Maisema Veikkolassa on kuin Suomi-filmistä. Laiturin nokassa, Haapajärven rannassa liplattaa sininen järvi, kesä alkaa olla vehreimmillään. Järven rannassa Veikkolan oman kesäteatterin, Kartanoteatterin näyttelijät ja avustajat valmistautuvat harjoituskohtaukseen.
– Walid, auta! Miten sanotaan arabian kielellä: ”Tänään tuulee paljon”? näytelmän ohjaaja Eija Ahvo huhuilee mikrofoniin.
Ahvo toistaa Walidin käännöksen, ja harjoitusporukka puhkeaa aplodeihin.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Veikkolan kesäteatterissa on mukana useampia kansallisuuksia. Yhteisöteatterin ajatuksena on ollut koota yhteen kaikki innokkaat teatteriharrastajat, ikään tai muuhun seikkaan katsomatta.
Tämän kesän Pako Veikkolaan -näytelmän miehityksessä on seitsemää kansallisuutta. Näyttelijöistä kuusi on syksyllä Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita.
Ensimmäisinä heistä harjoituksiin ovat saapuneet Sinan, 24, sekä Walid, 35. Molemmat saapuivat Suomeen lokakuussa. Siitä saakka he ovat asuneet vastaannottokeskuksessa Kirkkonummella.
– Kesäteatteri on kivaa vaihtelua odotteluun vastaanottokeskuksessa. Olen oppinut musiikin ja näytelmän kautta suomalaisia sanoja ja sanontoja. ”Sinä olet paras”, Valid lisää suomeksi ja osoittaa vuorosanansa Ahvolle.
Sinan (vas.), Saadin ja Walid kohtaavat lavalla ennakkoluuloja. Tosielämässä he kokevat, että heitä on kohdeltu Suomessa hyvin.
Kun pakolaistulva alkoi ulottua viime vuonna Suomeen ja Kirkkonummelle, Veikkolassa asuva Ahvo ilmottautui vapaaehtoiseksi suomenkielenopettajaksi Evitskogin vastaanottokeskukseen. Jotkut Ahvon oppilaista ovat saaneet talven aikana myönteisen turvapaikkapäätöksen ja muuttaneet eri puolille Suomea.
Innokkaimmat turvapaikanhakijat näytelmään vinkattiin Aavarannan vastaanottokeskuksesta.
– Olemme tehneet aina näytelmiä oman alueen tapahtumista ja historiasta. Kun syksyllä aloimme miettiä kesän näytelmää, ei tarvinnut kauan miettiä, mikä aihe oli ilmassa, Ahvo sanoo.
Pako Veikkolaan -näytelmässä kylälle perustetaan vastaanottokeskus, jonne majoitetaan pakolaisia eri puolilta Afrikkaa, Lähi-itää ja Aasiaa. Tilanne hämmentää länsiuusimaalaisen kylän rauhaa. Osa näytelmän tapahtumista on poimittu turvapaikanhakijoiden kokemuksista tai kyläläisten huomioista.
Eija Ahvo on kiireinen eläkeläinen. Kesäteatterin valmistelu ja ohjaaminen vaatii lähes ympärivuotista työtä. Tiukin rutistus on viikot ennen ensi-iltaa, jolloin koko työryhmältä vaaditaan sitoutumista ja paneutumista.
Avauskohtauksessa Sinan ja Walid seisovat jonossa turvatarkastuksessa. Vaikka näytteleminen on molemmille uusi kokemus, jännitys yleisön edessä esiintyessä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä he kokivat turvatarkastuksissa matkalla Euroopan halki.
Suomeen saapuessaan kummallakaan ei ollut enää mitään omaisuutta.
– Veneeseen sai ottaa mukaan yhden repun. Jos sinulla oli kaksi laukkua, toinen heitettiin pois. Kuulimme matkalla, että Saksassa ei tykätä matkatavaroista, joten heitin reppuni pois, Sinan kertoo.
Sinan saapui Suomeen 26-vuotiaan isoveljensä Ghazwanin kanssa Turkista, jonne hän oli paennut kotikaupungistaan Tikritistä Irakista. Turkissa he maksoivat salakuljettajalle ja lähtivät veneeseen ylittämään Välimerta.
Sinan puhuu auttavaa englantia. Hän näyttää puhelimesta hänen ja veljensä englanniksi kirjoitetun matkakertomuksen. Siinä kerrotaan, että veljesten ensimmäisellä matkalla vene oli upota, ja he kääntyivät takaisin.
– En ehtinyt olla peloissani, sillä olen hyvä uimari. Lapset ja naiset huusivat kauhuissaan. Palasimme Turkkiin, ja meidät pidätettiin päiväksi.
Seuraava yritys onnistui. Sinan näyttää kuvaa riemuitsevasta miesporukasta Kreikan puolella, kun taustalla vilkkuva Välimeri on onnistuneesti ylitetty. Viimeisen junalipun he ostivat Tukholmasta Suomeen.
Esityksessä on mukana kansallisuuksia seitsemästä eri maasta.
Sinan on maantiedon opettaja. Walid työskenteli historian opettajana ennen kuin Isis valtasi hänen kotikaupunkinsa Mosulin. Hän osaa joitakin lauseita suomeksi ja englanniksi, joten hän näyttää pakomatkansa kuvia puhelimesta. Ihmisiä istuu ahtaassa tilassa, vieri vieressä Välimerta ylittävissä veneissä. Hän maksoi 1 200 dollaria salakuljettajalle venematkasta Eurooppaan.
Sinanin toinen veli ja äiti ovat Turkissa. Walidin lapsuudenperhe, viisi siskoa ja neljä veljeä jäivät Mosuliin.
– Daesh on katkaissut kaupungista internetyhteyden, joten en tiedä, miten heillä menee. Tämä on perheeni ja kotini nyt, Walid sanoo.
Turvapaikanhakijoiden kertomuksia kuunnellessa Eija on huomannut, että äärijärjestö Isis on monen turvapaikanhakijan lähdön syynä. Ahvo on nähnyt kuvia järjestön tuhoamista kodeista ja ihmisistä.
– Ulkoministeriön uusi määritelmä, jonka mukaan Irak, Afganistan ja Somalia ovat turvallisia maita, tuntuu järjettömältä. Maahanmuuttovirastossa pitäisi tajuta, että turvapaikanhakijat eivät ole numeroita, vaan turvaa etsiviä ihmisiä.
Walid ja Sinan halusivat Suomeen turvallisuuden vuoksi. He olivat kuulleet, että Suomi on hyvä maa.
Kysymystä Isisistä he eivät alkuun ymmärrä. He käyttävät järjestöstä termiä Daesh, joka tarkoittaa arabiaksi riidankylväjää. Isis on uhannut leikata kielet niiltä, jotka nimittävät järjestöä tuolla nimellä.
– He ovat pahoja ja vaarallisia, Walid ja Sinan kuvailevat.
Palataan Veikkolaan kesäteatteriharjoituksiin. Salatut elämät -tv-sarjasta aikoinaan tutuksi tulleelle näyttelijä Venla Saartamolle, 35, kesäteatteriprojekti on uran ensimmäinen. Venlan pojat Josue, 8, ja Esko, 6, ovat myös mukana lapsinäyttelijöinä näytelmässä.
– Nyt oli ensimmäistä kertaa sellainen tilanne, että pojat ovat tarpeeksi isoja osallistumaan. Vietämme kesällä paljon aikaa Veikkolassa, jossa pojat pääsevät nauttimaan luonnosta ja tilasta, Helsingissä lastensa kanssa asuva Venla sanoo.
Näytelmäharjoitukset ovat olleet Venlalle ja pojille hyvä väylä tutustua turvapaikanhakijoihin.
– Perusarjessa ja kiireessä on hankala lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Näytellessä kontakti syntyy luontevasti, hän kertoo.
Saartamo arvelee, että suvaitsevainen maailmankatsomus on tullut äidinmaidossa. Hän huomaa kasvattavansa poikiaan äitinsä tavoin.
– Meillä on äidin kanssa aina ollut hyvä, avoin suhde. Vaikka olen lähtenyt taiteellisissa jutuissa eri suuntaan, minua on aina kannustettu. Myös poikani saavat kasvaa sellaisina kuin ovat. Täysin vapaata kasvatusta emme kannata, esimerkiksi peruskäytöstavoista olemme molemmat tarkkoja. Veljeni Joonas ei saanut koskaan leikkipyssyä. Sellaisia en ole ostanut myöskään omille pojilleni.
Sinan (vas.) ja Walid ovat tulleet molemmat Suo-meen Irakista. He ovat ystävystyneet vastaanottokeskuksessa Aavarannassa.
Venla näytteli ensimmäistä kertaa puolivuotiaana äitinsä kanssa Pessi ja Illusia -teoksessa. Aikuisiällä yhteisiä näyttelemiseen liittyviä projekteja ei ole ollut, vaikka töistä keskustellaan usein yhdessä.
Kesäteatterissa Venla on ensimmäistä kertaa äitinsä ohjauksessa.
– Ohjaajana äitini on täpäkkä, mutta kannustava ja tarvittaessa pehmeä.
Eijan on pitänyt ottaa ohjaustyössä huomioon muslimeilla kesäkuun alussa alkanut Ramadan-paastoaika.
– Joku ei ole voinut lähteä ramadanin vuoksi projektiin mukaan. Otan eri kulttuurien tavat huomioon ohjatessa, hän kertoo.
Lavalla Walid ja Sinan lunttaavat puhelimista vuorosanoja. Yhteislaulut tuntuvat vielä haastavilta.
Oikeassa elämässä he ovat kohdanneet kielteisiä kommentteja hyvin vähän. He painottavat suomalaisten ystävällisyyttä.
– Vain yksi on sanonut, että mene pois täältä. Mutta kaikissa maissa on ihmisiä, joilla on ennakkoluuloja, Sinan sanoo ja kohauttaa olkiaan.
Eija Ahvolle humanitaariset yhteisöt ja hyväntekeväisyystyö ovat aina olleet sydäntä lähellä. Hän on toiminut 30 vuotta UNICEFin hyväntahdonlähettiläänä. Eikö tee mieli heittää hanskoja tiskiin, kun kriisejä pukkaa toisensa perään?
– Hyväntahdon lähettiläänä olen päässyt kerran kymmenessä vuodessa kenttämatkalle. Viimeksi olin Ruandassa, joka on noussut kansanmurhan jälkeen 22 vuodessa kukoistavaksi valtioksi. Sellainen antaa voimaa, että asiat menevät myös hyvään suuntaan.
Parempaan suuntaan Ahvon mielestä on muuttunut myös suomalaisten suhtautuminen turvapaikanhakijoihin.
– Syksyllä yleinen ilmapiiri oli painostava. Nyt tilanne on rauhoittunut, kun ihmiset ovat huomanneet, ettei täällä joka nurkalla kulje raiskaajia, vaan tavallisia historianopettajia. ●
Teksti Emilia Saloranta, kuvat Jaakko Jaskari
