Mika Kukkonen yritti miellyttää isäänsä ja olla ”oikea mies”

Seisomme poikani kanssa vierekkäin kylpyhuoneen peilin edessä pesemässä hampaita. Hän on viidentoista, lahjakas joukkueurheilija, ja minua niin paljon pidempi, lihaksikkaampi ja komeampi – miehekkäämpi, tekisi mieli sanoa – että minua alkaa naurattaa.

Rakastan häntä niin että hirvittää. Ja jotenkin ihmeellisesti maailmasta on tullut sellainen, että voin sanoa ja osoittaa sen hänelle (ja tietysti yhtä rakkaalle tyttärellenikin) ilman että siinä on mitään epäilyttävää. On täysin mahdotonta kuvitella oma tai joku lapsuuskavereideni isistä keksimään teini-ikäiselle pojalleen hellittelynimiä, silittämään, halaamaan ja pusuttelemaan. Samalla tiedän, että 1980-luvun isänä olisin varmasti itsekin toiminut aivan samalla tavalla kuin he.

Tuntuu, että neljä vuotta sitten tapahtuneen avioeroni jälkeen olen alkanut rakastaa lapsiani ja ehkä aivan erityisesti poikaani entistä syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. En keksi muuta syytä kuin sen, että olen lapsiviikkoinani ollut vastuussa heidän hoivaamisestaan, niitä kuuluisia metatöitä myöten. Toki ajattelin koko 26-vuotisen parisuhteeni aikana olevani hyvinkin moderni ja nykyaikainen kumppani ja isä, mutta niin vain meilläkin, kuten edelleen useimmissa heterosuhteissa, vaimoni päätyi kantamaan päävastuun kotitöistä. Erityisen absurdilta nykyperspektiivistä katsoen tuntuu, etten lasten synnyttyä 2005 ja 2008 edes vakavasti harkinnut pitkää isyysvapaata.

Viime vuosina, nyt kun siitä on tullut riittävän normaalia, olen uskaltanut alkaa ajatella, että ehkä mieheys ja naiseus sittenkin ovat enimmäkseen muuta kuin biologiaa tai edes mitään ikiaikaista ja muuttumatonta. Kun oikein villiinnyn, sovittelen ylleni Juhani Branderin kirjan Miehen kuolema sanoja, jotka tuntuvat samalla tavalla hauskoilta kuin perhos- ja kukkapaidat, joiden pitäminen on niin ikään muuttunut jossain vaiheessa minulle mahdolliseksi paitsi vapaa-ajalla myös jopa tummien pukujen, valkoisten paitojen ja kravattien dominoimalla työpaikallani:

Maskuliinisuus ei ole mikään luontainen tila, vaan se on synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu ja jota hänen täytyy todistaa mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida. Olen rakentanut kehostani panssarin maailmaa vastaan. Olen ollut korostetun järkiperäinen. Olen ollut tunnekylmä, looginen ja julma. Haavoittuvuutta en ole näyttänyt kuin peilikuvalleni, Brander kirjoittaa, ja minä tiedän oikein hyvin mistä hän puhuu, vaikka en olekaan koskaan uskaltanut elää niin kuin hän. (Sentään 26-vuotinen parisuhteeni ajautui ongelmiin ainakin osin siksi, että keski-iän ensi aaltojen rullatessa päälleni minussa alkoi kummitella epämääräinen halu edes kerran elämässäni harrastaa irtosuhteita, seksiseikkailla, tehdä sitä mitä miehen täytyy.)

Kutkuttavaa kyllä, viime vuosina miehistynyttä poikaani kohtaan tuntemani rakkaus on saanut minut lämpenemään Branderin ja itseni aiemmin vieromilleni maskuliinisuuden perinteisemmille sävyille, jotka tuntuvat sopivan poikani palettiin selvästi luontevammin kuin nuoren itseni. Ehkä ilmiö on sukua sille, miten aikuisella iällä syttynyt rakkaus lintuja kohtaan on saanut minut, kerran niin piintyneen homo domesticuksen, rakastamaan muutakin luontoa, jonka raakaa voimaa tietenkin samalla edelleen myös pelkään.

Päädyin hiljattain keskustelemaan pojan koulun liikuntasalissa minulle ennestään tuntemattoman 18-vuotiaan koripalloilijan kanssa. Siinä me seisoimme, kuin kaksi miestä konsanaan – unohdetaan hetkeksi 25 sentin pituuseromme – kun hän yllättäen alkoi avautua toiveistaan ja ahdistuksistaan. Minua liikutti, etenkin kun tajusin, että aiemmassa elämässäni olisin luultavasti joko väistänyt häntä tai parhaassakin tapauksessa säikäyttänyt hänet lentoon ennen kuin mitään kiinnostavaa olisi ehtinyt tapahtua. Muistan nimittäin varsin hyvin, millaisia ahdistuksen ja tukahdutetun raivon tunteita minussa heräsi vielä joskus seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, kun vein usein poikaani ja hänen kavereitaan jalkapalloharjoituksiin. Kun kerran mukaan lähtenyt, pelottavan tarkkanäköinen tyttäreni ihmetteli nyreää käytöstäni, tajusin, että remuava poikalauma palautti minut taas ala-asteen pihan pienimmäksi pojaksi, kokemaan jos ei väkivallan uhkaa niin ainakin ahdistusta ja ulkopuolisuutta, joita maskuliinisuutta performoivien urosten vastenmielisimmät suoritteet ja rituaalit minussa herättivät.

Kun poikani kaikkien maailman TikTokia käyttävien teinipoikien tavoin altistuu internetin manosfäärin hypermaskuliinisille vara-isille, en osaa olla niin huolissani kuin minun kai tavallaan pitäisi, olenhan sukupuoliroolien höllentymisestä huumaantuneena yrittänyt alkaa kutsua itseäni feministiksi, tietenkin tavoilleni uskollisena ja etuoikeuksieni mahdollistamana hyvin varovaisesti, tolkun ihmisen imperatiivit takaraivossa jyskyttäen. Yritän uskotella itselleni, että pojan kasvutaipaleen aikana runsaasti ja avoimesti viljelty rakkaus on tehnyt hänestä immuunin ikuisiksi totuuksiksi naamioituville konservatiivisille dystopioille, ja että tutkimustulokset, joiden mukaan nuoret miehet pitävät naisten oikeuksien lisääntymistä enemmän uhkana itselleen kuin edelliset sukupolvet, ovat sittenkin vain pahaa unta. Kai minä yritän edelleen ajatella niin kuin Rebecca Solnit esseessään Pandoran lipas ja vapaaehtoiset poliisivoimat, joka tosin on kirjoitettu melkein kymmenen vuotta sitten:

Konservatiivit käyvät nyt suurelta osin viivytystaistelua. He yrittävät rakentaa uudelleen maailman, jota ei koskaan ollut olemassa sellaisena kuin he kuvittelevat. (Ja siinä määrin kuin se oli todellinen se perustui monen ihmisen ja ihmiskunnan laajan enemmistön työntämiseen pimentoon, kaappiin, keittiöön, erillistiloihin, näkymättömiin ja hiljaisuuteen.)

Alkuvuodesta 2023 viimeisin ja luultavasti härskein internetin manosfäärin kurinpalauttajista, itseään ”toksisen maskuliinisuuden kuninkaaksi” nimittänyt ja yhdeksi maailman googlatuimmista ihmisistä noussut entinen potkunyrkkeilijä Andrew Tate rantautui TikTokista meidänkin asuntoomme julistamaan miesten ”pyhää velvollisuutta kasvattaa maskuliinisia poikia ja feminiinisiä tyttöjä”. Hetken ajan ”kaikki” teinipojat tuntuivat puhuvan hänestä – ja hurahtavan shakkiin, koska jostain syystä se trendasi TikTokissa samaan aikaan Taten kanssa. Aalto oli niin voimakas, että aloin itsekin paitsi pelata shakkia myös googlailla Tatea, joka asettui lähes-boomerin käsitekartassani jonnekin Tony Halmeen, Donald Trumpin ja Jordan Petersonin epätodennäköiseen mutta 2020-luvun sumealla internetlogiikalla epäilemättä päivänselvään risteyskohtaan.

Tate alkoi kiinnostaa muitakin kuin teinejä, kun hän rehenteli Twitterissä Greta Thunbergille lukuisten urheiluautojensa ominaisuuksista (Thunberg pyysi Tatelta lisätietoja osoitteeseen smalldickenergy@getalife.com). Sitten Tate otettiin kiinni epäiltynä ihmiskaupasta, raiskauksesta ja järjestäytyneen rikollis­ryhmän perustamisesta. Tätä kirjoitettaessa hän istuu Romaniassa kotiarestissa ja The Observer kirjoittaa, että Iso-Britannian opetusministeriö oli ohjeistanut opettajia olemaan puhumatta Tatesta, koska niin monet koulupojat ovat alkaneet omaksua hänen naisvihamielisiä näkemyksiään. Taten mukaan – netin miesdiskursseja tuntevalle tämä ei tule yllätyksenä – matrix on käynyt hänen kimppuunsa.

Rikosepäilyjen jälkeen en enää malttanut olla kyselemättä pojalta Tatesta siihen hieman huolestuneeseen sävyyn, jota hän ei voi olla pitämättä nolona. Poika korosti, ettei fanittanut häntä millään tavalla. Mutta kuulemma jotkut hänen tuttavistaan hankkivat Taten opeilla rahaa internetissä, ja olivat osin hänen innoittaminaan alkaneet käydä salilla. (Poikani kaveripiirin puheissa vilahtelee termi slenderman, joka viittaa kai suunnilleen sellaiseen tyyppiin, joka minäkin 52-kiloisena rokkitukkateininä olin. Mutta mitä sitten, ylenkatsoinhan minäkin tuossa iässä urheilijapoikia, juuri sellaisia, jotka poikani kaveripiirin tapaan kantavat ylpeänä urheilevan heimonsa tunnuksia, mikä 2020-luvun Helsingissä tarkoittaa harmaita collegehousuja, valkoisia t-paitoja ja beigejä Timberlandeja.)

Entä Taten naisviha, utelin vielä, pojalta ja yhdeltä toiseltakin teiniltä, jonka kanssa Tate tuli puheeksi. Kumpikin heistä mutisi suunnilleen, ettei sellaista tietenkään kukaan järkevä ihminen kannata, ja että se nyt on vain sellaista läppää.

Voin yrittää selvittää, mitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan toksisesta maskuliinisuudesta, mitä he tarkoittavat puhuessaan patriarkaatista, mutta he vaikuttavat aina puhuvan eri asioista. Se on ristiriitaista. Siitä ei saa mitään selvää, Harry Salmenniemi kirjoittaa romaanissaan Varjotajunta.

Koska branderit ja salmenniemet ovat minun heimoni tunnuksia, vaistoan heti, että Varjotajunnan positio on tyylikkäämpi kuin Miehen kuoleman uusvilpitön kärjekkyys. Hemmottelen itseäni asettamalla itseni heidän kanssaan ainakin suunnilleen samaan mieslokeroon – siihen jonka tällä hetkellä on vähintäänkin pohdittava suhdettaan toksiseen maskuliinisuuteen ja patriarkaattiin – vaikka he kaksi ovat aivan oikeita kirjailijoita ja kaikesta päätellen minua selvästi pidempiä. Tasapainon vuoksi raahaan mielikuvitusveljeskuntarinkiini vielä Timo Hännikäisen esseeteoksen Kunnia (2015), koska jos joku on jo kauan ennen woke-sanan rantautumista Suomeen nähnyt hegemonisen miehen mallin muutoksen uhkana ja feminismin nollasummapelinä, se on hän.

Mutta se, joka kuvittelee kaikkien – tai edes useimpien – miesten suostuvan postmoderneiksi munkeiksi, on sokea ja päästään vialla, Hännikäinen kirjoittaa, ja minä kiitän luojaani, että tämä ”kulttuurisen kastraation aika”, kuten Hännikäinen määrittelee, on tuottanut hänen kannattamansa ortodoksisen miesuskonnon rinnalle toisenlaisiakin kirkkokuntia.

Samalla kun asettelen kirjallisia miehiä vastakkain kuin tinasotilaita, ajattelen Saara Turusen näytelmää Medusan huone, jonka yhdessä kohtauksessa miehet lukevat ääneen naisten ulkonäköä kommentoivaa mieskirjallisuutta. Taustalla soi Bach, ja plarissa lukee: Mies III intoutuu. Hän sukeltaa kirjakasaan ja kierii siellä kiihottuneena. Mies II liittyy pian seuraan ja niin miehet uivat, kieriskelevät ja kellivät kirjojen seassa kuin rakastelisivat kirjoja ja toisiaan.

Turusen ja kumppanien ansiosta sentään tiedän, että kirjahyllyni 922 kirjasta melko tasan neljännes on naisten kirjoittamia. (Ei niitä kirjoja kuule sukupuolielimillä kirjoiteta, Turusen näytelmän Mies III tiivistää hienosti klassisen yksilöliberaalin position, jonka taisin ennen itsekin jakaa, ainakin suunnilleen.) Useimmat niistä on hankittu viime vuosina, sen jälkeen kun olen tietoisesti päästänyt yhä useammat kirjalliset naiset sotkemaan varmuuksiani. Sen myötä on alkanut sattua sellaistakin, että saatan välillä tuntea suorastaan sietämätöntä halua omaksua esimerkiksi bell hooksin näkemykset patriarkaalisesta eli miesten ja maskuliinisuuden dominoimasta kulttuurista, joka piinaa meitä, kunnes heräämme, tunnistamme ja tuhoamme sen. (Olen välillä sovitellut p-sanaa sanavarastooni, ja saanut siitä asiaankuuluvia varoituksia, hieman kuin isältäni Pentti Linkolan lukemisesta aikanaan.)

Miehet, jotka voittavat patriarkaalisesti, häviävät varsinaisessa elämänlaadussaan. Rakastavan yhteyden sijasta he valitsevat patriarkaalisen miehuuden hyläten ensin itsensä rakastamisen ja sitten rakkauden, jota he voisivat antaa ja saada ja joka kytkisi heidät muihin, hooks kirjoittaa alun perin 2004 ilmestyneessä teoksessaan Mies tahtoo muuttua, ja minä ajattelen ensin Timo Hännikäistä, sitten avioeron jälkeistä lapsihoivaemansipaatiotani.

Aivot menevät solmuun, kun yritän kuvitella kypsän ja rakentavan maskuliinisuuden ilman kovuutta ja puhumattomuutta, ilman väkivaltaa ja pakottamista, ilman jatkuvaa tarvetta rakentaa hierarkioita. En voi olla ajattelematta Kari Salmisen hooksin kirjasta kirjoittamaa kritiikkiä, jossa Salminen neuvoo hooksia olemaan heittäytymättä liikaa tunteiden virtoihin halutessaan ihmisille lisää rakkautta ilman opittuja valtarooleja. Salminen toteaa, että järjestäytynyt yhteiskunta ja toimiva kulttuuri edellyttävät aina jonkinlaista valtaa ja väkivallan uhkaa. Turvallisuus ei synny itsestään, eikä se ole sukupuoliasia.

Visa Koiso-Kanttila ei ollut ennen dokumenttielokuvansa Isältä pojalle (2005) kuvaamista Timppa-isänsä kanssa tekemisissä kymmeneen vuoteen. Kameran edessä isä hymyilee, vitsailee ja puhuu keinotekoisella leikkiäänellä, mutta hänen elekielestään, äänestään ja silmistään uhkuu tukahdutettu aggressio. On Visan suhteessa omaan poikaansakin aggressiota, mutta se kietoutuu rakkaudenosoituksiin ja aidon näköiseen läheisyyteen. (Tässäkin miesteoksessa naiset jäävät sivuosaan.)

Timppa ja hänen vanhempansa palvovat Mannerheimia. Visalle Timppa valittelee, ärrät sotilaallisesti tärähtäen, ettei ole onnistunut siirtämään eteenpäin sukunsa mallia, jossa perheenpäätä kunnioitetaan ehdoitta.

”Niin pitkään kuin minä tätä historiaa tiedän, niin taidan olla ensimmäinen sukupolvi tässä pitkässä ketjussa miehistä, jotka eivät ole joutuneet sotaan henkensä kaupalla suojellakseen perheitänsä, kotejansa”, Timppa sanoo.

”Mikä on varmasti vaikuttanut siihen miten poikia kasvatetaan ja mitä niiltä hyväksytään, niin totta hitossa siihen on liittynyt se, että niistä on tehty myöskin hyviä sotilaita”, Visa sanoo.

”On ollut välttämätöntä olla ne psykofyysiset ominaisuudet, jotka on tarvittaessa käytettävissä”, Timppa sanoo.

Kun Visa kertoo lapsuuskokemuksistaan, oman tahtonsa tukahduttamisesta, Timppa-isä kiistää ne vetoamalla hänen hallussaan oleviin tuhansiin diakuviin, joissa esiintyy onnellinen perhe. Isän mukaan vastakkain ovat kaksi kovaa: materiaaliset todisteet ja draamailuun taipuvaisen pojan väitteet.

Loppukohtauksessa Visa itkee ja huutaa turhautumistaan isän abstraktiin puheeseen kietoutuvan torjunnan edessä. Mutta lopulta he halaavat, Timppa kehuu poikaansa ja kiittää että on saanut olla Visan isä. Visa sanoo, että hänellä on ollut isää hirveä ikävä.

Ensimmäisellä katselukerralla muutamia vuosia sitten loppukohtaus oli minulle liikaa. Tätä kirjoittaessani katsoin dokumentin uudelleen ja pystyin ainakin jollain tavalla elämään mukana heidän välisessä mieshirveydessään, joka lopussa murtuu, kai, ainakin vähän, Visan sitkeyden tuloksena.

Itkin, se oli katsomiskertojen välissä muuttunut minulle mahdolliseksi.

Tietenkin juuri silloin käsiini osui Harry Salmenniemen Varjotajunta, jonka tyyliniekka-kertoja lataa: Isä–poika-suhteen käsittely on uskomaton klisee. En missään nimessä saa tehdä sitä missään kirjassa. En siedä mitään perheensisäistä vellomista.

Mutta asiaankuuluvien suojausten jälkeen Salmenniemen kertojakin sanoo pitäneensä lapsena aikuisten maailmaa kulissina.

Ajatus kulissista on ymmärrettävä: vanhempani hautasivat salaisuutensa ja ristiriitansa, eivät käsitelleet tunteitaan. Niinhän suurin osa perheistä toimii, hän kirjoittaa, ja sitten, vähän myöhemmin: Olen siitä katkera, päätin että tulisin aivan erilaiseksi, enkä tietenkään tullut: pidän aivan samalla tavalla kiinni menestyksen ja tasapainon rippeistä, fasadista, jonka olen vaivalla saanut pystytettyä.

Isäni soittaa minulle suunnilleen kerran viikossa. Puhumme politiikasta, hänen metsästysharrastuksestaan, tietenkin lasten kuulumisista ja minun tekemisistäni. Isän heimotunnuksia ovat ainakin minun silmissäni olleet tutkinto- ja urakeskeisyys ja herrojen metsästysseura, mutta nyt, kun hän on yli 70-vuotias ja eläkkeellä, hän on lukenut vinkkausteni perusteella suosikkikirjojani, jopa Proustin Kadonneen ajan alusta loppuun.

Isäni ei ole millään muotoa verrattavissa Koiso-Kanttilan isään, enkä minä Visaan, mutta asetelmassa on jotain kiusallisen tuttua. Minäkin olen koko aikuisikäni käynyt minitaisteluani, jonka myyttisen ydinkertomuksen mukaan isä ei ole oikeasti nähnyt minua vaan heijastuksen omasta maailmastaan, ja että isä ja sotilaita vilisevä sukumme miehiset arvot ovat saaneet minut ohjautumaan luonteenlaatuni kannalta vääriin suuntiin, jonkinlaisesta melkeinpä masokistisesta velvollisuudentunnosta. Siis: Sen sijaan että olisin mennyt siviilipalvelukseen, niin kuin ainakin kuvittelin haluavani, menin armeijaan, jossa sitten käytin mustaa kynsilakkaa ja kasvatin hiukseni liian pitkiksi säilyttääkseni edes osan itsekunnioituksestani. Ja sen sijaan että olisin hakeutunut lukemaan psykologiaa tai filosofiaa, niin kuin ainakin kuvittelin haluavani, menin isän suuresti ihailemaan kauppakorkeakouluun, jossa sitten hakeuduin elokuvakerhoon naureskelemaan “oikeille kauppislaisille” kunnes sentään jossain emansipaation puuskassa vaihdoin pääaineeni laskentatoimesta suomen kieleen ja viestintään. (Kun viimein 35-vuotiaana uskalsin aloittaa kaksivuotisen kirjoittajakoulun, ajattelin pökertyneenä: ”Tällaistako se olisi voinut olla”, siis elää elämäänsä ilman väsynyttä ironiaa ja voimatonta vastarannankiiskeyttä.)

Vuosi sitten uskaltauduin jopa hahmoterapiaretriittiin, jossa terapeutti kysyi erään monologini jälkeen, mitä haluaisin sanoa isälleni. Vastasin, etten ehkä enää oikeastaan mitään, ja että tunsin häntä kohtaan oikeastaan pelkkää lempeyttä. Sanoin vihdoin ymmärtäneeni, että olin ulkoistanut oman pelkuruuteni isälle, uhriutunut, jäänyt ajatusluuppieni vangiksi.

Vastaus tuntui aidolta, mutta retriitin päätteeksi yksi kokenut kävijä ehdotti, että voisin yrittää hankkia vähän omistajuutta tunteisiini. Lupasin, ja pakotin itseni kirjoittamaan ylös asioita, joita ehkä sittenkin haluaisin isäni kanssa käydä läpi. Kirjoitin, että haluaisin puhua oletuksestani, jonka mukaan isä on rakastanut minua, muttei ole voinut sanoa tai näyttää sitä suoraan, koska se ei ole ollut mahdollista (Iltalehti kirjoittaa: ”Kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaisessa kulttuurissa on erityisen yleinen niin sanottu välttelevä kiintymystyyli”). Kirjoitin, ettei isä varhaislapsuuteni jälkeen ollut kättelyä lukuun ottamatta koskettanut minua, koska sekään ei ole ollut hänelle mahdollista. (Kun Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ytimessä oleva hirviöisä muuttaa avioeron jälkeen pois kotoa ja laskee ainakin kertojan muistin mukaan ensimmäisen kerran koskaan kätensä poikansa olalle, Karl Oven silmät kostuvat. Pitikö hän minusta? Voisiko se olla mahdollista, kertoja ihmettelee.)

Kirjoitin, ettei isä ei ollut koskaan itkenyt ainakaan minun nähteni, koska sekään ei ole suorastaan klassisen mieskoodin mukaan ollut mahdollista. Ja olihan hän antanut minulle lapsuudessani joskus tukkapöllyä ja luunappeja, mutta vain siksi, että niin siihen aikaan kuului ainakin Pohjois-Savossa tehdä kurittomalle (poika)lapselle. Kirjoitin, etten ole pitänyt enkä edelleenkään pidä noita rangaistuksia väkivaltana vaikken itse tämän ajan kasvattina tietenkään kurittaisi lapsiani fyysisesti; ja että tunsin oloni lapsuudenkodissani turvalliseksi (Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa, sanotaan Raamatussa.)

Kirjoittaessani ymmärsin, että se, miten hyvin opimme avioeron myötä puhumaan vaikeista asioista ex-puolisoni kanssa – ei sillä, ettemmekö uskoneet siihenkin asti olevamme hyvinkin avoimia ihmisiä ja tunnetaitavia viestijöitä, mikä ei tietenkään pitänyt lainkaan paikkaansa ainakaan omalta osaltani – oli saanut minut rohkaistumaan, tai sitten kulttuuri näiltäkin osin on vain muuttunut ja minä sen mukana. Mutta silti näiden ajatusten kirjoittaminen tuntui loputtoman kiusalliselta, ja niistä puhuminen limaisenhirveässä tarvitsevuudessaan ja suhteellisuudentajuttomuudessaan suorastaan mahdottomalta. Silloin Koiso-Kanttilan dokumentin loppukohtauksen katharsiksen herättämä kateus tuotti idean: entä jos kirjoittaisin omaa elämääni ja mieskirjallisuutta sekoittelevan esseen, jonka varjolla huijaisin itseni harjoittamaan sitä kaikista häpeällisintä, perheensisäistä vellomista?

Kun isä alkukeväästä 2023 on käymässä Helsingissä, jäämme harvinaista kyllä asuntoon kaksin. Mukamas kevyesti sanon, että haluaisin haastatella häntä miehisyyden muutosta käsittelevää esseetä varten. Hän suostuu heti, suorastaan oudon auliisti. Jonkinlaiseen toimittajan rooliin asettuminen auttaa minua enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan, ja niin minä puhun ja puhun ja puhun, aivan kuin se olisi viimeinen mahdollisuuteni. Hieman epäammattimaisesti säntäilen ympäri asuntoa, järjestelen paikkoja, täytän astianpesukonetta, pakenen potentiaalisesti merkityksellisistä hetkistä juuri sillä tavalla joka ärsyttää minua vanhemmissani, erityisesti äidissäni, jonka näkemyksiä en muuten nuoruudessani kokenut millään lailla pakottavina, toisin kuin isän. (Luultavasti siksi, etten kokenut tarvetta samaistua häneen roolimallina, koska hän ei ole mies; ja, nyt kun ajattelen sitä, siksi että vaistosin ja vaistoan edelleen hänen rakastavan minua riippumatta siitä mitä teen tai miten suoriudun.)

Esseeleikki saa voimakentät välillämme liukumaan asentoon, jossa on melkeinpä luontevaa puhua ainakin jollain sopivan abstraktilla – ehkä Visan Timppa-isästä muistuttavalla – tavalla vanhempieni eroon päättyneestä parisuhteesta, omasta eroon päättyneestä parisuhteestani, siitä miten minun lapsuudessani lapsia kasvatettiin, miten rakkautta silloin näytettiin, siitä miten sitä voidaan näyttää nyt.

Hoen mielessäni, että tämä on ensikosketus. En saa säikyttää isääni, jota minun ei ole tarkoitus syyttää tai edes kritisoida yhtään mistään. Päinvastoin, haluaisin saada asiat virtaamaan, haluaisin pystyä katsomaan häntä taas silmiin ilman outoa vastustusta, noin ensi alkuun. Ehkä vielä joskus voisin puhua vanhempieni kanssa melkein kuin ystävieni kanssa, esimerkiksi siitä, miten outoa minusta on olla samassa huoneessa lasteni ja vanhempieni kanssa, kun kaksi aivan erilaista tunneilmastoa elävät minussa rinnan; miten voin ottaa lapset sohvalla kainalooni ja sanoa heille, että rakastan heitä, samalla kun vanhempani istuvat nojatuoleissaan, fyysisesti metrin päässä mutta täysin suoran tunteenilmaisuni ulottumattomissa. (Tuollaisissa tilanteissa luulen ymmärtäväni, mitä neuropsykologit tarkoittavat puhuessaan mielen modulaarisuudesta.)

Keskustelu menee hyvin, vaikka mitään suurta elämystä ei tulekaan. Kun puhumme toisen kerran, puhelimessa, isä sanoo, että kun hän aikanaan kertoi omalle isälleen haluavansa juristiksi, ukki sanoi että sellaista hänestä nyt ei ainakaan tule koskaan. Kun isä sitten meni tutkintotodistus mukanaan kotiin, ukki kielsi koskaan sanoneensa mitään. Isä sanoo, että minun kanssani hän on tarkoituksella yrittänyt välttää alaspäin painamista. Sanon, ettei sellaista ole tosiaankaan ollut, mutta silti olen kokenut hänen tahtonsa niin pakottavana, että olen työntänyt syrjään omat tuntemukseni ja haluni. Sen sanominen ääneen tuntuu pieneltä voitolta, varsinkaan kun hän ei torju näkemystäni. Isä sanoo, että hän on tukenut minua taloudellisesti läpi opiskeluaikojen, koska on halunnut minun pärjäävän. Sanon olevani siitä kiitollinen, mutten malta olla lisäämättä, että taloudelliseen tukeen sisältyy helposti vähintäänkin kätkettyjä psykologisia ehtoja.

Keskustelun päätteeksi lupaan lähettää isälle tekstiluonnoksen, jonka pohjalta voimme jatkaa keskustelua. Lupauksen jälkeen kirjoittaminen muuttuu todelliseksi, piikikkääksi, alkaa herätellä öisin. Alan haaveilla esseen perumisesta, helpolla pääsemisestä, alan pitää koko hanketta itsekeskeisenä turhuutena. Mutta kun puhun asiasta tyttärelleni, hän huomauttaa, että olen sanonut monta kertaa ”isä”, mitä ei hänen muistikuvansa mukaan ole tapahtunut koskaan ennen.

Tämä on venyttelyä. Tässä iässä liikkuvuus kasvaa tuskallisen hitaasti.

Toukokuun puolivälissä 2023 vanhempani saapuvat luokseni juhlimaan tyttäreni 18-vuotissyntymäpäiviä. Juuri ennen Helsinkiin tuloa isä on lukenut raakaversion, olemme puhuneet puhelimessa, ja hän on lähettänyt minulle kirjallisia kommentteja vastauksina hahmoterapian inspiroimiin kysymyksiini. Hän on samaa mieltä siitä, ettei lapsuudenkodissamme tosiaan kauheasti puhuttu tunneasioista, ajatuksella ettei ”itsestäänselvyyksistä tarvitse jauhaa”. “Ehkä olisi kuitenkin pitänyt”, hän sanoo ja vahvistaa, ettei sellainen siihen aikaan tosiaan ollut tapana, niin kuin ei koskettaminenkaan, ja että pienet tukkapöllyt ja luunapit tosiaankin olivat 80-luvun Savossa ”itsestäänselvyyksiä”. Itkemistä hän ei kommentoi. Rakkaus-sanaa ei mainita, se ei selvästikään mahdu väliimme, ainakaan vielä.

Isä kuvailee itseään analyyttiseksi tyypiksi, joka ei ole helposti tunteiden vietävissä. Nytkin, kun olen pakottanut hänet puhumaan tunneasioista, hän palaa niin monta kertaa puhumaan urastaan ja rahasta, että ymmärrän todella, miten tärkeitä asioita ne hänelle ovat; onhan hän kotoisin ”umpikorvesta”, ja yrittänyt isänsä vähättely niskassaan pärjätä ”kultalusikka suussa syntyneiden keskuudessa”. Kun isä kertoo tähdänneensä järjestelmällisesti ”herrahissin kyytiin” ja ”ylimpään tulodesiiliin”, minua huvittaa, koska minullekin on käynyt aivan samoin, loputtomasta vastahankaisuudestani ja jurputuksestani huolimatta. (Mikä olisikaan heimoni edustajalle sopivampaa kuin hävetä hyväosaisuuttaan ja kuulumistaan ylempään keskiluokkaan.)

Syntymäpäiväviikonloppuna tarkkailen vanhempiani ja luulen ymmärtäväni aiempaa paremmin itsestäänselvyyksiä, joista perheessämme ei ole ollut tapana jauhaa. Vitsaillen isä kerran pörröttää päätäni ja kerran tarttuu olkapäästäni, ”kun siinä jutussa näistä puhuit”. Hän on hyväntuulinen ja tarjoutuu puhumaan lisää juhlavalmistelujen ohessa. Sanon useampaan kertaan, miten kiitollinen olen siitä, että hän on suostunut keskusteluun, mutten mitenkään jaksa puhua enempää, en vielä, en ennen kuin olen edes vähän kotiutunut uuteen maisemaan. (Haluan taas päästä helpolla, mutta suon sen itselleni.)

Kun päivät kuluvat, jossain tajunnan reunamilla vahvistuu ajatus, että olen saanut alulle jotain suurta, kiitos isäni, kiitos viisaan ex-puolisoni ja lasteni, kiitos hahmoterapian, Kiitos Visa Koiso-Kanttilan, kiitos tämän Timo Hännikäisen hermostuttaneen ”kulttuurisen kastraation aikakauden”. Se, että lapsuudenperheessäni yhtäkkiä puhutaankin tällaisesta, ja että minä kirjoitan tällaisia juttuja, on oikeastaan valtava läpimurto, vaikkei se tietenkään tunnu siltä, ainakaan vielä, koska sellaista elämä on. Mutta kyllä minä tunnen pieniä liikahduksia, kun pitkään hautomani kuviot sulavat, muuttuvat todellisuuden kosketuksesta melkeinpä koomisiksi.

Tiedän jo, että pian on vaikea ymmärtää, mikä minua on estänyt tekemästä tätä jo kymmenen vuotta sitten; mikä on saanut minut taas kerran uskomaan ylittämättömiksi muureja, jotka olen rakentanut kokemuksistani ja ympärilläni vellovista kulttuurisista normeista. Puhun äitini kanssa puhelimessa, sitten kun hänkin on lukenut tekstini, eikä hänkään oikein tiedä, miksi asioista puhuminen on ollut niin vaikeaa. Puhumme ylisukupolvisesta häpeästä, hänen lapsuudestaan, vähän kaikesta, yhtäkkiä, noin vain. Hänenkin kanssaan keskustellessa jotakin purkautuu, sulaa pois, muuttuu mahdolliseksi. Tuntuu oudolla tavalla helpottavalta, etten yhtään tiedä, mikä tässä kaikessa enää on patriarkaalista kulttuuria, mikä sisäistettyä häpeää, mikä suomalaisuutta, mikä vain meidän perheemme omia omituisuuksia, mikä omaa elämänpelkoani.

Kysyn pojalta, haluaisiko hän puhua siitä millaista on kasvaa mieheksi 2020-luvun Suomessa. ”Sun pitää puhua jonkun kanssa joka koko ajan miettii millaista on olla mies tai nainen, mä yritän vain elää mun elämää”, hän vastaa, ja minua alkaa naurattaa. Kun selitän prosessista pikkusiskolleni, hän kysyy, tuntuuko minusta nyt, ettei mitään ongelmaa oikeastaan ollutkaan. En osaa vastata. Minulle ei tule mieleen kuin se mitä Virginia Woolf kirjoittaa Majakassa:

Suuri ilmestys ei ollut koskaan tullut. Se ei ehkä koskaan tulisikaan. Sen sijaan sattui pieniä päivittäisiä ihmeitä, välähdyksiä, pimeässä odottamatta sytytettyjä tulitikkuja, kuten tämä.