Image

Essee: Teatteri ei ole peili

Essee: Teatteri ei ole peili
Kansallisteatterin transkeskustelu synnytti vuoden taidemyrskyn, jonka seuraukset nähdään näyttämöillä toivon mukaan pian. Kohun takaa paljastui kuitenkin uusi, outo maisema, jossa fakta ja fiktio näyttävät vaihtavan paikkoja. Taiteelle asetetaan nyt odotuksia, jotka toteutuessaan tekisivät siitä jonkinlaisen turvalelun, kirjoittaa Suna Vuori esseessään.
Julkaistu: 18.10.2020
Aivan kuin koronasyksy ei olisi ollut esittäville taiteille riittävän raskas ilman kohujakin, syyskuun puolivälissä leimahti keskustelu, jota pian jo nimitettiin mediassa teatterisodaksi.
”Sota” sai alkunsa oletetusta ristiriidasta Suomen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen roolittamisessa ja poiki toivon mukaan merkitykselliseksi osoittautuvan, joskin monen mielestä myös vaikean ja rasittavankin keskustelun transsukupuolisuuden representaatioista sekä laajemmin transtematiikan tiedostamisesta ja käsittelystä suomalaisessa kulttuurissa.
Useilla foorumeilla puhuttiin saman otsikon alla monista eri asioista, muun muassa siitä, miten vähän sukupuolten moninaisuutta edelleenkään ymmärretään, millä kielellä (jollaiseksi myös esittäminen katsottakoon) marginalisoiduista ihmisryhmistä puhutaan, kenen tarinoita esimerkiksi teatterissa kerrotaan ja miten. Pohdittiin myös, mitä on taiteen vapaus ja kuinka tämä vapaus sekä erilaisten vähemmistöjen oikeudet suhteutuvat toisiinsa.
Keskustelu käynnistyi väärinkäsityksestä ja varsin sekavasta viestinnästä ja banalisoitui nopeasti kysymykseksi siitä, kenellä on oikeus näytellä ketäkin.
Tilanteen ja terminologian hieman selvittyä (ja toisaalta niistä riippumatta) yhdet ihmettelivät, miksi näyttelijä ei voisi ja saisi näytellä mitä tahansa. Toisten taas oli mahdoton ymmärtää, miksi taiteen vapaus ohittaisi syrjintää kokevan vähemmistön ihmisoikeudet vielä vuonna 2020.
Samalla sivuttiin jo aiemmin alkanutta, niin ikään yksinkertaistuksiksi latistunutta debattia taiteen dikotomioista: yhteiskunnallisuus vai estetiikka, aiheet vai sisällöt, taidetta taiteen vuoksi vai jollain muulla motiivilla. Puolesta vai vastaan.
Tässä ajassa on paljon hajottavaa, joten olisi tärkeää etsiä ja osoittaa erilaisia näkökulmia yhdistäviä eikä ainoastaan erottavia tekijöitä.
Yritän tällä puheenvuorolla avata yhden lähestymistavan asiaan pohtimalla taiteen tulkintoja, aikaa ja arvoja sekä niissä nähdäkseni meneillään olevia muutoksia. Lopuksi esitän muutaman ajatuksen teatterin erityisyydestä taiteenlajina.
Tässä ajassa on paljon hajottavaa, joten olisi tärkeää etsiä ja osoittaa eri ihmisryhmiä yhdistäviä eikä ainoastaan erottavia tekijöitä.
Kohuilla on someaikana niin kova vauhti, että ne ajavat helposti kiinnostavien, joskus olennaistenkin asioiden ohi. Kaikki eivät ehdi kyytiin, kun päälle vyöryvät jo uudet otsikot poikien uusia tuohtumuksia.
Vasta osallistuttuani syyskuun transkeskusteluun omalla Facebook-sivullani (ja lyhyesti myös Ylen radio ykkösessä) aloin miettiä, mistä oikeastaan puhumme. Miksi nämäkin puheenvuorot, joiden osapuolet kai lähtökohtaisesti ovat sekä ihmisoikeuksien että ilmaisunvapauden puolella, tasa-arvoa ja demokratiaa rajoittavia mekanismeja vastaan, tulehtuivat oitis kosketusaroiksi?
Oman suppean seurantani perusteella yksi keskustelun jakolinjoista näytti kulkevan siinä, miten hyvin keskustelijan tiedot sukupuolisista identiteeteistä sekä alan tutkimuksesta ja laajemmin ihmisoikeuksista ja politiikasta ovat ajan tasalla, toinen siinä, onko hän itse esittävän taiteen ja erityisesti teatterin ammattilainen tai näitä aloja tunteva. Kolmas linja noudatteli keskustelijoiden ikää, neljäs historiatietoisuutta.
Kyseessä lienee sukupolvimurros – mutta ei pelkästään se. Ihmisoikeuksilla tehdään identiteettipolitiikkaa ja politiikalla tähdätään, luonnollisesti, maailman muuttamiseen. Se muuttuukin! Mutta tiedostammeko, kenen poliittisia intressejä kulloinkin edistämme?
Kritiikin Uutiset julkaisi lokakuun lopussa Oskari Onnisen Kaikki äidistäni -sotkua kommentoivan artikkelin, jossa viitattiin yhdysvaltalaismedian tulkintoihin muun muassa kulttuuriboikotteja tuottavasta cancel-kulttuurista.
Aikakauslehti The Atlantic on esittänyt, että vaatiessaan instituutioilta rakenteiden muuttamisen sijasta progressiivisia eleitä – esimerkkinä vaikkapa Kansallisteatterin aikomukset antaa näyttelijälle potkut ja siirtää ensi-iltaa, jotka molemmat peruttiin – nykyaikainen vasemmistoaktivismi noudattaa paradoksaalisesti kapitalismin logiikkaa.
Professori Lisa Nakamura puolestaan on todennut The New York Timesissa, että keskeistä näille peruutusvaateille on sattumanvaraisuus. Ne saavat alkunsa yksityiskohdista ja oletuksista, tiedon sirpaleista, eivätkä harkintaa edellyttävästä kontekstoinnista tai yrityksestä hahmottaa kokonaiskuvaa. Lisäksi boikotit tekevät taiteesta tuotteen ja vaativat muuttamaan sen sellaiseksi kuin äänekkäin yleisön osa vaatii. Näin taiteen vapautta murennetaan markkinalogiikan keinoin.
”Kaikki tämä ajaa kapitalismin jääkylmimpiä lakeja paikkoihin, jotka ovat aiemmin olleet siltä enemmän tai vähemmän suojattuja”, Onninen kirjoitti.
Ostan ajatuksen.
Moni kokee vierautta, jonka syytä on vaikea jäljittää. Monet asiat tuntuvat samaan aikaan sekä vääjäämättömiltä että hallitsemattomilta.
Miten tähän tultiin suomalaisessa teatterissa?
Globaali arvojen uudelleenjärjestyminen aiheuttaa niin makro- kuin mikrotasonkin kaaosta, ja se vaikuttaa meihin tavoilla, joista on usein vaikea saada otetta.
Moni kokee vierautta, jonka syytä on vaikea jäljittää. Monet asiat tuntuvat samaan aikaan sekä vääjäämättömiltä että hallitsemattomilta. Yhä useampi käpertyy itseensä ja näkee vain puutteet ja omat ongelmansa, vaikka ympärillä olisi paljon suurempia epäkohtia tai akuutimpaa apua tarvitsevia – ja toisaalta myös paljon sellaista, mistä on mahdollista saada voimaa ja toivoa.
Kaikkein henkilökohtaisin on nyt polttavimmin poliittista. Tämän liikehdinnän ansiosta – esimerkiksi #metoon, Black Lives Matterin, tasa-arvoisen avioliiton sekä kulttuurisesta omimisesta ja sukupuolten moninaisuudesta käytyjen ja yhä uudelleen käytävien keskusteluiden kautta – asiat konkreettisesti kehittyvät. Alkuun kenties progressiivisina eleinä, sen jälkeen toivottavasti jo rakenteiltaankin.
Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, eikä kukaan voi taata, että muutos olisi pysyvä. Naisten, sukupuolivähemmistöjen ja eri tavoin rodullistettujen ihmisten oikeudet ovat jälleen pöydällä sielläkin, missä heidän asemansa on, tai ainakin pitäisi olla, ajat sitten turvattu lainsäädännöllä.
Ei ole vaarallista olla eri mieltä, mutta on vaarallista kyseenalaistaa eri tavalla ajattelevien ihmisarvo.
Taiteeseen eläytyminen olisi mahdollinen keino lisätä empatiaa, ja toisinaan se tarjoaa reitin erilaisuuden ymmärtämiseen. Usein se kuitenkin tapahtuu kuplassa, joka vain vahvistaa ennakkokäsityksiämme.
Aikana, jolloin jatkuvan talouskasvun tavoittelu ohittaa lähes kaiken muun, taide on ajettu samaan karsinaan muiden sivistysvaltion julkisivuun liimattujen koristeiden kanssa.
Taide, samoin kuin sen tulkitseminen, ovat monisuuntaisia, eläviä prosesseja. Ne muovautuvat tekijänsä ja vastaanottajansa kokemusten kautta ja asettuvat jatkuvasti uusiin asentoihin aikajanalla. Niihin vaikuttavat prosessiin osallistuvien yhteiskunnallinen asema ja elämäntilanne, ympäröivän maailman kehityskulut, historia samoin kuin perspektiivi tulevaisuuteen.
Siksi on ainoastaan luonnollista, että esimerkiksi eri sukupolvet odottavat ja saavat taiteelta eri asioita. Siksi saatamme puhua keskenämme eri kieltä silloinkin, kun puhumme samasta teoksesta. Näin on ollut aina, ja erilaiset luennat ovat osa taiteen merkityksenmuodostusta.
Alati toistuvaa lienee sekin, että taiteen asema yhteiskunnassa vaihtelee. Aikana, jolloin jatkuvan talouskasvun tavoittelu ohittaa lähes kaiken muun, taide on ajettu samaan karsinaan muiden sivistysvaltion julkisivuun liimattujen koristeiden kanssa.
Potiessani omaa tuskaani täällä sivistysuskon nurkkapahnoilla lohduttaudun ajatuksella, että tästä noustaan vielä. Kehitys kehittyy. Seuraava sukupolvi kasvaa usein edellistä pidemmäksi ja ehtii halutessaan koota sirpaleista kokonaisen maailmankuvan, jossa on paikka myös kulttuuriarvoille.
Millenniaalit tosin joutuvat myös pelastamaan maapallon ekokatastrofilta, joten taide ei välttämättä ole heidänkään prioriteettilistallaan kovin korkealla.
Vapaus nähtiin liikkeenä kohti avointa, rajatonta maailmaa ja teatteri foorumina, jossa uusi ihmisyys todentuu.
Jokaisella sukupolvella lienee omat pelkonsa ja omat haaveensa vapaudesta.
Vapauden kokemus taas on sidoksissa siihen, minkälaisia edellytyksiä ihmisillä on ilmaista itseään, elää toivomallaan tavalla ja vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin. Siksi ne löytyvät myös politiikan ytimestä.
Me 1960-luvulla syntyneet – joita sosiologiassa kutsutaan hyvinvoinnin sukupolveksi – vartuimme aikuisiksi kylmän sodan varjossa, jossa ydintuho oli mitä konkreettisin mahdollisuus. Pääsimme kuitenkin peruskouluun, kasvoimme sukupuolten tasa-arvoon (silloin niitä todella tunnistettiin vain kaksi) ja saimme paljon muutakin sellaista, mitä vanhemmillamme ei omassa nuoruudessaan ollut. Myös paljon enemmän vapautta.
Koti, uskonto, isänmaa -Suomen jälkeen liberaaleista arvoista ja sallivuudesta tuli 1970-luvulla taiteen ideaali. Teatterit halusivat olla tiloja, joiden ovet ovat auki kaikille (vaikka eiväthän niissä kaikki halunneet käydä), ja näyttämöitä paalutettiin kaikkia vähäosaisia syleilevän solidaarisuuden linnakkeiksi. Oltiin sorrettujen puolella kaikenlaisia tukahduttamispyrkimyksiä vastaan – vaikka omat oikea- ja vääräoppisuutensa tässäkin taistossa tietysti vallitsivat ja vaikuttivat moniin teattereissa tehtyihin valintoihin.
Huolimatta taistolaisista, jotka ihailivat avoimesti Neuvostoliittoa, tiedossa oli sekin, miten naapurissa kontrolloitiin ja sensuroitiin taiteen aiheita ja ihmiskuvia ja miten sosialistisen realismin ”positiivinen sankari” pakotettiin asettamaan teoksensa kommunistisen maailmanvallankumouksen palvelukseen.
Vastareaktiona poliittisuudelle teatteriin ui 1980- ja 1990-luvulla täysin toisenlaisia virtauksia, joissa korostuivat muun muassa ihmisen sisimmän tutkiminen ja mielikuvitus. Esityksiä hakeuduttiin tekemään muuallekin kuin teatterirakennuksiin, ilmaisuskaala laveni ja ihmiskuva moninaistui. Tämä oli se maailma ja sellainen teatterinäkemys, johon minä ja ikäiseni kasvoimme.
1989 murtui Berliinin muuri, 1991 hajosi Neuvostoliitto, ja näyttämöilläkin tuntuivat puhaltavan vapauden tuulet. Syntyi uudenlaista näytelmäkirjallisuutta ennennäkemättömistä aiheista, eikä kukaan määrännyt, miten ketäkin pitää esittää. Vapaus nähtiin liikkeenä kohti avointa, rajatonta maailmaa ja teatteri foorumina, jossa uusi ihmisyys todentuu.
Huomattava osa nyt valtaa käyttävistä suomalaisista on vasta toista sodanjälkeistä sukupolvea. Kansallisen trauman jäljet ovat selvät, eikä nykyisessäkään Euroopassa tarvitse katsoa kovin kauas nähdäkseen, mihin vapauksien rajoittaminen voi johtaa.
Historiallisessa mielessä vapaus onkin usein suurin uhrauksin saavutettu etu, ja vapauden idea aina toteutuneita tekoja paljon suurempi periaate.
Muun muassa näistä syistä demokratiaan olennaisesti kuuluvat sananvapaus ja ilmaisun vapaus ovat meille keski-ikäisille ja sitä vanhemmille loukkaamattomia periaatteita, joista olemme valmiit luopumaan ainoastaan pakon edessä. Taiteen vapaus on meille konkreettinen tila; ei ontto fraasi vaan perspektiivi ja perusoikeus.
Niillä, jotka pyrkivät sanelemaan, minkälaista taiteen pitäisi olla, on omasta mielestään aina hyvä tarkoitus.
Suomessakin on viime vuosina puhuttu aktiivisesti representaatioista eli mielikuvista, joiden pohjalta ihmistä esitetään ja kuvataan.
Hyvä niin, etuoikeuksia ja oletuksia sietääkin kyseenalaistaa ja asenteita ravistella. Kaikkialla pitäisi olla tilaa kaikenlaisille ihmisille. Vierastan kuitenkin sitä sanelevaa ja voimakkaasti ulossulkevaa sävyä, jolla näitä puheita (sanavalinta tarkoituksellinen) usein pidetään.
On totta, ettei vähemmistö saavuta oikeuksiaan, ellei se niitä vaadi; mutta vaikka tavoite olisi arvokas – kuten toiseuttamisen purkaminen, marginalisoitujen ihmisryhmien näkyväksi tekeminen, samat oikeudet ja mahdollisuudet kaikille – kaikenlaisella painostuksella on pahaenteinen kaiku.
Kansallisteatterin ja Trans ry:n 5. lokakuuta järjestämässä keskustelussa todettiin ”huonon representaation olevan vahingollisempi kuin ei representaatiota lainkaan”. Vaikutti siltä, että Trans ry:n näkökulmasta esitys, jossa transroolia näyttelee transtaustainen henkilö (riippumatta siitä, onko hän ammattiin koulutettu näyttelijä vai ei), on lähtökohtaisesti hyvä ja oikea; mutta esitys, joka roolitetaan toisin, on lähtökohtaisesti huono ja väärä eikä sitä pitäisi esittää.
Puuttumatta nyt siihen, miten edustuksellisuuden edellyttäminen kajoaa taiteentekijän yksityisyyteen – mikäli oletetaan, että tämä koskisi kaikkia, jokaisen näyttelijän olisi tuotava julki paitsi sukupuoli-identiteettinsä myös uskontonsa ja puoluekantansa –, tietynlaisten aiheiden ja tietynlaisen ihmiskuvauksen vaatimisella tai kieltämisellä on historiallisesti paha kaiku.
Hyväkään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Niillä, jotka pyrkivät sanelemaan, minkälaista taiteen pitäisi olla, on omasta mielestään aina hyvä tarkoitus.
Lisäksi: sisällöistä voi ja pitää keskustella, mutta mikäli ei rikota lakia, minkään ei pitäisi oikeuttaa ennakkosensuuria.
Ajatus näyttämöstä ja näyttelijästä on joka tapauksessa juuri nyt, jälleen kerran, murroksessa.
Taide muuttuu väistämättä, mutta usein hitaasti. Taiteen etujoukot – avant-garde – voivat olla nopeita, mutta ihminen on lajina epäluuloinen, mukavuudenhaluinen ja kankea. Siksi uusien teosten merkitykset nähdään ja niiden arvo ymmärretään usein vasta jälkikäteen. (Tämäkin keskustelu saattaa tulevaisuudessa näyttää kummalliselta, surulliselta, naurettavalta tai täysin käsittämättömältä.)
Ajatus näyttämöstä ja näyttelijästä on joka tapauksessa juuri nyt, jälleen kerran, murroksessa. Samalla tuntuu murtuvan ymmärrys teatterin erityisyydestä taiteenlajina, ja kenties fiktion rajoista ja luonteesta ylipäätään.
Olen ollut huomaavinani, että moni teatterikeskustelu kääntyy nykyään nopeasti puheeksi elokuvista ja tv-sarjoista. Tämä ei ole sinänsä ongelma, onhan niillä paljon yhteistä, mutta tällaiset käännökset paljastavat sen, missä ihmisen esittämisen mallit, vaikutteet ja oletukset – representaatiot ja niiden standardit – syntyvät.
Monet niistä ovat tuontitavaraa, määrällisesti eniten amerikkalaista.
Se mikä häiritsee itseäni enemmän kuin representaatiodogmit tai kuvitelma täydellisen edustuksellisuuden mahdollisuudesta, on yhä useammissa yhteyksissä esiin nouseva egosentrisyys. Koska oman sukupolveni maailma on niin kuluttamisen läpitunkema, kutsun sitä asiakkaan asenteeksi.
Lisa Nakamura puhui taiteen tuotteistamisesta ideologiana, mutta sillä on myös konkreettinen, aineellinen perustansa.
Suoratoistopalvelut, joissa kokoamme itse omat soittolistamme ja katsomme mitä haluamme silloin kun se meille parhaiten sopii, sen verran kuin kulloinkin jaksamme, ruokkii tätä asennetta. Meistä on tullut taiteessakin kuluttajia enemmän kuin vastaanottajia tai jaetun kokemuksen osapuolia.
Taiteen tulkitsemiseen tämä imeytyy pahimmillaan ajatuksena, että kaiken, mihin sijoitan aikaa ja esimerkiksi lipun hinnan verran rahaa, on syytä kertoa minusta, minulle, minun tarpeitani varten. Tästä seuraa, että mikäli en tunnista teoksesta itseäni, saatan ajatella sen olevan vääränlainen, huono tai ainakin epäkiinnostava.
En tarkoita tunnistamisen tarpeella transtaustaisia ihmisiä, joilta luontaisen identifikaation julkiset kohteet pääasiassa puuttuvatkin. Tarkoitan meitä kaikkia.
Teatterissa lähdetään yleisön kanssa tehtävästä sopimuksesta: me esitämme ja te uskotte, vaikka tiedätte meidän esittävän.
Ilmeisen moni hakee teatteriesityksistä itselleen tuttua viiteryhmää, sen maailmankuvaa, kipukohtia ja elämäntapaa, aivan kuin uskottavuus ja samastuttavuus olisivat kriteereistä korkeimmat.
”Mulla sama” -reaktioita ruokkiviin esityksiin haluttaisiin ehkä upota hieman samaan tapaan kuin tv-sarjoihin, pakoon kaikelta siltä mitä ulkopuolella tapahtuu. Ei ihme, että immersiivisestä taiteesta ja teatterista on kohkattu jo useampi vuosi, vaikka varsin vähän mitään sisällöllisesti kiinnostavaa on vielä nähty.
Tällaisten tunnistettavien ja usein myös ennustettavien rinnakkais­todellisuuksien suljettu systeemi ruokkii paitsi regressiota myös kuvitelmaa kontrollista.
Pyrkimyksemme mikromanageerata on epäilemättä yritystä tavoittaa edes jonkinlainen hallinnan tunne ja estää itseään sulautumasta osaksi entropiaa. Tarve on laajentunut kulutusvalinnoista elämäntapaan ja identiteettiin ja nyt myös kaikkeen muuhun, joka sattuu osumaan kohdalle monivalintakaaoksessa.
Yhä useampaan kysymykseen suhtaudutaan kuin kulutustuotteeseen tai palveluun, jonka voi klikkailla itselleen sopivaksi. Haluan tämän, en halua tuota. (Vaalikoneetkin olisivat paljon käyttökelpoisempia, elleivät niissä esitetyt kysymykset olisi niin vaikeita!)
En voi olla ajattelematta, että hyväntahtoiseksi hölmöksi roolitettu Kansallisteatteri joutui transkeskustelussa sijaiskärsijäksi – ei ilman omaa syytään, mutta sittenkin vähän vahingossa.
Tarve puuttua etukäteen siihen, mitä näyttämöllä näytetään, miten tietty rooli pitäisi esittää ja kuka olisi oikea sen tekemään, kertookin nähdäkseni ahdistuksesta, jonka tosiasiallinen syy on maailma eikä taide. Trans ry:n tarve vaikuttaa teatteriin ilmaisi ennen kaikkea turhautumista siihen, mitä ei voi kontrolloida, joka ei kehity toivotulla tavalla, jossa asiat ovat vaikeita ja tekevät monella tavalla kipeää.
Tunne on tietysti musertava, ja arvostan jokaista, joka jaksaa edes yrittää sen sijaan että lamaantuisi.
Käydyn keskustelun keinoista olen kuitenkin eri mieltä, minkä pitäisi olla mahdollista ilman että minun kuvitellaan vastustavan joitakin ihmisryhmiä tai heidän oikeuksiaan.
Teatterin parituhatvuotisen historian kuluessa näyttämö on taipunut moneen. Siellä on harjoitettu palvontaa ja rituaaleja, kerrottu niin traagisia kuin koomisiakin tarinoita, taannuttu ja kehitytty, opetettu ja opittu, mielistelty vallanpitäjiä ja tehty vallankumouksia. Sitä on verrattu uneen ja transsiin, leikkikenttään ja laboratorioon. Siellä on viihdytty ja se on otettu vakavasti.
Olemmeko nyt tulleet tilanteeseen, jossa teatterin ajatellaan olevan ennen kaikkea peili, jonka tehtävä on heijastaa yleisölle sen itsensä?
Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää, vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Myös täysin keksityt, karrikoidut, tökeröt ja koomiset elementit voivat saada vastaanottajan oivaltamaan jotain maailmasta, itsestään ja ihmisistä ympärillään.
Peili on peili – se vain näyttää jotain, minkä tiedämme jo muutenkin.
Vaikka teatteri kykenee muuhunkin kuin heijastamaan yleisöä, ja jokainen hyvä näyttelijä on paljon enemmän kuin imitaattori omalle identiteetilleen, näyttämölle voi rakentaa peilitalon, joka liioittelee ja vääristää sen mitä olemme ja miltä elämämme näyttää.
Toisinaan sellainen saa meidät näkemään jotain, mitä emme muuten tunnistaisi. Oman epätäydellisyytemme, esimerkiksi.
Kun katsoo nuoria transnaisia puhumassa Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksessa tehdystä väkivallasta ja valtavasta tosielämän vahingosta tai lukee ainoastaan nuoremman sukupolven ymmärtävän, ”että jokaisella esityksellä luodaan normistoa, joko kritiikittä sortoa toistaen tai normistoa uudistaen”, ymmärtää, että epäluottamus on valtavaa.
Monien Kansallisteatteria koskevaan keskusteluun osallistuneiden transsukupuolisten lähtöoletus tuntui olevan, että mikäli transnaista näyttelee teatterissa joku muu kuin transnainen, tuloksena on pilkkaa ja parodiaa. Ajatus on aidosti traaginen, ja sille on tietysti syynsä: näin on tapahtunut monta kertaa. Ikävä kyllä vastaava toistuu monissa halpahintaisesti huvittamaan pyrkivissä esityksissä edelleen.
Todettakoon nyt kuitenkin vielä kerran, että Agradon rooli on kaiken aikaa ollut Kansallisteatterin käyttämässä brittiläisessä näytelmäsovituksessa transvestiittimies. Roolitulkintaa on vaikea nähdä epäkunnioittavana, eikä sellaista käsittääkseni missään vaiheessa oltu tekemässäkään – vaikka transkysymyksen ja siihen liittyvän sanaston tiimoilla aikalailla sekoiltiinkin.
Ymmärrän hyvin huolen siitä, että roolittamalla mies transnaisen rooliin saatettaisiin vahvistaa vahingollisia stereotypioita – mutta silloin myös aliarvioidaan yleisöä eikä välttämättä ymmärretä teatteria.
Yritän perustella.
Teatteri operoi omilla välineillään ja usein erilaisin lainalaisuuksin kuin muu taide.
Elokuvissa lapsia näyttelevät lähes aina lapset, eivätkä aikuiset myöskään – yleensä – esitä niissä eläimiä. Jos näyttelijä näyttelee elokuvassa itsensä kanssa eri-ikäistä hahmoa, hänet maskeerataan (tai nykyisin teknologian avulla vanhennetaan tai nuorennetaan) näyttämään oikean ikäiseltä. Tavoitteena on synnyttää illuusio roolin kanssa yhtenevästä ulkoisesta olemuksesta.
Teatterissa ei läheskään aina toimita näin vaan lähdetään yleisön kanssa tehtävästä sopimuksesta: me esitämme ja te uskotte, vaikka tiedätte meidän esittävän. Näyttämöllä ei siis useinkaan tavoitella illuusiota, vaikka katsojan eläytyessä sellainen saattaakin syntyä.
Länsimaisessa kulttuurissa tämä toimii yleensä ongelmitta, koska meidät altistetaan sille pienestä pitäen.
Teatterissa tälle on myös pisimmät mahdolliset perinteet, sillä näin on tehty näyttämötaiteen syntyajoista eli antiikista asti. Vaikka tähän on liittynyt historiassa myös jyrkästi rajoittavia normeja (antiikissa ja Elisabetin ajan teatterissa naiset eivät saaneet näytellä, joten esimerkiksi kaikissa Shakespearen näytelmissä kaikkia rooleja esittivät miehet – myös Juliaa ja Ofeliaa), se on muovannut käsitystämme teatterinäyttelijästä, joka voi näytellä mitä vain ja tulla silti yleisön hyväksymäksi ja ymmärtämäksi.
Valistusfilosofi Denis Diderot hahmotteli 1773 julkaistussa Näyttelijän paradoksissaan teorian, jonka mukaan taiteellinen esitys vaatii taiteilijan ja hänen yleisönsä yhteistyötä: taide syntyy vasta molempien kohdatessa. Parhainkaan näyttelijä ei voi pelkästään eläytyä esittämänsä hahmon tunteisiin, sillä hänen on käytettävä kaikki osaamisensa ja keskittymisensä herättääkseen tunteita katsojissa.
Niin, tunteet. Käydyssä keskustelussa transnaisen roolittamisesta ei ole kyse pelkästään siitä, miltä roolin tekevä näyttelijä näyttää – vaikka ei voi sivuuttaa sitä, että kyse on myös siitä.
Huomattavasti olennaisempaa lienee se, miten syvällisesti cis-näyttelijän on mahdollista ymmärtää, miltä transnaisesta tuntuu ja miten välittää katsojille kokemus siitä, millaista on olla tämä nainen. Väitän, että hyvä näyttelijä pyrkii juuri tähän ja voi myös onnistua siinä; onhan vakavan näyttelijäntyön lähtökohta nimenomaan empatiassa ja mielikuvituksessa.
Kukaan teatterissa ei silti loistavimmankaan roolityön ja sen mahdollisesti luoman illuusion äärellä kuvittele sen enempää näyttämöllä kuin katsomossakaan, että roolia esittävä henkilö olisi kokonaan saati pysyvästi joku toinen. Tai jos kuvittelee, kyseessä on patologinen tila, joka edellyttää hoitoa. (Tästäkin on esimerkkejä.)
Esityksessä näyttelijä menee roolin sisään, ja viimeistään loppukiitoksissa hän tulee sieltä ulos. Tällaisen tilapäisen transformaation (!) todistaminen on aivan olennainen osa teatterin ominaisluonnetta.
Tai on ollut. Ehkä katsoja ei enää yritä tai haluakaan erottaa sitä, mitä näyttelijä on, siitä, mitä hän esittää olevansa.
Ehkä fakta ja fiktio todella ovat vaihtamassa paikkoja keskenään: fiktiolle esitetään yhä useammin totuus- ja tasapuolisuusvaatimuksia (viimeisimpänä keskustelu The Crownin neloskaudesta), kun taas vakavassa journalismissa tarinallistaminen aletaan kokea jo ongelmaksi.
Vaikka puolustan edelleen teatterin ja taiteen vapautta, olen sitä mieltä, että nykyisessä yhteiskunnallisessa ja historiallisessa tilanteessa valveutuneiden taiteen tekijöiden on noudatettava erilaisten vähemmistöjen edustajien roolittamisessa ja esittämisessä erityistä herkkyyttä ja tarkkuutta välttyäkseen tekemästä hauraille identiteeteille enempää vahinkoa. Silloin voidaan puhua vastuullisesta vallankäytöstä.
Ylikuumentuneen keskusteluilmapiirin ei kuitenkaan pidä antaa sanella sisällöllisiä ratkaisuita. Taiteilijoiden ja taideorganisaatioiden on tehtävä ne omista lähtökohdistaan, oman ymmärryksensä pohjalta.
Tässä ymmärryksessä on kuluneena syksynä otettu uskoakseni pitkä askel eteenpäin, ja siitä on sittenkin, kaikista loukkaantumisista, syytöksistä, tuomioista, hätiköidyistä johtopäätöksistä, huonosta kuuntelemisesta ja väärinymmärryksistä huolimatta, kiittäminen Trans ry:n aloittamaa keskustelua.
Uskon, että se jatkuu. Samalla toivon, että pääsemme pian tilanteeseen, jossa tasa-arvo ja jakamattomat ihmisoikeudet ymmärretään niin laajasti, että kaikki voivat näytellä kaikkia ilman että kenenkään tarvitsee kokea minuutensa tai ihmisarvonsa uhatuksi.
EDIT: Tekstiä päivitetty ja muokattu 7.12. klo 21.30
5 kommenttia