Etätyö jättää Suomeen valtavasti tyhjää tilaa – Nyt Oulun yliopisto pähkäilee, mitä tehdä sadantuhannen neliön ”Legolandian” kanssa

Olen halunnut tehdä Oulun yli­opiston valtavasta Linnanmaan kampuksesta seikkailujutun jo opiskeluaikanani suomen kielen opinnoissa kymmenen vuotta ­sitten. Nyt aihe on koronan jälkeisessä etätyöhuumassa ajankohtainen: tarvitsemmeko yhä tilaa, johon mennä paikan päälle? Yliopistolla sitä on 98 000 neliömetriä.

Kun saavumme kuvaajan kanssa Linnanmaan alueelle Pohjois-Ouluun, otamme erottuvan näköisestä rakennuksesta muutaman valokuvan. Paikalle saapuu pyöräilijä, jonka huomio kiinnittyy kameran kanssa työskentelevään kuvaajaan.

– Kokeilin kerran pyöräillä Oulun yliopiston kaikki ulko-ovet läpi. Meni kaksi tuntia, ja matkaa kertyi kuusi kilometriä, mies kertoo.

Sitten piti lopettaa, saunavuoro painoi päälle.

Pyöräilijä asettaa pyörän parkkiin ja painelee ­yliopiston pääovesta sisälle.

Tutustuaksemme isoon kompleksiin tarvitsemme oppaan. Tehtävän ottaa aulapalveluiden pitkäaikaisin assistentti Ismo Vääräniemi. Hän on ollut talossa 1980-luvulta saakka. Aiomme käydä paikassa, jota ei kuka tahansa opiskelija tiedä. Sieltä pääsee yliopiston katolle.

Ensin Vääräniemi kierrättää meitä alkuperäisissä osissa. Siirrymme pehmeänväriseltä, 1990-luvulla rakennetulta uudelta puolelta lasikäytävälle. Sen päädyssä kirkkaansininen seinä toivottaa meidät ­tervetulleeksi vanhalle puolelle. Se valmistui 1975.

Sisäpihojen ikkunoista näkyy harjattua betonia ja eri värisiksi maalattuja ikkunanpuitteita. Yksi sisä­pihoista on rakennettu shakkilaudan näköiseksi.

Matkalla Vääräniemi esittelee hyvillään, että hän on asetellut sanomalehti Kalevan 400 kappaleen ­taidekokoelman käytäville opiskelijoita varten.

Saavumme pitkään aulaan, jonka seinät hehkuvat keltaisina ja joissa näkyy maalattuna isot numerot L6 ja L5, sen jälkeen L1 ja L4. Ne tarkoittavat pääluentosaleja. Aulan molemmin puolin on tarjolla kahviloita ja ravintoloita.

– Nämä niin sanotut legopalikkavärit ovat 1970-luvun alkupuolen väriskaalaa. Niitä käytettiin asusteissa, muodissa, kalusteissa ja teollisessa suunnittelussa, Vääräniemi kuvailee.

Jo omana opiskeluaikanani minusta tuntui juuri tällä käytävällä aina siltä, että nyt olen viimein tullut yliopistolle. Aulan on tarkoitus olla kaiken keskipiste. Tässä eri alojen ihmiset kohtaavat.

– Suunnitelmassa tämä oli Suomen ensimmäinen kävelykatu sisätiloissa, Vääräniemi kertoo.

Numerot ovat 70-luvun supergrafiikkaa, isoja linjoja. Menemme L3-luentosaliin, jonka valtava sali on täynnä parillisia, pulpetin kaltaisia pöytiä.

– Tähän saliin suunnittelija otti mallia Sveitsistä, Vääräniemi kertoo.

Oulun yliopiston Linnanmaan kampus on rakennettu 11:ssä eri vaiheessa.

Yhdyskuntasuunnittelun professori Helka-­Liisa Hentilän mukaan Oulun yliopisto oli Suomen toinen valtion yliopisto. Helsingin yliopisto oli ensimmäinen.

– Valtio välitti Pohjois-Suomesta ja halusi panostaa siihen, Hentilä sanoo.

Aluksi yliopisto sijaitsi Oulun keskustassa erillisissä rakennuksissa. Aina, kun uusi tiedekunta tai oppiaine perustettiin, tarvittiin lisää tilaa.

Lopulta alati kasvava yliopisto ei mahtunut enää keskustaan. Monivaiheisen keskustelun jälkeen yliopisto päätettiin perustaa silloiseen Kuivasjärven kaupunginosaan.

Suunnittelukilpailun voitti arkkitehti Kari Virran toimisto. Pohjapiirros edusti puhdasta strukturalismia: rakennetaan esimerkiksi betonista niin, että tiloja voi tarpeen mukaan muuttaa. Kampuksesta tuli uudenlainen koko Pohjoismaissa, ja se linjasi myöhempääkin korkeakoulurakentamista.

– Kirkkaat värit valittiin suunnistuksen helpottamiseksi. Voi puhua, että luentosali tai laboratorio sijaitsee tietyn värisen käytävän varrella, Hentilä sanoo. Suurinta uudistusta Linnanmaan yliopisto­rakennuksen valmistumisen jälkeen suunniteltiin vuonna 2020. Yliopisto aikoi muuttaa aluksi Raksilaan keskustan lähelle, mutta hanke kaatui. Sen ­jälkeen perustettiin hanke, josta yliopiston hallitus valitsi toteutettavaksi yhden yhtenäisen kampuksen vision 25 vuoden aikajaksolla.

Näkymä Oulun yliopiston pääaulasta ravintolaan hetkeä ennen uusien opiskelijoiden saapumista.

Oulun yliopistolla on kaksi kampusta, yksi Linnanmaalla ja toinen noin seitsemän kilometrin päässä, lähellä yliopistollista sairaalaa Kontinkankaalla. Menemme Vääräniemen kanssa yläkerrasta lasisen Virran sillan yli takaisin uudelle puolelle. Siellä Väärä­niemi esittelee arkkitehtuuriltaan harvinaista porraskäytävää. Uudella puolella sijaitsee nyt yliopiston pää­kirjasto sekä Oulun ammattikorkeakoulu.

Uudelta puolelta astumme katolle. Täällä selviää yliopiston Legolandia-nimityksen alkuperä: tasa­kattoiset rakenteet todella näyttävät lego-palikoilta.

On aika hengähtää hetki. Olihan yliopisto pitkään minun paikkani, jossa tapasin käydä vain lukemassa kirjaa tai syömässä. Vietin pitkiä aikoja tietokone­luokassa kirjoittamassa tekstejä yhdessä kohtalotovereideni kanssa.

Kun palaamme pääaulaan ja jatkamme värikkäitä käytäviä tarpeeksi kauas vasemmalle, avautuu täysin erilainen osio, Tietotalot. Ne on rakennettu 2000-luvun alussa.

Paikka on kiinnostava, koska juuri teknisen alan opiskelijoilla tuntuu olevan tiivis suhde rakennukseen. He tarvitsevat laboratorioita ja laitteita projektiensa toteuttamiseen vielä ­enemmän kuin minä kirjoittajana.

Tapaamme alalta signaalinkäsittelytekniikan professori Olli Silvénin siinä toivossa, että hän esittelisi meille jännittäviä laboratorioita. ­Silvén yllättää lähtemällä labora­torioista poispäin, kohti kirjastoa. Hän kertoo, että hän arvostaa Linnanmaan kampusta erityisesti ihmisten kohtaamispaikkana.

– Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, esimerkiksi Cambridgessä, näemme elokuvista tuttuja kampus­unelmia. Niissä punatiilisiä rakennuksia yhdistää iso ruohokenttä, joilla oleillaan ja tavataan, Silvén kuvailee.

Silvénin mukaan Oulussa ollaan niin kylmässä pohjoisessa, ettei ruohokenttäunelma onnistu. Täällä tavataan ja oleskellaan käytävillä, kirjastossa ja kahviloissa. Silvén kertoo, että opiskelijoille ja tutkijoille ei aina tarvitse erikseen osoittaa tilaa kohtaamiseen, paikat muodostuvat itsestään – tai ensin opiskelijat muodostavat, ja yliopisto seuraa perässä.

– Kirjastossa huomattiin 2010-luvulla, että lainaaminen väheni, mutta vähäiset pöydät ja penkit olivat aina täynnä opiskelijoita. Kirjasto oli muuttunut tiedon­hakupaikasta enemmän kokoontumis- ja yhteistyöpaikaksi, Silvén sanoo.

Nyt entisessä Tellus-kirjastossa, nykyisessä yhteistyötilassa, pilkahtelee runsaasti kokoushuoneita ja keskellä tilaa mukavannäköisiä pöytä- ja sohva­ryhmiä. Suojaisassa sopessa on säkkituoleja päivä­unia varten.

Oulun yliopistorakennuksen ensimmäinen pääsisäänkäynnin näköinen ovi oli Tiedekirjasto Pegasuksen ovi 1990-luvulla. Varsinaisena pääovena toimiva 2T on 2000-luvulla remontoitu erottuvan pääoven näköiseksi.

Silvénkin johdattaa meidät keskus­aulaan. Sen kahvilassa kaksi ihmistä seuraa meitä kiinnostuneina.

– Tämä on minulle kuin koti. Aivan kuin ­omistaisin tämän, tietotekniikan apulaisprofessori Miguel Bordallo sanoo. Hän on parhaillaan ohjaamassa Manuel Lagen väitöskirjaa.

– Oululaiset pitävät hyvää huolta yliopistostaan, graffiteja ei näy missään. Ehkä juuri siksi, että tätä pidetään kotina, Lage pohtii.

Silvén johdattaa meidät vielä arkkitehtuurin yksikköön. Se muutti tänne Oulun keskustasta. Sen vuoksi tiloja on muokattu, mikä onkin suunnittelijan alkuperäisen idean mukaista. Kantavat rakenteet ovat palkkien varassa, seiniä voi siirrellä.

Silvén tervehtii iloisesti arkkitehtuurin yliopisto-­opettajaa Petri Aarniota, joka esittelee meille arkkitehtiopiskelijoiden puutyöverstaan. Paikan, jossa opiskelijat viettävät yliopistolla aikaansa usein iltamyöhään.

Vasta tämän jälkeen siirrymme kiertelemään Tieto­taloa. Silvén esittelee meidät 6G-radiotaajuuslaboratoriossa työskentelevälle tutkija Peize Zhangille. Joka puolelle seiniin rakennettujen, radiotaajuuksia ja ääniä eristävien kartioiden ympäröimänä tunnen olevani tieteis­elokuvassa. Tilan rakentaminen on ­mittalaitteistoineen maksanut miljoonia. Ääriesimerkki tutkimustilasta, jota ei voi saada etänä kotiin.

– Arvostan paikkaa, koska täällä on korkealuokkaiset tilat ja laitteet tutkimukseeni, Zhang sanoo.

Syvemmällä Tietotalossa väitös­kirjaansa tekevä Toni Tolonen kokoaa kuvaushelikopteria robotti­laboratoriossa.

Informaatiotutkimuksen opiskelija Mira Timlin istuu pääaulan istumanurkkauksessa. Hän pitää siitä. Ensimmäiset opiskeluvuotensa hän vietti koronan vuoksi etäopiskellen. Tunnelma oli usein ankea. Timlin tuli heti lähiopintoihin, kun se oli ­mahdollista.

– Se oli minulle varmasti pelastus.

Seikkailukierroksemme päätteeksi pohdin: missä yliopisto sijaitseekaan, tilaa on oltava. Opiskelijat ja tutkijat tarvitsevat paikkoja, joissa olla.