Kulttuuri
Image

Fanifiktio valtaa verkon

Fanifiktio valtaa verkon

Kolumni | Fanifiktio tekee sankareista lihaa ja verta, kirjoittaa Miina Supinen.
Teksti Miina Supinen
Mainos

After sai alkunsa teksasilaisen Anna Toddin kännykässä. Parikymppinen Todd oli työtön rouva, joka fanitti One Directionia ja ihkutteli toisten fanien kanssa laulaja Harry Stylesiä. Hän rupesi kirjoittamaan kertomusta hieman itseään muistuttavasta tytöstä, joka aloittaa collegen ja tutustuu ailahtelevaan, mutta vastustamattomaan opiskelutoveriinsa ”Harry Stylesiin”.

Todd kirjoitti riidoilla ja seksillä maustettua ihmissuhdevääntöä kännykällään ja postasi sitä pikku pätkissä Wattpad-kirjoittajayhteisöön. Tarina paisui kolmen kirjan mittaan. Se oli simppeli, mutta hyvin koukuttava.  Pian sillä oli laaja ja kiihkeä lukijakunta: Wattpadin edustajien mukaan Afteria on luettu yli miljoona kertaa. 

Kustantamotkin heräsivät. Kansiin laitetussa Afterissa miespääosan nimi on vaihdettu Harrysta Hardiniin, tarina on editoitu napakammaksi ja seksikohtauksia pidennetty. Nyt kirjaa käännetään ympäri maailmaa. Elokuvakin on suunnitteilla.

Tällä tavalla hittikirjat voivat nykyisin syntyä. Fanifiktion laajoilla, epäkaupallisilla vesillä on paljon lahjakkuutta ja intoa. Suosituilla fanitarinoilla on sitoutunut yleisökin valmiiksi.

Fanifiktio on nykyajan kirjallisuusgenreistä elinvoimaisin ja vähätellyin. Kuten nuorten naisten suosimat puuhat yleensä, se ei nauti kovin kummoista kulttuurista arvostusta. Moni fandomin ulkopuolinen ihminen ei edes tiedä, mitä se on.

Fanifiktio on uusia tarinoita jo olemassa olevista kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista, peleistä ja julkkiksista. Usein sen kirjoittajia syytetään toisten ideoilla ratsastamisesta ja mustamaalaamisesta. Jotkut ”oikeat” kirjailijat inhoavat teoksiinsa pohjautuvia fanitarinoita ja yrittävät kieltää ne tekijänoikeuteen vedoten. Toiset pitävät niitä korkeimpana kunnianosoituksena.

Fanifiktiota ei tarvitse lukea kovinkaan paljon ennen kuin huomaa, että matkimissyytteet ovat enimmäkseen aiheettomia. Fanien tulkinnat elävät omaa elämäänsä, ja yhteydet alkuperäiseen ideaan ovat hyvinkin viitteellisiä. Näkee sen Afteristakin. Tatuoitu ja raivokohtauksille altis amerikkalainen collegepoika muistuttaa tuskin millään tavalla oikeaa brittiläistä poikabändin jäsentä. Fifty Shades of Grey oli alun perin Twilight-tarina, eikä siitäkään löydy vampyyreita.

Fanifiktio palauttaa kulttuurin yhteiset ikonit tuotantoyhtiöiltä takaisin ihmisille. Se tuo tarinankerronnan jälleen leirinuotiolle, jossa kerrotaan juttuja kaikkien tuntemista sankareista. Faniyhteisöt kommentoivat, kiihkoilevat, riitelevät, lukevat ja joskus kirjoittavatkin yhdessä. ”Oikeat” kirjailijat voivat vain kadehtia sellaista lukijayhteyttä. On vaikea kuvitella ketään ammattikirjailijaa viestittelemässä päivittäin lukijoiden kanssa siitä, kuinka pantavia hänen hahmonsa ovat.

Mutta onko fanifiktio hyvää kirjallisuutta? Enimmäkseen ei. Siihen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhunkin maailmassa. 90 prosenttia on huonoa, 9 prosenttia kohtalaista ja prosentti loistavaa. Massa on valtava – Archive of Our Own -nettiarkistosta löytyy tätä kirjoittaessani 1 482 687 eri pituista teosta 17 443 eri fandomista, eikä siinä ole läheskään kaikkea.

Alfred Hitchcockin kuuluisan lauseen mukaan draama on elämää, josta on poistettu tylsät kohdat. Siinä fanifiktio ainakin onnistuu. Se tiivistää leffoista, kirjoista ja julkkiksista esiin kiinnostavimman aineksen. Elokuvassa Iron Man ja Kapteeni Amerikka pistävät Manhattanin sileäksi, mutta ehkä olisikin hauskempaa nähdä heidät vaikka kahvittelemassa.

After sijoittuu siihen yhdeksään prosenttiin. Se on kiva romanssi, mutta ei sen enempää. Luen puolet alkuperäistarinasta työmatkojen iloksi puhelimeni ruudusta. Ajattelen Anna Toddia, joka kirjoitti kolme romaania samanlaisella kännykällä ja pelkällä peukalollaan. Lopun luen kustannustoimitettuna ja Maija Kauhasen suomentamana. Kirjaversio on parempi.

Afteria, kuten muitakin fanitarinoita, on helppo moitiskella ylisentimentaaliseksi ihmissuhdepölinäksi. Ihan samaa sanoivat vakavamieliset kirjallisuusihmiset romaaneista 1700-luvulla. Moni fanifiktion harrastajakaan ei oikein vaikuta pitävän fanitarinoita oikeana kirjallisuutena. Kustannusdiilit ja ”oikeat” kirjat näyttäytyvät monesti faniyhteisöissä todellisina menestyksinä. Vaikka parhaat bileet saattavat olla omalla pihalla. ■

Julkaistu: 20.3.2015