikka valmennus suunnittelisi edellä mainitut asiat kuinka hyvin tahansa, on pelin kautta treenatessa aina isoja muuttujia. Riittääkö pelaajien taito pitää palloa ja pysyykö se täten pelissä pitkiä aikoja vai onko se koko ajan ulkona? Ja pelissä on niin paljon helpompi lintsata fyysisten ominaisuuksien kehittämisen näkökulmasta. Kun eristämme vaikkapa jonkin nopeusominaisuuden harjoittelun omaksi treenikseen, voimme kontrolloida riittävää ärsykemäärää paljon paremmin. Tonin (Koskela) johdolla vedimme HJK:ssa myös paljon erilaisia strukturoituja syöttödrillejä, jossa saatiin pallo mukaan, mutta haettu fyysinen ärsyke oli kontrolloitavissa.

Palataan hetkeksi Virtasen aikoihin HJK:ssa. Riittävän kuormituksen näkökulmasta hänellä on paljonkin sanottavaa.

– HJK:ssa jalkauttaessamme fyysisen valmennuksen linjauksiamme, oli meillä muutamia niin sanottuja non-negotiables -asioita (suomennettakoon vaikkapa ei-tingittäviä/neuvoteltavia, toim. huom.). Yksi oli esimerkiksi systemaattisen voimaharjoittelun merkitys jo 10-vuotiaista asti. Riittävä määrä ärsykkeitä, toki ikätaso huomioiden. Polun on oltava lineaarinen aina aikuisikään saakka ja arjen jokaisen tapahtuman on kasvatettava kuormitusta. Toinen esimerkki asiasta, tämäkin HJK:n non-negotiables -periaatteen kautta oli vastusjuoksut. Nuoremmissa junnuissa niitä tehtiin vaikkapa parin toimiessa vastustajana, vähän vanhemmissa kuminauhoilla ja aikuisissa kelkkaa työntämällä.

Jos Virtanen saisi nostaa yhden jalkapalloilijalle elintärkeän aspektin esiin, ei sitä jo tähän asti kuullun perusteella olisi vaikea päätellä. Juokseminen.

– Kaiken yritysten, erehdysten, kouluttautumisen ja kenttätyön jälkeenkin ajattelen, että jalkapallo on kuitenkin lopulta juoksulaji.

Olemme puhuneet kestävyydestä. Kysynkin tämän kommentin jälkeen Virtaselta toisesta puhuttavasta aiheesta, nopeudesta. Onko se ongelma suomalaispelaajilla? Riittääkö taso?

– Suomessa on viime aikoina alettu herätä nopeusharjoittelun merkitykseen. Nopeiden, räjähtävien pelaajien arvostus on nousussa. Perinteinen suomalainen pelaaja on ollut “suomenhevonen”: tasainen dieselkone, joka puksuttaa eteenpäin muttei ole nopea. He voivat olla ihan hyviä futaajia, mutta kaikki nopeuselementit puuttuvat.

Nopeiden pelaajien harjoittelussa ja palautumisessa on tehtävä kompromisseja, mikä tulee ymmärtää myös Suomessa, paaluttaa Virtanen.

– Nopeat, räjähtävät pelaajat palautuvat huomattavasti “suomenhevosia” hitaammin. Midtjyllandissa olin jopa hieman yllättynyt, kuinka paljon tällaisia nopeita pelaajia joukkueessa on. Se on pelaajavalinta-asia, haluammeko arvostaa nopeita pelaajia. Tämän palautumisen ja kuormituksen aspektin otamme täällä yksilöllisesti huomioon joka päivä. Suomessa on alettu hakea tällaisia pelaajia yhä useammin esimerkiksi akatemioihin, mikä on hyvä asia. Mietin silti, kuinka paljon tällaisia pelaajia laitetaan yhä Suomessa sen keskivertopelaajan muottiin eikä huomioida esimerkiksi erilaisia palautumisen vaatimuksia. Olen tähän aikanaan itsekin useasti syyllistynyt.

Vaikka Virtanen näkee paljon puutteita suomalaispelaajien suorituskyvyssä, pitää hän silti maamme fyysisen valmennuksen osaajia pääsääntöisesti korkeatasoisina. Ongelma ei ole tekijöissä itsessään, vaan tähän jalkapallon osa-alueeseen suuntautuvassa arvostuksen määrässä. Tai Suomesta puhuttaessa sen puutteessa.

Pääsemme myös jutun alun kysymykseen siitä, miksei Virtanen ole suuren yleisön keskuudessa kovin tunnettu nimi. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä mediahuomiosta.

Virtasen alkaessa käydä läpi jo lyhyessä ajassa Tanskassa kokemaansa, huomaa eron Suomeen olevan järisyttävä.

Suomessa suorituskykyvalmennus nähdään eräänlaisena lisätyökaluna, ekstrana. Tanskassa – ja Virtasen selvitysten mukaan monissa muissa Euroopan maissa – kaikki joukkueen toiminta lähtee siitä, kietoutuu sen ympärille. Jo hänen oman toimenkuvansa laajuus alleviivaa tätä.

– Johdan seuran suorituskyky-yksikköä, jonka toiminta lävistää koko seuran kaikki ikäluokat. Vastuullani on oman yksikköni tuottaman tiedon osalta seuran suorituskyvyn isojen linjojen, yhtenäisten toimintatapojen ja struktuurin luominen. Lisäksi näihin isoihin linjoihin ja päätöksiin osallistuvat myös muut seuramme yksiköt. Kokonaisuudesta me kaikki linjojen vetäjät vastaamme kahdelle urheilutoimenjohtajalle, joista toinen kulkee nimellä director of football ja toinen director of performance.

Perinteinen mielikuva kymmenen minuutin alkulämmittelyt vetävästä jumpparista ei voisi olla kauempana. Ja kun kuuntelee Virtasen kuvausta hänen työstään edustusjoukkueessa, voi viimeistään todeta, että kyseessä ei ole silmänlumetta verhottuna hienojen käsitteiden taakse.

– Edustusjoukkueessa kanssani työskentelee kaksi muuta sport scientistiä (suorituskykyvalmentajaa) ja yksi fitness coach (fysiikka-/kuntovalmentaja). Jos nyt otetaan esimerkiksi juurikin edustuksen toiminta, niin sen koko arki kulkee meidän tiimimme kautta, meidän ohjaamana. Me suunnittelemme esimerkiksi, kuinka monta kertaa harjoittelemme viikossa, kuinka kauan kerrallaan, minä päivinä treenaamme, minä päivinä lennämme eurovieraspeleihin.

Virtanen jatkaa esimerkkiä:

– Jokaisen yksittäisen harjoituskerran aikataulutuskin tulee meiltä. Päävalmentaja ilmoittaa vaikkapa, että haluaa kymmenen minuutin aikaslotin, jossa käy läpi prässäämistä. Okei, se laitetaan treeniin. Apukoutsit voivat haluta vetää 20 minuutin murtautumisharjoitteen, mutta kysyvät silti ensin meiltä, onko kesto hyvä kuormituksen kannalta. Entä pelaajamäärä ja alueen koko? Me sitten kommentoimme tätä ja meidän arviotamme uskotaan ja sen mukaan mennään. Ja miksei uskottaisi, koska tässä seurassa nämä asiat eivät perustu mutuun, vaan dataan.

Ja jatkaa:

– Näiden settien jälkeen kaikki loppuaika harjoituskerrasta on meidän suorituskykyporukan käsissä; jos näemme, että kuormituksen kannalta on ok pelata vaikkapa 11 vastaan 11 -peli, teemme sen. Tai maalintekodrillin, tai vaikkapa ihan vain juoksutamme pelaajia ilman palloa, jos sitä kuormaa ei ole vielä tullut tarpeeksi.

Kuinka monessa suomalaisessa seurassa toimitaan näin? Virtasen käsityksen mukaan ei yhdessäkään. Lisäksi suorituskyky-yksikön valtava vastuu ei ulotu vain valmennustiimin toimintaan.

– Jokaisen ottelun jälkeen suorituskykytiimiltämme lähtee raportti seuran toimitusjohtajalle ja hallitukselle. Niissä käydään läpi yksityiskohtaisesti jokaisen pelaajan suoritusdataa, fyysisestä näkökulmasta. Päävalmentaja ja apukoutsit lisäävät raporttiin sitten omaa, pelillisen puolen dataansa.

Niin, se data. Virtanen korostaa siihen pohjautuvassa lähestymistavassa avainmuuttujien (key performance indicator, KPI) merkitystä. Mies on seurassa suuressa vastuussa niiden pohtimisesta, jalkauttamisesta ja seurannasta. Virtanen kertoo FC Midtjyllandin halunneen hänet nimenomaan kehittämään seuralle yhtenäistä KPI-linjaa kaikkiin ikäluokkiin – niin, ettei niiden käyttö olisi jatkossa kiinni yksittäisten henkilöiden ajatuksista. Tällöin henkilöiden vaihtuminenkaan ei olisi niin iso menetys jatkuvuudelle.

Olisi voinut ajatella, että juurikin systemaattisesta datan käytöstään tunnetuksi – ja resursseihinsa nähden menestyksekkääksi – nousseen juuttiseuran toimintakulttuuri olisi jo ollut näiden asioiden suhteen viimeisen päälle kunnossa. Niin vain he halusivat kolmekymppisen suomalaisen toiminnan kehitystään johtamaan. Juuri tämä näkökulma tekee Virtasen pestistä niin ison asian.

– On oltava tavoite, joka ohjaa tekemistä ja avainmuuttujat, jotka mittaavat sitä. Muuten kaikki on mutuilua. Oli ihminen sitten kuinka kouluttautunut ja mielestään objektiivinen hyvänsä, on kaikilla meillä kognitiivisia vinoumia. Silmään perustuva pelaajien arviointi on tietenkin tärkeää, mutta pelkällä silmällä häviää puolet totuudesta.

Kysyn Virtaselta esimerkkejä FC Midtjyllandin käyttämistä avainmuuttujista.

– Meillä suorituskykypuolella on omat KPI:t. Tärkein on, että meidän pitää juosta enemmän kuin vastustaja.

Taas juokseminen mainittu.

– Ja tämä on tietenkin vain yläkäsite. Sitä jaetaan sitten erilaisiin alakäsitteisiin kuten kiihdytykset ja jarrutukset, niiden määrä ja laatu. Mikä taso meille riittää? Olla Tanskan Superliigan paras ei, vaan olemme ottaneet Valioliigasta Tottenhamin ja Liverpoolin niin sanotuiksi benchmark-seuroiksi, joiden KPI-tasoon pääsy näissä asioissa on tavoitteemme. Haluamme pelata jälleen Mestarien liigan lohkovaiheessa emmekä halua tyytyä kansalliseen huipputasoon.

Virtanen lisää, että lajivalmennuksella on tietenkin omat KPI:nsä, joita joukkueelta seurataan. Parina esimerkkinä näistä hän mainitsee yhdeksän sekunnin säännön, jossa ajassa pallon on oltava riiston jälkeen vastustajan boksissa sekä laukausten yllättävänkin tarkan tavoitesijainnin määrittelyn.

Virtanen korostaa jälleen eroa kotimaahansa.

– Vaikka dataan perustuvien avainmuuttujien seurantaan onkin alettu kiinnittää Suomessa enemmän huomiota, on homma edelleen turhan paljon mutuilun ja kognitiivisten vinoumien varassa. Kuinka voimme seurata kehitystä, jos sille ei ole systemaattisesti seurattavia mittareita?

Puhelussa tulee jo tunti täyteen, mutta Virtanen haluaa ehdottomasti nostaa vielä yhden merkittävän, jo lyhyessä ajassa havaitsemansa eron Suomen ja Tanskan pelaajakehityksen välillä. Se liippaa enemmän hänen entistä uraansa, jalkapallon lajivalmennusta.

– Kaikki, mitä Tanskassa tehdään junnupuolella, tähtää yksilönkehitykseen. Valmentajien tehtävä on rakentaa yksilöitä hyvillä peruspelaamisen valmiuksilla. Käytännössä tämä näkyy siten, että vasta B-juniori-iässä aletaan käydä läpi enemmän joukkuetaktisia asioita, esimerkiksi koko joukkueen prässi- tai murtautumismalleja.

Virtanen haluaa kuitenkin korostaa, ettei asia ole mustavalkoinen ja se voidaan ymmärtää herkästi väärin.

– Ennen B-junioreita koutsataan toki pelikäsitykseen liittyviä pelin perusperiaatteita. Kuinka toimin, jos minulla on negatiivinen peliasento ja vastustaja lähestyy selkään? Tai kuinka toimin, jos olen hyökkääjä ja keskikenttäpelaaja saa jalan auki linjan ollessa korkealla tai matalalla? Taktista puoltahan tämäkin, muttei välttämättä koko joukkueen sellaista. Tanskassa ajatellaan, että kun pelaaja selviytyy pelin eri perustilanteista yksilön ja muutaman pelaajan yhteistyön tasolla hyvin, ehtii joukkuetaktiset asiat kyllä opettaa vasta yli 15-vuotiaana. Jos taas nämä perusasiat ovat puutteellisia, ei siinä paljoa hyvät kentän täytöt auta. Suomessa hinkataan mielestäni liian nuoressa iässä joukkuetason konsepteja.

Lopetamme haastattelun. Virtanen on tarjoillut painavaa asiaa monestakin eri näkökulmasta.

Virtasen kaltaisille urheilutieteeseen kehitystään ja kenttätyötään perustaville valmentajille on paljon tilausta – myös Suomessa. Voisiko maassamme olla silti nykyistä vahvemmin tällaista toimintakulttuuria ja tekijöitä? Voisimmeko saada tutkimusaspektista maallemme jonkinlaista kilpailuetua? Onhan maassamme vahva yliopistolaitos, KIHU ja monia muita laadukkaita tutkimusta tekeviä yksiköitä.

Palloliitto on tämän tiedostanut ja vienyt toimintaansa tiedolla johtamisen suuntaan, mikä kuitenkaan tuskin vielä riittää pelaajakehityskelkkamme kääntämiseksi. Yksi parannettava asia olisi varmasti Virtasen kaltaisten tekijöiden arvostuksen nostaminen, jos nyt ei Tanskan tasolle, mutta ainakin siihen suuntaan.