Image

Essee: Teatteri ei ole peili – eli mitä opimme Kansallisteatterin transkeskustelusta

Essee: Teatteri ei ole peili – eli mitä opimme Kansallisteatterin transkeskustelusta
Tarve puuttua siihen, mitä näyttämöllä näytetään, kertoo muun ohessa ahdistuksesta, jonka tosiasiallinen syy on tietysti maailma eikä taide, kirjoittaa Suna Vuori.

Syyskuun puolivälissä purskahti ilmoille kohu, jota pian jo nimitettiin teatterisodaksi. ”Sota” sai alkunsa oletetusta ristiriidasta Suomen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen roolittamisessa ja poiki toivon mukaan merkitykselliseksi osoittautuvan, joskin monen mielestä myös vaikean ja rasittavankin keskustelun transsukupuolisuuden representaatioista sekä laajemmin transtematiikan tiedostamisesta ja käsittelystä suomalaisessa kulttuurissa.

Useilla foorumeilla puhuttiin saman otsikon alla monista eri asioista, muun muassa siitä, miten vähän sukupuolten moninaisuutta edelleenkään ymmärretään, millä kielellä (jollaiseksi myös esittäminen katsottakoon) marginalisoiduista ihmisryhmistä puhutaan, kenen tarinoita esimerkiksi teatterissa kerrotaan ja miten. Pohdittiin myös, mitä on taiteen vapaus ja kuinka tämä vapaus sekä erilaisten vähemmistöjen oikeudet suhteutuvat toisiinsa.

Keskustelu käynnistyi väärinkäsityksestä ja varsin sekavasta viestinnästä ja banalisoitui nopeasti kysymykseksi siitä, kenellä on oikeus näytellä ketäkin.

Väärinkäsitysten ainakin osittain selvittyä (ja toisaalta niistä riippumatta) yhdet ihmettelivät, miksi näyttelijä ei voisi ja saisi näytellä mitä vain, ja toisten taas oli mahdoton ymmärtää, miksi taiteen vapaus ohittaisi syrjintää kokevan vähemmistön ihmisoikeudet vielä vuonna 2020.

Samalla sivuttiin jo aiemmin alkanutta, niin ikään yksinkertaistuksiksi latistunutta keskustelua taiteen dikotomioista: yhteiskunnallisuus vai estetiikka, aiheet vai sisällöt, taide taiteen vuoksi vai jollain muulla motiivilla.

Tässä ajassa on paljon hajottavaa, joten olisi tärkeää etsiä ja osoittaa eri ihmisryhmiä yhdistäviä eikä ainoastaan erottavia tekijöitä silloinkin, kun katsomme asioita eri näkökulmista.

Julkisilla taidekeskusteluilla on ainakin Suomessa, ainakin nykyään, taipumus menettää teränsä hyvin nopeasti.

Ehkä näihin keskusteluihin osallistuvia tai niiden seuraamisesta kiinnostuneita ihmisiä on yksinkertaisesti liian vähän pitämään yllä korkeatasoista argumentaatiota. Ehkä monien asema on niin turvattu, ettei heidän tarvitse ajatella analyyttisesti tai ainakaan perustella ajatuksiaan kenellekään, tai niin epävarma, etteivät he uskalla avata suutaan pelätessään esimerkiksi toimeentulonsa puolesta. Tai sitten kukaan ei tiedä keitä he edes ovat eikä heitä siksi kuunnella. Kenties heillä on käsitys, että mikään ei kuitenkaan muutu, sanoivatpa he mitä tahansa.

Toisaalta kohuilla on someaikana niin kova vauhti, että ne ajavat helposti kiinnostavien, joskus olennaistenkin asioiden ohi. Kaikki eivät ehdi kyytiin, kun päälle vyöryvät jo uudet otsikot poikien uusia tuohtumuksia.

Vasta osallistuttuani transkeskusteluun omalla Facebook-sivullani ja lyhyesti myös Ylen radio ykkösessä aloin miettiä, mistä oikeastaan puhumme. Miksi tämäkin keskustelu, jonka osapuolet kai lähtökohtaisesti ovat sekä ihmisoikeuksien että ilmaisunvapauden puolella, tasa-arvoa ja demokratiaa rajoittavia mekanismeja vastaan, tulehtui oitis niin kosketusaraksi?

No. Pelissä olivat vapaudet, oikeudet ja tunteet, joten vähemmästäkin räjähtää.

Oman suppean otantani perusteella yksi keskustelun jakolinjoista näytti kulkevan siinä, miten hyvin keskustelijan tiedot sukupuolisista identiteeteistä sekä alan tutkimuksesta ja laajemmin ihmisoikeuksista ja politiikasta ovat ajan tasalla, toinen siinä onko hän itse esittävän taiteen ja erityisesti teatterin ammattilainen tai näitä aloja lähellä, kolmas linja noudatteli keskustelijoiden ikää, neljäs historiatietoisuutta.

Kyseessä lienee sukupolvimurros – mutta ei pelkästään se.

Globaali arvojen uudelleenjärjestyminen aiheuttaa niin makro- kuin mikrotasonkin kaaosta, ja se vaikuttaa meihin kaikkiin tavoilla, joista on välillä vaikea saada otetta. Moni kokee vierautta, jonka syytä on vaikea jäljittää. Monet asiat tuntuvat samaan aikaan sekä vääjäämättömiltä että hallitsemattomilta, vaikka voisimme halutessamme puuttua ainakin joihinkin niistä. Moni käpertyy itseensä ja näkee vain omat ongelmansa, vaikka ympärillä saattaa olla paljon suurempaa apua tarvitsevia – ja toisaalta paljon sellaista, mistä on mahdollista saada voimaa ja toivoa.

Kaikkein henkilökohtaisin on nyt polttavimmin poliittista. Tämän liikehdinnän avulla – esimerkiksi #metoon, Black Lives Matterin, tasa-arvoisen avioliiton sekä kulttuurisesta omimisesta ja sukupuolten moninaisuudesta käytyjen ja yhä uudelleen käytävien keskusteluiden kautta – maailma aivan konkreettisesti myös muuttuu.

Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, eikä kukaan voi taata, että muutos olisi pysyvä. Naisten, sukupuolivähemmistöjen ja eri tavoin rodullistettujen ihmisten oikeudet ovat jälleen pöydällä sielläkin, missä heidän asemansa pitäisi olla turvattu lainsäädännöllä.

Tässä ajassa on paljon hajottavaa, joten olisi tärkeää etsiä ja osoittaa eri ihmisryhmiä yhdistäviä eikä ainoastaan erottavia tekijöitä silloinkin, kun katsomme asioita eri näkökulmista.

Pyrin tällä tekstillä purkamaan näkemyseroa ja avaamaan omalta osaltani lähestymistapaa, jonka yksi yhteinen nimittäjä saattaa olla sukupolvi.

Aloitan perusteista eli taiteen tulkitsemisesta ja taustavaikuttimista sekä niissä nähdäkseni tapahtuneista ja meneillään olevista muutoksista. Lopuksi pohdin teatterin erityisyyttä taiteenlajina.

Tämä ei ole julistus eikä edes väite vaan yritys puheenvuoroksi keskustelussa, joka pitää käydä.

Seuraava sukupolvi rakentaa usein sen minkä edellinen on purkanut, mutta paremmin ja toivon mukaan myös kestävämmin.

Taide, samoin kuin sen vastaanotto ja tulkitseminen, ovat prosesseja. Ne muovautuvat kokijansa elämän mukana, muuttuvat ajassa ja ovat sidoksissa ympäröivään maailmaan ja sen kehityskulkuihin. Ne riippuvat prosessiin osallistuvien yhteiskunnallisesta asemasta ja tilanteesta, historiasta samoin kuin perspektiivistä tulevaisuuteen.

Siksi on ainoastaan luonnollista, että eri sukupolvet odottavat, edellyttävät ja saavat taiteelta eri asioita. Siksi saatamme puhua keskenämme eri kieltä silloinkin, kun puhumme samasta teoksesta. Näin on ollut aina.

Alati toistuvaa lienee sekin, että taiteen asema ja merkitys yhteiskunnassa vaihtelee hitaassa aaltoliikkeessä. Aikana, jolloin talouden ehdot ja jatkuvan kasvun tavoittelu tuntuvat ohittavan kaiken muun, taidekin on ajettu samaan karsinaan muiden sivistysvaltion imagokylkeen vähän huolimattomasti liimattujen, puolipakollisten kuluerien kanssa. (Ei ole totta, etteikö taiteeseen sijoittaminen kannattaisi taloudellisestikin; mutta se on toisen jutun aihe.)

Potiessani omaa tuskaani täällä sivistysuskon nurkkapahnoilla lohduttaudun ajatuksella, että tästä noustaan vielä. Seuraava sukupolvi rakentaa usein sen minkä edellinen on purkanut, mutta paremmin ja toivon mukaan myös kestävämmin. Ja tekee lisäksi jotain aivan muuta!

Millenniaalit tosin joutuvat pelastamaan maapallon ekokatastrofilta, joten taide ei välttämättä ole heidän kiireellisyyslistallaan kovin korkealla.

Antiikin lausahdus Taide pitkä, elämä lyhyt kaipaisi kenties päivittämistä. Taide hidas, maailmanloppu nopea?

Vapaus ei ollut absoluuttista vaan suhteellista, ja taiteentekijöiden kokemus omasta vapaudestaan oli sidoksissa siihen, minkälaisia edellytyksiä heillä oli aikaisemmin ilmaista itseään.

Jokaisella sukupolvella on omat pelkonsa. Me 60-luvulla syntyneet – joita kutsutaan sosiologiassa hyvinvoinnin sukupolveksi – vartuimme aikuisiksi kylmän sodan varjossa, jossa ydinsota oli mitä konkreettisin mahdollisuus.

Pääsimme kuitenkin peruskouluun, kasvoimme tasa-arvoon ja saimme paljon sellaista, mitä vanhemmillamme ei omassa nuoruudessaan ollut. Myös enemmän vapautta.

Taidetta oli silloin kärjistäen kahdenlaista: sitä vanhaa eli konservatiivista, koti, uskonto, isänmaa -henkistä ja sitten uudempaa, rauha, ystävyys, solidaarisuus -lähtöistä, jossa sallittiin suunnilleen kaikki muu.

Sallivuudesta, moninaisuudesta ja epädogmaattisuudesta tuli joka tapauksessa 1970-luvulla taiteen ydin, tai ainakin ideaali. Teatterit halusivat olla tiloja, joiden ovet ovat auki kaikille – vaikka eiväthän niihin kaikki halunneet mennä – ja näyttämöitä kammettiin maailman vähäosaisia syleilevän yhteisrintaman ja liberalismin linnakkeiksi. Oltiin kaikkien sorrettujen puolella kaikenlaisia tukahduttamispyrkimyksiä vastaan.

Tämä vapaus ei tietenkään ollut absoluuttista vaan suhteellista, ja taiteentekijöiden kokemus omasta vapaudestaan oli sidoksissa siihen, minkälaisia edellytyksiä ilmaista itseään heillä oli aikaisemmin. Jotkut käyttivät vapautunutta ilmapiiriä myös hyväkseen. Vapaus nähtiin silti ennen kaikkea liikkeenä kohti avoimempaa maailmaa ja mahdollisuuksia.

Vaikka vasemmistoaate hallitsi 1970-luvulla valtaosaa kulttuurielämästä ja joukossa oli myös niitä taistolaisia, jotka ihailivat avoimesti Neuvostoliittoa, tiedossa oli sekin, miten naapurissa kontrolloitiin ja sensuroitiin taidetta. Sosialistisen realismin ihanne, ”positiivinen sankari”, asetti taiteensa epäröimättä kommunismin palvelukseen. Tällaiseen sankaruuteen useimmat suomalaiset taiteentekijät halusivat pitää välimatkaa, tai kielsivät jälkikäteen sellaista milloinkaan kannattaneensa.

Vastareaktiona poliittisuudelle teatteriin ui 1980- ja 90-luvulla täysin toisenlaisia virtauksia, joissa korostuivat muun muassa ihmisen sisimmän tutkiminen ja mielikuvitus. Esityksiä hakeuduttiin tekemään muuallekin kuin teatterirakennuksiin, ilmaisuskaala laveni ja ihmiskuva moninaistui. Tämä oli se maailma ja sellainen teatterinäkemys, johon minä ja ikäiseni kasvoimme.

1989 murtui Berliinin muuri, 1991 hajosi Neuvostoliitto, ja näyttämöilläkin tuntuivat puhaltavan vapauden tuulet. Kukaan ei enää puhunut oikeaoppisuudesta tai sanellut, miten mitäkin pitää esittää.

Niillä, jotka pyrkivät sanelemaan, minkälaista taiteen pitäisi olla, on omasta mielestään aina oikeutuksensa.

Elämme nyt hyvin erilaisessa maailmassa, ja muutos on ollut todella nopea.

Teknologia on tehnyt maapallosta tietyssä mielessä pienen, mikä voisi olla eduksi esimerkiksi vapaudelle ja demokratialle, vaikka juuri nyt ei siltä näytä. (Demokraattisiksi katsottavien valtioiden lukumäärä onkin kasvanut, mutta siitä huolimatta koko maailmassa lasketaan olevan vain 21 niin sanottua vahvaa demokratiaa, niistä 14 Euroopassa).

Demokratiaan kuuluvat olennaisesti sananvapaus ja ilmaisunvapaus. Historiallisessa mielessä vapaus on usein suurin uhrauksin saavutettu etu, ja vapauden idea aina toteutuneita tekoja paljon suurempi periaate.

Muun muassa näistä syistä taiteenkin vapaus on meille keski-ikäisille ja sitä vanhemmille niin loukkaamaton periaate. Luovumme vapauksistamme vain pakon edessä, ja olemme allergisia kaikenlaisille pyrkimyksille rajoittaa niitä.

Suhtaudumme epäluuloisesti kiintiöihin ja standardeihin – jollaisia ovat nyt valmistelemassa tai ottaneet jo käyttöön niin Oscar-akatemia ja Guldbagge-raati kuin Taiteen edistämiskeskuskin –, paitsi ehkä silloin kun ne koskevat itseämme…

Taiteessa on viime vuosina puhuttu aktiivisesti representaatioista eli mielikuvista, joiden pohjalta ihmistä esitetään ja kuvataan. Hyvä niin, etuoikeuksia ja oletuksia sietääkin kyseenalaistaa ja asenteita ravistella. Vierastan kuitenkin sitä sanelevaa ja ulossulkevaa sävyä, jolla näitä puheita (sanavalinta tarkoituksellinen) usein pidetään.

Vähemmistö ei saavuta oikeuksiaan, ellei se niitä vaadi; mutta vaikka tavoite olisi arvokas – kuten toiseuttamisen purkaminen, marginalisoitujen ihmisryhmien näkyväksi tekeminen, samat oikeudet ja mahdollisuudet kaikille – kaikenlaisella painostuksella on pahaenteinen kaiku.

Kansallisteatterin ja Trans ry:n 5. lokakuuta järjestämässä keskustelussa (joka toteutettiin Facebook-tapahtumana) todettiin ”huonon representaation olevan vahingollisempi kuin ei representaatiota lainkaan”. Trans ry:n näkökulmasta siis esitys, jossa transroolia näyttelee transtaustainen henkilö (riippumatta siitä, onko hän ammattiin koulutettu näyttelijä vai ei), on lähtökohtaisesti hyvä ja oikea; mutta esitys, joka roolitetaan toisin, on lähtökohtaisesti huono ja väärä eikä sitä pitäisi esittää.

Puuttumatta nyt siihen, miten tällainen kajoaa taiteentekijän yksityisyyteen – vaatimushan ymmärtääkseni edellyttäisi oman sukupuolensa ja suuntautumisensa julki tuomista ennen roolituksia – tämä muistuttaa ajasta, jolloin taiteelta vaadittiin tietynlaisia aiheita ja tietynlaista ihmiskuvausta, ja toisin ajattelevia ja tekeviä syyllistettiin voimakkaastikin.

Hyväkään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Niillä, jotka pyrkivät sanelemaan, minkälaista taiteen pitäisi olla, on omasta mielestään aina hyvä tarkoitus.

Sisällöistä voi ja pitää keskustella, mutta mikäli ei rikota lakia, minkään ei pitäisi oikeuttaa ennakkosensuuria.

Kontrollin tarve on laajentunut kulutusvalinnoista elämäntapaan ja identiteettiin ja nyt myös asioihin, jotka osuvat omaan elämänpiiriin.

Taide muuttuu väistämättä, mutta usein hitaasti. Taiteen etujoukot – avant-garde – voivat olla nopeita, mutta ihminen on lajina epäluuloinen, mukavuudenhaluinen ja kankea. Siksi uuden taiteen merkitys nähdään ja sen arvo ymmärretään usein vasta jälkikäteen. Tämäkin keskustelu voi tulevaisuudessa näyttää kummalliselta, ehkä naurettavalta tai täysin käsittämättömältä.

Ajatus näyttämöstä on joka tapauksessa juuri nyt, jälleen kerran, murroksessa. Samalla tuntuu muuttuvan ymmärrys teatterin erityisyydestä taiteenlajina.

Olen ollut huomaavinani, että moni keskustelu teatterista kääntyy vähän väliä puheeksi elokuvista ja tv-sarjoista. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää, onhan niillä paljon yhteistä; mutta tällaiset käännökset paljastavat sen, missä ihmisen esittämisen mallit, vaikutteet ja oletukset – representaatiot ja niiden standardit – syntyvät.

Monet niistä ovat tuontitavaraa, määrällisesti eniten amerikkalaista.

Ilmeisen moni hakee teatteriesityksistä itselleen tuttua viiteryhmää, sen maailmankuvaa, kipukohtia ja elämäntapaa, kuin uskottavuus olisi kriteereistä korkein. Esityksiin haluttaisiin ehkä myös upota hieman samaan tapaan kuin bingetetään suoratoistopalveluiden tv-sarjoja (mikä onkaan ihanampaa, jos sarja on hyvä!). Niihin voi sukeltaa kuin kenguruäidin vatsapussiin pakoon kaikelta siltä mitä ulkopuolella tapahtuu.

Ei ihme, että immersiivisestä taiteesta ja teatterista on kohkattu jo useampi vuosi, vaikka varsin vähän mitään kiinnostavaa on vielä nähty.

Tällaisten tunnistettavien ja usein myös ennustettavien rinnakkaistodellisuuksien suljettu systeemi ruokkii regressiota, jossa elämykset – toisin kuin elämä – pysyvät hallinnassa.

Pyrkimyksemme mikromanageerata elämää on epäilemättä yritystä tavoittaa edes jonkinlainen hallinnan tunne ja estää itseään sulautumasta osaksi entropiaa. Kontrollin tarve on laajentunut kulutusvalinnoista elämäntapaan ja identiteettiin ja nyt myös asioihin, jotka sattuvat osumaan omaan elämänpiiriin.

En voi olla ajattelematta, että teatteri joutui transkeskustelussa sijaiskärsijäksi – ei ilman omaa syytään, mutta sittenkin vähän vahingossa.

Tarve puuttua siihen, mitä näyttämöllä näytetään, kertonee muun ohessa ahdistuksesta, jonka tosiasiallinen syy on tietysti maailma eikä taide. Voisi ajatella, että yritys vaikuttaa yhteen teatteriin, yksittäiseen esitykseen ja tietyn roolin esittämiseen ja eisttäjään syntyy ennen kaikkea turhautumisesta kaikkeen siihen, mitä ei voi kontrolloida, joka ei kehity, jossa asiat menevät väärään suuntaan ja tekevät monella tavalla kipeää.

Tunne on varmasti musertava, ja arvostan jokaista, joka jaksaa edes yrittää vaikuttaa asioihin sen sijaan että lamaantuisi.

Keinoista olen välillä eri mieltä, minkä pitäisi olla mahdollista ilman että minun kuvitellaan vastustavan joitakin ihmisryhmiä tai heidän oikeuksiaan.

Teatteri voi peilitalo, joka liioittelee ja vääristää sen mitä me olemme ja miltä elämämme näyttää saadakseen meidät näkemään jotain, mitä emme muuten tunnistaisi.

Se mikä ärsyttää itseäni enemmän kuin representaatiodogmit tai kuvitelma täydellisen edustuksellisuuden mahdollisuudesta, on yhä useammissa yhteyksissä esiin nouseva egoismi. Koska oman sukupolveni maailma on niin kuluttamisen läpitunkema, kutsun tällaista itsekeskeisyyttä asiakkaan asenteeksi.

Striimaus- ja suoratoistopalvelut, joissa kokoamme itse omat soittolistamme ja katsomme mitä haluamme silloin kun se meille parhaiten sopii, sen verran kuin kulloinkin jaksamme, ruokkii tätä asennetta. Olemme taiteessakin kuluttajia enemmän kuin vastaanottajia tai kommunikaation osapuolia.

Taiteen tulkitsemiseen tämä imeytyy ajatuksena, että kaikki kertoo minusta, on suunnattu minulle ja tehty minua varten. Tästä seuraa, että mikäli en tunnista teoksesta itseäni, saatan ajatella sen olevan vääränlainen, huono tai ainakin epäkiinnostava.

(En tarkoita tunnistamisen tarpeella transtaustaisia ihmisiä, joilta luontaisen identifikaation julkiset kohteet pääasiassa puuttuvatkin. Tarkoitan kaikkia.)

Teatterin parituhatvuotisen historian kuluessa näyttämö on taipunut moneen. Siellä on harjoitettu palvontaa ja rituaaleja, kerrottu niin traagisia kuin koomisiakin tarinoita, opetettu ja opittu, mielistelty vallanpitäjiä ja tehty vallankumouksia. Sitä on verrattu leikkikenttään ja laboratorioon, siellä on viihdytty ja se on otettu vakavasti.

Teatterin avulla on myös muutettu maailmaa, ja maailmassa tapahtuneet muutokset ovat aina löytäneet tiensä näyttämöille.

Olemmeko nyt tulleet tilanteeseen, jossa teatterin ajatellaan olevan ennen kaikkea peili, jonka tehtävä on heijastaa yleisölle sen itsensä?

Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Myös täysin keksityt, karrikoidut, tökeröt ja koomiset (varsinkin ne!) elementit voivat saada vastaanottajan oivaltamaan jotain maailmasta, itsestään ja ihmisistä ympärillään.

Peili on peili – se vain näyttää jotain, minkä tiedämme jo muutenkin.

Teatteri voi sen sijaan olla peilitalo, joka liioittelee ja vääristää sen mitä me olemme ja miltä elämämme näyttää saadakseen meidät näkemään jotain, mitä emme muuten tunnistaisi.

Se voi olla pidäkkeettömän rienauksen ja raastavien ristiriitojen sekamelskaa – ja silti rakastaa ihmistä, kaikkia ihmisiä, kaikkine epätäydellisyyksineen.

Taiteen tarkoitus on olla jotain muuta kuin sitä mitä me kaikki teemme kotona ja töissä ja vapaa-ajalla. Fiktio ei edelleenkään ole faktaa – vaikka autofiktio oman aikamme realismina ruokkisikin paljastamisviettejämme, ekshibitionismia ja tirkistelynhalua. Se menee ohi, luulen.

Teatterissa lähdetään yleisön kanssa tehtävästä sopimuksesta: me esitämme ja te uskotte, vaikka tiedätte meidän esittävän.

Kun katsoo nuoria transnaisia puhumassa Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksessa tehdystä väkivallasta ja valtavasta tosielämän vahingosta tai lukee ainoastaan nuoremman sukupolven ymmärtävän, ”että jokaisella esityksellä luodaan normistoa, joko kritiikittä sortoa toistaen tai normistoa uudistaen”, tajuaa, että epäluottamus on valtavaa.

Monien Kansallisteatteria koskevaan keskusteluun osallistuneiden transsukupuolisten lähtöoletus tuntui olevan, että mikäli transnaista näyttelee teatterissa joku muu kuin transnainen, tuloksena on pilkkaa ja parodiaa. Tälle on tietysti syynsä: näin on tapahtunut monta kertaa (ja vastaavaa tapahtuu monissa yleisöä huvittamaan pyrkivissä teattereissa ja esityksissä edelleen).

Todettakoon nyt kuitenkin vielä kerran, että Agradon rooli on kaiken aikaa ollut Kansallisteatterin käyttämässä brittiläisessä näytelmäsovituksessa transvestiittimies. Roolitulkintaa on vaikea nähdä millään tavalla epäkunnioittavana, eikä sellaista käsittääkseni missään vaiheessa oltu tekemässäkään.

Ymmärrän hyvin huolen siitä, että roolittamalla mies transnaisen rooliin saatettaisiin vahvistaa vahingollisia stereotypioita – mutta silloin myös aliarvioidaan yleisöä eikä välttämättä ymmärretä teatteria.

Yritän perustella.

Teatteri operoi omilla välineillään ja usein erilaisin lainalaisuuksin kuin muu taide.

Elokuvissa lapsia näyttelevät lähes aina lapset, eivätkä aikuiset myöskään –yleensä – esitä niissä eläimiä. Jos näyttelijä näyttelee elokuvassa itsensä kanssa eri-ikäistä hahmoa, hänet maskeerataan (tai nykyisin teknologian avulla vanhennetaan tai nuorennetaan) näyttämään oikean ikäiseltä. Tavoitteena on synnyttää illuusio roolin kanssa yhtenevästä ulkoisesta olemuksesta.

Teatterissa ei läheskään aina toimita näin vaan lähdetään yleisön kanssa tehtävästä sopimuksesta: me esitämme ja te uskotte, vaikka tiedätte meidän esittävän. Näyttämöllä ei siis useinkaan tavoitella illuusiota, vaikka katsojan eläytyessä sellainen saattaakin syntyä.

Länsimaisessa kulttuurissa tämä toimii yleensä ongelmitta, koska meidät altistetaan sille pienestä pitäen.

Teatterissa tälle on myös pisimmät mahdolliset perinteet, sillä näin on tehty näyttämötaiteen syntyajoista eli antiikista asti. Vaikka tähän on liittynyt historiassa myös jyrkästi rajoittavia normeja (antiikissa ja Elisabetin ajan teatterissa naiset eivät saaneet näytellä, joten esimerkiksi kaikissa Shakespearen näytelmissä kaikkia rooleja esittivät miehet – myös Juliaa ja Ofeliaa), se on muovannut käsitystämme teatterinäyttelijästä, joka voi näytellä mitä vain ja tulla silti yleisön hyväksymäksi ja ymmärtämäksi.

Suosituista elokuvista tehtävät näyttämösovitukset – joita ei Suomessa esitetä likikään samassa mitassa kuin vaikkapa Briteissä ja Yhdysvalloissa – ovat teattereille sekä houkuttelevia että ongelmallisia samasta syystä: yhtäältä ennakkomarkkinointi on jo hoidettu, toisaalta monella katsomoon tulevalla on valmiiksi mielikuva siitä, miltä asiat kerrottavaksi valitussa tarinassa näyttävät - tai jos elokuva on ollut katsojalleen suuri elämys, miltä niiden pitäisi näyttää.

Tässä on olennainen ero myös kirjoista tehtyihin näyttämösovituksiin, sillä lukija luo kirjoitetuista tarinoista omat mielikuvansa, jotka voivat olla vahvoja, mutta eivät kuitenkaan lukitse käsityksiä samalla tavalla kuin elokuva, joka nimenomaan näyttää asiat tietynlaisina.

Käydyssä keskustelussa transnaisen roolittamisesta ei tietenkään ole kyse pelkästään siitä, miltä roolin tekevä näyttelijä näyttää – vaikka ei voi sivuuttaa sitä, että kyse on myös siitä.

Huomattavasti olennaisempaa lienee se, miten syvällisesti cis-näyttelijän on mahdollista ymmärtää, miltä transnaisesta tuntuu ja millaista on olla hän. Väitän, että hyvä näyttelijä pyrkii juuri tähän ja voi myös onnistua siinä; onhan vakavan näyttelijäntyön lähtökohta nimenomaan empatiassa ja mielikuvituksessa.

Kukaan teatterissa ei silti loistavimmankaan roolityön ja sen mahdollisesti luoman illuusion äärellä kuvittele sen enempää näyttämöllä kuin katsomossakaan, että roolia esittävä henkilö olisi kokonaan saati pysyvästi joku toinen. Tai jos kuvittelee, kyseessä on patologinen tila, joka edellyttää hoitoa (tästä on esimerkkejä).

Tällaisen tilapäisen transformaation (!) todistaminen on aivan olennainen osa teatterin ominaisluonnetta. Tai on ollut.

Ehkä olemme tulleet vedenjakajalle, jossa katsoja ei enää yritä tai haluakaan erottaa sitä, mitä näyttelijä on, siitä mitä hän esittää olevansa.

Vaikka puolustan edelleen teatterin ja taiteen vapautta, olen sitä mieltä, että nykyisessä yhteiskunnallisessa ja historiallisessa tilanteessa valveutuneiden taiteen tekijöiden on noudatettava erilaisten vähemmistöjen edustajien roolittamisessa ja esittämisessä erityistä herkkyyttä ja tarkkuutta välttyäkseen tekemästä hauraille identiteeteille enempää vahinkoa. Silloin voidaan puhua vastuullisesta vallankäytöstä.

Ylikuumentuneen keskusteluilmapiirin ei kuitenkaan pidä antaa sanella sisällöllisiä ratkaisuita. Taiteilijoiden ja taideorganisaatioiden on tehtävä ne omista lähtökohdistaan, oman ymmärryksensä pohjalta.

Tässä ymmärryksessä on kuluneiden viikkojen aikana otettu uskoakseni pitkä askel eteenpäin; ja siitä on sittenkin, kaikista loukkaantumisista, syytöksistä, hätiköidyistä johtopäätöksistä, huonosta kuuntelemisesta ja väärinymmärryksistä huolimatta, kiittäminen Trans ry:n aloittamaa keskustelua.

Toivon, että pääsemme pian tilanteeseen, jossa tasa-arvo ja jakamattomat ihmisoikeudet ymmärretään niin laajasti, että kaikki voivat näytellä kaikkia ilman että kenenkään tarvitsee kokea minuutensa tai ihmisarvonsa uhatuksi.

EDIT: Tekstiä muokattu 15.10. klo 11.15

Julkaistu: 18.10.2020
5 kommenttia