Mika Kukkonen yritti miellyttää isäänsä ja olla ”oikea mies”
Mika Kukkosen lapsuudenkodissa ei juuri tunneasioista puhuttu. ”Olisi ehkä kannattanut”, sanoi hänen isänsä keväällä, kun isä ja poika olivat alkaneet lähentyä.
Seisomme poikani kanssa vierekkäin kylpyhuoneen peilin edessä pesemässä hampaita. Hän on viidentoista, lahjakas joukkueurheilija, ja minua niin paljon pidempi, lihaksikkaampi ja komeampi – miehekkäämpi, tekisi mieli sanoa – että minua alkaa naurattaa.
Rakastan häntä niin että hirvittää. Ja jotenkin ihmeellisesti maailmasta on tullut sellainen, että voin sanoa ja osoittaa sen hänelle (ja tietysti yhtä rakkaalle tyttärellenikin) ilman että siinä on mitään epäilyttävää. On täysin mahdotonta kuvitella oma tai joku lapsuuskavereideni isistä keksimään teini-ikäiselle pojalleen hellittelynimiä, silittämään, halaamaan ja pusuttelemaan. Samalla tiedän, että 1980-luvun isänä olisin varmasti itsekin toiminut aivan samalla tavalla kuin he.
Tuntuu, että neljä vuotta sitten tapahtuneen avioeroni jälkeen olen alkanut rakastaa lapsiani ja ehkä aivan erityisesti poikaani entistä syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. En keksi muuta syytä kuin sen, että olen lapsiviikkoinani ollut vastuussa heidän hoivaamisestaan, niitä kuuluisia metatöitä myöten. Toki ajattelin koko 26-vuotisen parisuhteeni aikana olevani hyvinkin moderni ja nykyaikainen kumppani ja isä, mutta niin vain meilläkin, kuten edelleen useimmissa heterosuhteissa, vaimoni päätyi kantamaan päävastuun kotitöistä. Erityisen absurdilta nykyperspektiivistä katsoen tuntuu, etten lasten synnyttyä 2005 ja 2008 edes vakavasti harkinnut pitkää isyysvapaata.
