Image

Kuolematon kysymys: Valtaosa suomalaisista sallisi eutanasian, mutta Tommi Uschanov kysyy, olemmeko ajatelleet asian loppuun asti

Kuolematon kysymys: Valtaosa suomalaisista sallisi eutanasian, mutta Tommi Uschanov kysyy, olemmeko ajatelleet asian loppuun asti
Eutanasian ongelma on tämä: se on moraalinen kysymys, ja moraaliset kysymykset ovat syvästi henkilökohtaisia. Mutta samalla eutanasia on yhtä voimakkaasti myös poliittinen kysymys, ja poliittiset kysymykset nimenomaan eivät ole henkilökohtaisia, vaan ne on ulkoistettu poliitikoille, kirjoittaa Tommi Uschanov.
Julkaistu: 9.7.2021
Muusikko ja toimittaja Perttu Häkkinen (1979–2018) julkaisi maaliskuussa 2015 Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä eutanasiaa puolustavan kolumnin. Hän kuvasi siinä kälynsä avomiehen äidin Belgiassa tapahtunutta eutanasiaa ja toivoi, että toimenpide tulisi mahdollisimman pian lailliseksi myös Suomessa. Välittömänä asiayhteytenä toimivat eduskuntavaalit, joiden kampanjointi parhaillaan oli käynnissä ja joissa Häkkinen toivoi voittoa eutanasiamyönteisille ehdokkaille.
Nyt, yli kuusi vuotta myöhemmin, muistan yhä elävästi, kuinka raivostuin kolumnista spontaanisti ja täysin silmittömästi. Istuin yksin kotonani ja huusin tietokoneen ruudulle: Voitko jumalauta pitää turpasi välillä kiinni ja olla kommentoimatta kaiken maailman asioita joista et saatana tajua näköjään yhtään mitään!
Merkittävä osa eutanasian aktiivisimmista vastustajista perustaa vastustuksensa käsitykseen, että eutanasian kannattajat nimenomaan ovat riistämässä heiltä sen, mitä nämä nimittävät tarkoitushakuisesti ”oikeudeksi pitkään ja tuskalliseen kuolemaan”. Tälle käsitykselle löytyy varsin konkreettisia perusteita.
Niin kuin monille suomalaisessa kulttuurielämässä toimiville saman sukupolven ihmisille, Perttu Häkkinen oli myös minulle hyvänpäiväntuttu. Törmäsin häneen erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä aina silloin tällöin, ja olin esiintynyt hänen radio-ohjelmassaankin. Jäin odottamaan aikaa, jolloin reaktioni hänen kolumniinsa olisi sen verran laantunut ja tasaantunut, että pystyisin ottamaan sen suullisesti puheeksi hänen kanssaan. Sen perusteella, miten ja millaisin sanankääntein hän reagoi esittämääni kritiikkiin, olisin sitten päättänyt, kirjoitanko asiasta johonkin, ja jos kyllä, niin mitä.
Tätä odotusta oli jatkunut kolme ja puoli vuotta, kun tuli järkyttävä tieto, että Häkkinen itse on kuollut, täysin odottamatta, kaaduttuaan polkupyörällä ollessaan palaamassa Flow-festivaalin jatkoilta. Jouduin outoon, itseensä viittaavaan tilanteeseen: en ollut saanut kiukultani kerrotuksi Häkkiselle, kuinka syvästi eri mieltä olin hänen suhtautumisestaan kuolemaan, ennen kuin hän kuolikin itse.
Säpsähdin itsekin sitä, miten voimakas reaktioni Häkkisen kolumniin oli. Eutanasia ei nimittäin minulle tuolloin ollut eikä vieläkään ole asia, jota vatvoisin mielessäni koko ajan ja jota koskevaan ajatteluuni olisin käännyttämässä muita. Päinvastoin: en ole varma, olenko käynyt koko elämäni aikana yhtään pelkästään eutanasialle omistettua keskustelua ylipäänsä kenenkään kanssa.
Kun Häkkinen kirjoitti kolumninsa, sattui vain olemaan niin, että olin vähän aikaisemmin itse lukenut asiaa käsittelevää kirjallisuutta, puhtaasti yleissivistyksen vuoksi, niin kuin olen lukenut sataa tai tuhatta muutakin asiaa käsittelevää kirjallisuutta. Tämä lukeminen oli saanut minut kokemaan voimakasta epämukavuutta siitä, miten epätasaisesti eutanasiakysymykseen liittyvät eri näkökohdat ovat julkisessa keskustelussa päässeet esille nimenomaan Suomessa.
Häkkisen teksti oli tästä epätasaisuudesta poikkeuksellisen räikeä esimerkki. Se kohta, jossa lopullisesti räjähdin, kuului seuraavasti: ”Eutanasian vastustajat eivät selvästikään ymmärrä, ettei kukaan ole riistämässä heiltä tai heidän omaisiltaan oikeutta pitkään ja tuskalliseen kuolemaan. Tarkoitus vain on, ettei meidän muiden tarvitsisi altistua moiselle lopulle.”
Nämä oppimestarimaisen ylimielisesti esitetyt väitteet eivät pidä paikkaansa. Merkittävä osa eutanasian aktiivisimmista vastustajista perustaa vastustuksensa käsitykseen, että eutanasian kannattajat nimenomaan ovat riistämässä heiltä sen, mitä nämä nimittävät tarkoitushakuisesti ”oikeudeksi pitkään ja tuskalliseen kuolemaan”.
Tälle käsitykselle löytyy varsin konkreettisia perusteita.
Aloitetaan Isosta-Britanniasta. Siellä eutanasiakysymys on jatkuvan julkisen keskustelun ja väittelyn kohteena hyvin toisenlaisella tavalla kuin Suomessa, useistakin syistä. Yksi on se, että eutanasian laillistamisen kannattajat ovat olleet valmiita kuluttamaan asiaan poikkeuksellisen suuren määrän poliittista pääomaansa: vuosituhannen vaihteen jälkeen Lontoon valtakunnallisessa parlamentissa on tehty asiasta lakiesitys peräti viisi kertaa, viimeksi vuonna 2015. Elleivät brexit ja pandemia olisi tulleet väliin sotkemaan asioita, esityksiä olisi ehkä tähän mennessä tullut vieläkin enemmän.
Toinen syy aiheen saamalle huomiolle on, että Britanniassa on toistuvasti paljastunut terveydenhuollon ammattilaisten tekemiä omien potilaidensa sarjamurhia, jotka on tyypillisesti tehty hyvin samankaltaisia lääketieteellisiä keinoja käyttäen kuin eutanasiassa käytetään. Tunnetuin tapaus on lääkäri Harold Shipman (1946–2004), joka tuomittiin vuonna 2000 virallisesti 15 potilaansa murhasta. Hänen arvioitiin kuitenkin surmanneen vuosina 1971–1998 ainakin 218 potilasta, ja todennäköisesti uhrien kokonaismäärä oli noin 250. Suurin osa uhreista oli vanhuksia, joiden heikkenevään terveydentilaan ja elämänlaatuun eutanasiaa usein on tarjottu keskustelussa ratkaisuksi.
Kaikkein kiinnostavinta brittiläisessä keskustelussa on kuitenkin, että sen eräänä aktiivisena osapuolena ovat ihmiset, jotka vastustavat eutanasiaa siksi, että katsovat sen asettavan joko heidät itsensä tai heidän lähiomaisensa välittömään hengenvaaraan. Sen sijaan heillä ei useinkaan ole mitään uskonnollista, filosofista tai muuta maailmankatsomuksellista perustetta olla itse eutanasian ajatusta vastaan. Se on heidänkin mielestään kaunis, inhimillisesti ymmärrettävä ajatus mutta ei käytännössä toteuttamiskelpoinen.
Annan tästä kaksi esimerkkiä.
Brittiläinen vammaisoikeusaktivisti Jane Campbell sairastaa selkäydinperäistä lihassurkastumaa, jonka seurauksena hän ei voi ilman toisen ihmisen apua tehdä juuri mitään. Hän on itse kertonut, kuinka joutui keuhkokuumeen takia sairaalaan. Siellä hänet hoitoonsa ottanut lääkäri puhui sanankääntein, joista epäsuorasti ilmeni hänen pitävän itsestäänselvänä, että jos hengitys alkaisi pettää, Campbell ei haluaisi itseään elvytettävän esimerkiksi hengityskoneeseen kytkemällä. Campbell oli asenteesta järkyttynyt ja sanoi, että nimenomaan sitä hän haluaisi: hän ei halua kuolla vaan elää, vaikka koko loppuikä menisi hengityskoneessa.
Seuraavana päivänä Campbell oli tehohoidossa, ja toinen, sairaalan hierarkiassa ylempi lääkäri sanoi aivan samat sanat: myös hänelle oli kyseenalaistamattomana, itsestäänselvän tuntuisena oletuksena, että Campbellin kaltaisessa tilassa oleva potilas ei haluaisi elvytystä. Tämä merkitsee siis muun ohella sitä, että ensimmäinen lääkäri ei ollut edes merkinnyt Campbellin potilastietoihin, että hän oman selkeän tahdon­ilmaisunsa mukaan nimenomaan halusi tarvittaessa elvytystä.
Vasta kun Campbellin aviomies järjesti sairaalassa kohtauksen ja vaati sen tunnustamista, että Campbell halusi elää, lääkärit suostuivat huolehtimaan siitä, että häntä tarpeen tulleen elvytettäisiin. Campbell itse on kertonut, että vielä senkin jälkeen hän oli niin kauhuissaan, että pakotti itsensä silkan pelon voimalla pysymään hereillä kaksi kokonaista vuorokautta. Hän pelkäsi, että jos hän nukahtaisi hetkeksikin, hän ei heräisi enää koskaan.
Campbell kertoi kokemuksistaan vuonna 2006 Lontoossa pitämässään esitelmässä, jonka pinnalta katsoen mitään­sanomattoman kuuloisena aiheena oli ”mitä vammaiset potilaat haluavat julkiselta terveydenhuollolta 2000-luvulla”. Hänen vastauksensa oli: minimissään sitä, ettei nyt sentään tapetuksi tultaisi.
Toinen brittiläinen tapaus ylitti aikoinaan hetkellisesti uutiskynnyksen Suomessakin. Vuonna 1998 David Glass, 12-vuotias monivammainen poika, otettiin sairaalaan hengitystieinfektion vuoksi Portsmouthissa. Hänen äitinsä Carol huomasi, että pojan potilastietoihin oli tehty ”ei elvytetä” -merkintä kysymättä hänen suostumustaan tai edes kertomatta hänelle. Pian oltiin tilanteessa, jossa lääkärit päättivät, edelleen äitiä kuuntelematta, antaa pojalle lääkeheroiinia suoraan suoneen, jotta tämä voisi ”kuolla arvokkaasti”.
Kun perheen muut jäsenet saivat kuulla tästä, he ryhtyivät suoraan toimintaan. He tunkeutuivat sairaalan potilashuoneeseen omavaltaisesti, repivät tippaletkun irti Davidin käsivarresta ja alkoivat itse elvyttää poikaa. Kehkeytyi väkivaltainen välikohtaus, jossa saivat fyysisiä vammoja niin kaksi lääkäriä kuin paikalle hälytetty poliisikin. Useita Glassin perheen jäseniä tuomittiin myöhemmin oikeudessa virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, mutta David pääsi kotiinsa ja hoitoa jatkettiin.
Vuonna 2004, kuusi vuotta kestäneen oikeusprosessin lopuksi, suomalaisen oikeusneuvoksen Matti Pellonpään johdolla istunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti ratkaisussaan äänin 7–0, että Britannia oli loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattua oikeutta elämään, kun kriittisesti sairaan alaikäisen lapsen kuolemaa oli lääketieteellisin keinoin alettu jouduttaa ilman hänen huoltajansa suostumusta. David Glass ei sillä välin ollut kuollut vaivoihinsa vaan kasvanut 12-vuotiaasta 18-vuotiaaksi.
Näissä tapauksissa kyse ei siis ole siitä, että eutanasia olisi laillistettu. Sitä ei ole laillistettu Britanniassa sen enempää kuin Suomessakaan, mikäli eutanasialla tarkoitetaan sitä mitä yleensä: ihmiselämän lopettamista niin, että lääkäri antaa potilaalle tämän omasta pyynnöstä tarkoituksellisesti tappavan annoksen tarkoitukseen sopivaa ainetta. Sen sijaan kyse on siitä, että eutanasian kannattajat ovat vyöryttäneet asiaansa niin valtavalla voimalla ja niin menestyksekkäästi, että kansalaisten suuri enemmistö – niin Britanniassa kuin Suomessakin kyselytutkimusten mukaan selvästi yli kaksi kolmannesta – on kääntynyt eutanasian sallimisen kannalle.
Tällöin se kuva, joka eutanasiamyönteisissä puheenvuoroissa on siitä, millainen on hyvä, oikeanlainen ja arvokas kuolema, on kulttuurin kollektiivisessa mielikuvituksessa noussut ikään kuin ”puoliviralliseksi”. Tämän seurauksena osa lääkäreistä on, ehkä jopa tiedostamattaan, alkanut ohjautua toimimaan kyseisen kuvan mukaisesti myös sellaisten potilaiden kohdalla, jotka ovat itse yksiselitteisesti ilmaisseet tai joiden omaiset ovat ilmaisseet, että heidän kuolemaansa ei haluta nopeutettavan – pitkitetty elämä kelpaa paremman puutteessa huonolaatuisenakin, jos se vain on järjestettävissä.
Tällaisten potilaiden mielestä eutanasian laillistaminen ei olisi mikään dramaattinen käänne uuteen. Se olisi vain yksi askel lisää suuntaan, johon on heidän mielestään menty liian pitkälle jo nyt.
Eutanasian laillistamista ajavan Exitus ry:n lääketieteellinen asiantuntija Juha Hänninen kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastossa vuonna 2019: ”Eutanasian vastustaminen perustuu usein pelkoon siitä, että eutanasian salliminen tarkoin rajatuissa tapauksissa veisi ihmisarvon kaltevalle pinnalle ja johtaisi ajan mittaan väistämättä eutanasian laajempaan käyttöön. Tällainen ajattelu ei luota ihmisen kykyyn erottaa hyvää pahasta, ja siihen sisältyy myös syvä epäluottamus lainsäädäntöjärjestelmään ja oikeuslaitokseen.”
On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat valmiita omalla nimellään ja naamallaan tulemaan julkisuuteen ja sanomaan: Pelastuin eutanasiamyönteisten asenteiden levinneisyyden takia itse kuolemalta vain juuri ja juuri. Tämä ei ole mikään nimettömäksi jääviä ihmisiä koskeva epämääräinen huhu, vaan se tapahtui sen-ja-sen vuoden sinä-ja-sinä päivänä siinä-ja-siinä sairaalassa, ja asiat menivät tällä-ja-tällä tavalla. Tiedän omasta katkerasta kokemuksestani, että kaikki ihmiset eivät kykene erottamaan hyvää pahasta, ja syvä epäluottamus lainsäädäntöjärjestelmään ja oikeuslaitokseen on oman kokemukseni valossa täysin oikeutettua.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kirjoitti Kanava-lehdessä vuonna 2017, kun kansalaisaloite eutanasiasta oli tulossa eduskunnan käsittelyyn: ”Eutanasiakeskustelussa esitetään vain yhdenlaisia kertomuksia. Kukaan ei ole tiettävästi ilmaantunut raportoimaan huonosta eutanasiasta, kokemastaan painostuksesta eikä siitä, kuinka omainen on tapettu vastoin tämän tahtoa.”
Hallamaan essee, jossa hän ihmettelee aihetta koskevan keskustelun yksipuolisuutta muutoin varsin samalla tavoin kuin itsekin olen tehnyt, ei tässä kohtaa pidä paikkaansa, muuta kuin korkeintaan kapeasti Suomen kontekstissa.
Minut raivostuttaneessa kolumnissaan Perttu Häkkinen lainasi eutanasiaan kuolleen belgialaisen sukulaisensa avomiestä: ”Kukaan, joka on todistanut läheisensä kauheaa kuolinprosessia, ei voi vastustaa eutanasiaa.” Tämäkään ei ole totta.
Yle Uutiset haastatteli joulukuussa 2020 naista, jonka monisairas äiti oli viimeiset puolitoista vuotta elämästään ollut puhe- ja liikuntakyvytön, täysin toisten avusta riippuvainen. Silti nainen katsoi, että äidin eutanasia ei olisi voinut tulla kysymykseen, vaikka laki olisi antanutkin siihen mahdollisuuden. Perustelu ei ollut uskonnollinen tai muutenkaan elämänkatsomuksellinen: ”Omaisena en olisi voinut ottaa kantaa, koska se on sellaista valtaa, joka ei minulle kuulu. Äidin viimeistä tahtoa en voinut tietää, eikä äidiltä enää voinut sitä kysyä.”
Samassa jutussa Helsingin yliopistollisen keskussairaalan syöpäkeskuksen saattohoidosta vastaavana ylilääkärinä toimiva Tiina Saarto sanoi vastustavansa eutanasian sallivaa lakia, vaikka on ateisti. Hän ei ole ainoa. Lääkäriliiton jäsenilleen vuonna 2017 tekemän kyselyn mukaan Suomessa kuolevia potilaita hoitavat lääkärit vastustavat eutanasiaa muuta lääkärikuntaa voimakkaammin. Eutanasian sallivaa lakia vastusti heistä 64 prosenttia, kun taas koko lääkärikunnasta noin puolet on nykyään eutanasian sallimisen kannalla. Lääkäriliitto on liittona vastustanut eutanasian sallimiseen pyrkiviä aloitteita monissa eri yhteyksissä, jäsenistönsä enemmistön tahdon mukaisesti.
Helsingin Sanomat kommentoi eutanasiakeskustelua viimeksi pääsiäisenä 2021 pääkirjoituksessaan. Teksti kertoi Sveitsiin itsensä surmauttamaan matkustaneesta Juoksija-lehden ex-päätoimittajasta Tapio Pekolasta ja päättyi: ”Kuolinapu on vaikea ja ahdistavakin puheenaihe. Se herättää suuria tunteita. Helppoja vastauksia ei ole. Niiden miettimisessä voi auttaa, kun ajattelee osoittavansa vastauksensa Tapio Pekolalle.” Varmasti. Mutta se voisi auttaa vähintään yhtä paljon, että ajattelee välillä osoittavansa vastauksensa Jane Campbellille, tai David ja Carol Glassille. Tai heidän tilanteessaan oleville muille ihmisille, jotka eivät ole heidän tapaansa tulleet julkisuuteen, mutta joita löytyy jokaisesta eutanasiasta kiistelevästä maailman maasta, myös Suomesta.
Eutanasian vastustus yhdistyy mielikuvissa yksipuolisesti arvokonservatiivisuuteen, joka on ensisijaisesti uskonnollisesti motivoitunutta ja nojaa sellaiseen tulkintaan kristinuskon opetuksesta, jota suomalaisten passiivisesti luterilainen enemmistö ei jaa. Päivänpolitiikassa eutanasian selvästi näkyvimmät ja äänekkäimmät vastustajat ovatkin Suomessa olleet sellaisia hahmoja kuin Päivi Räsänen ja Timo Soini. He ovat poliitikkoja, joilla on kunniapaikka arvoliberaalien kauhukabinetissa lukemattomien muidenkin kantojensa vuoksi kuin pelkästään eutanasiakannan.
Tällöin on jäänyt täysin pimentoon, että eutanasiaa on mahdollista vastustaa myös niiden täsmälleen samojen asioiden nimissä, joihin vetoamalla sitä yleensä puolustetaan: yksilönvapauden, itsemääräämisoikeuden, arvoliberalismin. Eutanasiaa vastustetaan tällöin, koska katsotaan, että sillä olisi negatiivisia ulkoisvaikutuksia – niin kuin valinnanvapauden nimiin vannova uusklassinen taloustiede asian omalla kielellään ilmaisisi.
Osa eutanasian ei-maailmankatsomuksellisista vastustajista on jopa syvästi turhautunut siitä, että tämän maailman räsäset ja soinit ovat asiasta suuna päänä aina kun vain saavat tilaisuuden. He ovat niin monista arvoliberaaleista niin vastenmielisiä ja vaikeasti samaistuttavia ihmisiä, että saattavat viime kädessä jopa pelata eutanasian laillistajien pussiin.
Tietynlaisen vastinparin heille tarjoavat näiden laillistajien leirissä puolestaan äänenpainot, joissa eutanasia yhdistyy liian suoraviivaisesti taloudellisiin näkökohtiin. Näin kävi esimerkiksi, kun kirjailija Kaari Utrio ehdotti Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 2009, että yli 70-vuotiaille alettaisiin jakaa ”ystävällisiä unipillereitä”, koska ”nopeasti kuoleva vanhus on eduksi yhteiskunnalle”. Jo tuolloin, ennen julkisen keskustelun nykyistä someutumista, asiasta nousi melkoinen kohu, ja Utrio joutui nopeasti pelaamaan tutun ja turvallisen ”halusin vain herättää keskustelua” -kortin.
Kiinnostavaa on tältä kannalta myös, että Suomen näkyvimpiä eutanasian puolestapuhujia on jo pitkään ollut entinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen, joka 1990-luvun laman aikaan sijoittuneella ministerikaudellaan nousi monien suomalaisten mielikuvissa – oikein tai väärin – keskeiseksi symboliksi ajattelutavalle, jossa raha ja talous ovat aina tärkeämpiä kuin inhimillinen kärsimys ja sen lievittäminen. Viinanen on perustellut eutanasiakeskusteluun osallistumista omalla sairastumisellaan elämänlaatua huonontavaan Parkinsonin tautiin, mutta kuka tahansa taudista kärsivä tavallinen eläkeläismies ei mitenkään olisi päässyt käyttämään yhtä näkyviä puheenvuoroja aiheesta. Niitä käyttämään Viinasen on kulttuurisesti pätevöittänyt hänen poliitikkoutensa, ei hänen sairautensa.
Karmaisevan huonoa talouteen liittyvää argumentointia löytyy kyllä myös eutanasian vastustajilta. Erään esimerkin siitä, millaisia vinksahtaneita muotoja heidän ajattelunsa voi saada, tarjoaa englantilainen historiantutkija Kevin Yuill pamfletillaan Assisted Suicide: The Liberal, Humanist Case Against Legalization (2013). Se nimittäin esittää, että koko ”eutanasiahössötys” on pelkkä oire nykyaikaa riivaavasta tehokkuusajattelusta, jossa kaikki alistetaan rahalle ja taloudelle: tautiset kuolkoot pois menestyjien tieltä. Ja niinpä jokainen, joka puolustaa eutanasiaa, on ahneuden ja ekonomistisen laskelmoinnin asialla ja siksi menettänyt oikeutensa tulla kuulluksi.
Eutanasian ongelma on tämä: se on moraalinen kysymys, ja moraaliset kysymykset ovat syvästi henkilökohtaisia. Mutta samalla eutanasia on yhtä voimakkaasti myös poliittinen kysymys, ja poliittiset kysymykset nimenomaan eivät ole henkilökohtaisia, vaan ne on ulkoistettu poliitikoille.
Suomessa eutanasian puolestapuhujat ovat yleensä esittäneet omaksuttavaksi Belgiassa ja Alankomaissa jo pidempään vallinnutta mallia, jossa eutanasia tapahtuu lääkärivetoisesti: lääkäri aktiivisesti surmaa potilaan esimerkiksi myrkkyruiskeella, sen sijaan että hän vaikkapa järjestäisi tämän ulottuville kuolettavat lääkeannokset, jotka potilas nauttii itse suun kautta.
Kuten Jaana Hallamaa huomauttaa yllä siteeraamassani esseessä, tällainen malli, jota myös Häkkisen kuvaama Belgiassa tapahtunut eutanasia edustaa, ei ole siirrettävissä lainkaan suoraan Suomeen, koska koko sosiaali- ja terveydenhuolto on rakentunut toisenlaiselle pohjalle.
Sekä Belgiassa että Alankomaissa perusterveydenhoito toimii perhelääkärijärjestelmän varassa, ja potilaita hoidetaan paljon kotona, missä monet myös kuolevat. Tällöin lääkärit pakostakin oppivat vuosikymmenten mittaan tuntemaan potilaansa myös ihmisinä, heidän omaleimaiset persoonallisuutensa ja arvostuksensa ja sitä kautta myös heidän vaihtelevat henkilökohtaiset kantansa eutanasiaan. Sellainen potilaan elämänhalun kylmä sivuuttaminen kuin esimerkiksi Jane Campbellin tapauksessa on oletettavasti harvinaisempaa kuin alinomaa vaihtuvien terveyskeskuslääkärien hallitsemassa järjestelmässä. Niin vanhahtavalta kuin tämä ehkä kuulostaakin, on olemassa jotakin sellaista kuin elämänkokemus. Ja osa sitä on myös se, että ihminen oppii tuntemaan toisen ihmisen niin hyvin, että osaa arvata oikein, mitä tämä haluaa tietyssä itseään koskevassa tilanteessa tehtävän ja mitä ei.
Häkkinen kysyi kolumnissaan, miksei Suomessakin lääkäri voisi tulla potilaan kotiin lopettamaan kuolemansairaan turhat kärsimykset. Osa antamatta jäänyttä vastaustani hänelle olisi ollut: siksi, ettei lääkäri Suomessa tule potilaan kotiin tekemään ylipäänsä mitään muutakaan.
Tässäkin asiaan sivumennen sanoen liittyy osaksi myös epämiellyttävä talousnäkökulma. Alankomaissa, missä ei ole Suomen kaltaista julkista terveydenhuoltojärjestelmää vaan verovaroista tuettu pakollinen yksityinen sairausvakuutus, vakuutusyhtiöt maksavat terveydenhuoltoalan yrityksille muutaman tuhannen euron korvauksen toteutettua eutanasiaa kohti. Yhtiöillä on selkeä taloudellinen intressi edistää eutanasian asiaa, koska eutanasioita tehdään potilaille, joiden myöhemmästä hoidosta ne joutuisivat maksamaan joissakin tapauksissa jopa monisatakertaisesti enemmän.
Eutanasian ongelma on tämä: se on moraalinen kysymys, ja moraaliset kysymykset ovat syvästi henkilökohtaisia. Mutta samalla eutanasia on yhtä voimakkaasti myös poliittinen kysymys, ja poliittiset kysymykset nimenomaan eivät ole henkilökohtaisia, vaan ne on ulkoistettu poliitikoille. Kaikkien on alistuttava poliittisiin päätöksiin, mitä mieltä he sitten niistä sattuvatkaan olemaan. Ainoa tapa vaikuttaa niihin on äänestäminen, ja se on hyvin epäsuora tapa, koska esimerkiksi eduskunnan voimasuhteet eivät koskaan jää riippumaan yhden yksittäisen ihmisen äänestyspäätöksestä.
Koska se on poliittinen kysymys, suomalaiset eivät voi päättää eutanasian hyväksymisestä henkilökohtaisesti samasta syystä kuin he eivät voi päättää itse esimerkiksi sitä, kuuluvatko he EU:hun vai eivät. Joko kaikki kuuluvat tai kukaan ei kuulu. Joko eutanasia on kielletty kaikilta – niiltäkin, jotka itse sanovat selkeästi haluavansa sitä ja joiden kärsimystä on vaikea todistaa menemättä mykäksi järkytyksestä. Tai se on sallittu kaikille – niillekin, jotka sen salliminen saa pelkäämään henkensä edestä. Asettuminen toisen näistä ihmisryhmistä kannalle ei tee toista ryhmää olemattomaksi.
Filosofi Rush Rhees kirjoitti vuonna 1963 Walesissa kirjeen läheiselle ystävälleen, irlantilaiselle psykiatrille M. O’C. Drurylle:
”Olen hulluuksissani suostunut pitämään puheenvuoron, kun opiskelijat väittelevät tänä iltana ’eutanasiasta’. Aihe ei ollut minun valitsemani – – enkä ole koskaan pystynyt päättämään, mitä mieltä olen siitä. Heidän toiveestaan olen suostunut puhumaan eutanasian puolesta, ja uskallan sanoa, että yhtä hyvin niin kuin toisin päinkään. En usko, että siitä on pätevyyttä puhua kenelläkään, ellei hän ole itse joutunut tekemään päätöstä eutanasiasta, kuten lääkärit niin usein ovat. Toisaalta en usko, että pelkkä lääkäriyskään riittää, koska jotkut lääkärit voivat sivuuttaa kysymyksestä puolia, jotka liittyvät moraaliin ja uskontoon.”
”Olen luullakseni taipuvainen sanomaan, että kysymys on sellainen, ettei siitä voi keskustella yleisellä tasolla lainkaan; jokaisen siihen tilanteeseen joutuvan ihmisen on ratkaistava se omasta puolestaan, eikä se, mitä hän ehkä onkin valmis sanomaan yleisluontoisesti, luultavasti ole hänelle silloin kovinkaan relevanttia. Ongelma on, että siitä sitten nimenomaan on mahdollista keskustella.”
Rhees oli arvokonservatiivi ja kulttuuripessimisti. Hänen mielestään kulttuurin valtavirta rohkaisi ihmisiä elämään vastuutonta, ajattelematonta elämää, jossa asioihin suhtauduttiin niin järkyttävän kevytmielisesti että oli kuin kuolla ei muka koskaan tarvitsisikaan. Siinä mielenmaisemassa, jossa hän eli, sai koko ajan pelätä, mitä uusia mielettömyyksiä seuraavaksi keksitään.
Tämän perusteella olisi helppo kuvitella, että Rhees olisi kategorisesti vastustanut eutanasiaa, kuten arvokonservatiiveina äänekkäimmin esiintyvillä oman aikamme ihmisillä on tapana tehdä. Sen sijaan hän kieltäytyikin ottamasta kantaa kumpaankaan suuntaan. Hän ei halunnut tuomita ketään, joka on tehnyt asiassa toisenlaisen ratkaisun kuin hän olisi itse tehnyt.
Edellytyksenä tälle tuomitsematta jäämiselle oli kuitenkin se, että tuo ratkaisu todella oli tehty elävässä elämässä, ei pelkästään teoriassa.
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »