Image

Espoo, mikä se on?



Espoo, mikä se on?

Länsimetro aloittaa liikennöintinsä vihdoin… joskus. Tai sitten ei. Mutta millainen on tuo kaupunki, johon metro Helsingistä alkaa kulkea? Tai onko se kaupunki? Espoolaiset ja espoolaistaustaiset kirjoittajat kertovat.
Teksti Useita kirjoittajia
Kuvat Miikka Pirinen

Katja Lindroos

Kun Suomi putos kuusta

Jos kaupunki keksii kadunnimiksi sellaisia kuin Avaruusrata, Aamutähti ja Kuutamoinen, sen on turha kysellä, miksi se kerta toisensa jälkeen päätyy koomikoiden, kolumnistien ja muiden kyynikoiden käsittelyyn. Edistysuskon pyrstötähdestä saa otteen kuin tokaluokkalaisen letistä, huomio on taattu, kun kiskaisee oikein kovaa ja parhaassa tapauksessa nätimpi naapurineitokin kääntää päänsä.Espoo on kaikkea sitä, mitä oikea kaupunki ei ole. Hyväonnisuuden heliumilla nouseva kuumailmapallo. Laiskan possun hatara olkimaja – siinä missä Helsinki tietysti on ahkeran possun tukeva tiilitalo. Silti, ja siksi, Espoo on kaikkea sitä, mitä me olemme.

Suomalainen unelma oli luoda tyhjästä kokonainen todellisuus. Ottaa muut kiinni ja hypätä historian tylsien välivaiheiden yli suoraan huomiseen. Myöhään kaupungistuneessa maassa pudisteltiin housunlahkeiden neulasia samalla kun muualla opeteltiin taittelemaan upslaakeja. Jos emme pärjää menneisyydellä, niin taistellaan sitten tulevaisuudesta, näin päätimme.

Suomalaisen unelman täydellisin toteutuma rakentuu nollista ja ykkösistä, ja heti kakkosena tulee tosielämän vastine virtuaalimaailmalle. Espoo.

Espoota on helppoa pilkata, liian helppoa. Paikka, joka on antanut ihmiskunnalle kuplia tuottavan kierrekorkin ja lonkkaliukumäen ja jossa vaikuttaa maailman merivessojen markkinajohtaja, on yksinkertaisesti liian toiveikas, innokas ja yritteliäs ollakseen meistä uskottava. Eikä kyse ole vain uskottavuudesta. Espoo on pettänyt meidän luottamuksemme. Nokia, Blues, Suurpelto… Nevö foget.

Iva on särkyneiden unelmiemme siedätyshoitoa. Kikatus on katkeruutemme kätkemistä.

Kun astumme metroon elokuun puolivälissä ja eteemme avautuvat Karhusaaren jylhät kalliot ja Keilaniemen tornitalot, meille tarjoutuu uusi mahdollisuus. Voimme hylätä lapsenmielisen uhmamme, luopua loukkauksista. Olemme kulkeneet Espoon kanssa toivosta nousukkuuteen, erehtyneet, kompastuneet, kärsineet. Ehkä voimme koota voimatkin uudelleen yhdessä.

Tai sitten vain hurautamme Espooseen, hyppäämme ulos lähiöasemalla, täytämme instatilimme parkkipaikkapelargoneilla ja peltimarkettimaisemilla.

Teemme mitä vain, Espoolla on viimeinen sana. Grow the fuck up.

Samuli Knuuti

Kaikki ja ei mitään

Kun olin armeijassa Porin prikaatissa ja kerroin olevani Espoosta, monet palvelustoverini kysyivät, tunsinko täältä sen-ja-sen. Kesti hetken päästä yli kysymyksen absurdiudesta, mutta pian huomasin olevan hauskempaa ja helpompaa sanoa että totta kai. Se oli myös hyvin espoolainen tapa toimia: soluttautuva ja salaovela.

Olen asunut Olarissa kolmevuotiaasta saakka, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu, etten ole koskaan asunut missään. Se on itse asiassa aika hieno tunne.

Vaikka Espoossa asuu ja on asunut hyvin monta paljon aikaan saanutta ihmistä, sellaista käsitettä kuin ”merkittävä espoolainen” ei ole olemassa. Niin alhaalla espoolaisuus on jokaisen ihmisen kvaliteettien listalla. Täällä ei kenellekään patsaita pystytellä, sillä ainoa tunnettu espoolainen patsashanke on Pekka Jylhän betoniporsaat. Ne poistettiin vesilasin kokoisen kohun saattelemina maisemasta vuonna 2001, koska niitä pidettiin mauttomina ja vaarallisina, lapset kun tykkäsivät kiipeillä niillä.

Espoo on siis paikallisuuden poissaoloa. Se on hyvä asia, sillä täällä jokainen saa olla aivan millainen tahansa. Täällä ei erotella ”oman kylän poikia/tyttöjä” eikä muualta tulleita. Täällä jokainen voi sulautua massaan tai yrittää törröttää esille siitä, ihan oman mielensä mukaan. Espoossa ei tarvitse elää kenenkään varjossa, ei kenenkään saavutusten eikä törttöilyjen.

Rakastan sitä, ettei Espoossa mikään urheiluseura tahdo pysyä hengissä; näin jokainen saa kannattaa ihan mitä haluaa. Rakastan sitä, että toisaalta kotioveltani voi lähteä sukset jalassa hiihtämään, jos vain lunta on – ja toisaalta pääsen kahdessakymmenessä minuutissa Helsingin keskustaan. Rakastan myös sitä, ettei minulla ole Espoosta juuri sen enempää sanottavaa kuin mitä pyydettyihin 2 000 merkkiin mahtuu.

Englantilainen kirjailija JG Ballard kutsui tulevaisuutta ”suureksi, mukautumishaluiseksi sielun esikaupungiksi, jossa mitään kiinnostavaa ei koskaan tule tapahtumaan”. Hän ei tarkoittanut sitä kehuksi, mutta minä ja Espoo otamme sen sellaisena.

Kalle Kinnunen

Maailman suurin Prisma

Espoo on suuri jäähalli, joka on golfkenttä, tenniskenttä, Audi ja Prisma. Espoo on lapselle paras paikka asua, ellei lasketa Nurmijärveä. Espoossa ei ole yhtään yksityistä ravintolaa, ainoastaan ketjuja. Espoo on suoja-alue kaupungin ja maakuntien välillä. Espoossa on kulttuuria, Prisman hyllyillä.

Espoossa ei ole tarpeeksi parkkipaikkoja. Kun koko Espoo on saatu parkkipaikoiksi, ei Espoossa ole edelleenkään tarpeeksi parkkipaikkoja, koska espoolaisilla on enemmän Audeja kuin Audeja on koskaan rakennettu.

Espoossa on niin suuri Prisma, että sen sisään on kaavoitettu asunnot kahdelle miljoonalle espoolaiselle sekä jokaiselle asukkaalle oma liikenneympyrä ja autopesula.

Jos Espoossa olisi lentokenttä, sieltä olisi lentoja vain Espooseen.

Espoossa metrollekin rakennettiin liikenneympyrä.

Espoossa on ranta rikkaille, kauppakeskuksia keskiluokalle ja ränsistyneitä betoniostareita köyhille sekä liikenneympyröitä kaikille. Espoossa välimatkat ovat pitkiä ja rivitalot liian lähellä toisiaan.

Espoossa ei ole taidetta, paitsi kaapeli-tv:stä sitä voi vahingossa tulla, jos ei ole varuillaan. Espoossa ei ole voimakkaasti maustettuja ruokia. Espoossa ei ole kissoja, ainoastaan koiria. Espoon kouluissa ei ole ongelmia, ainoastaan mahdollisuuksia. Espoossa ei ole oikeaa eikä vasenta, koska näin on helpompaa.

Espoossa ei ole enää kaupungin vuokra-asuntoja, koska tilalle rakennettiin Prisma.

Espoo on robotin tarjoilema kofeiiniton triplacappuccino, jonka teki automaatti. Espoossa voi elää, mutta Espoossa ei ole elämää.

Espoo on parkkipaikka, jossa on Audi, jossa on sisällä autopesula, jossa on jäähalli, jossa on maailmaa suurempi Prisma.

Teemu Selänne on Espoon paras ihminen.

Joonas Konstig

Täysi elämä pihakeinussa

Kun olet nuori espoolainen, kotiseutusi tuntuu olevan vain rysä, jonka tarkoitus on estää sinua elämästä täysillä. Espoo on maantienharmaata ja natriumkatulamppujen kelmeää oranssia. Siellä asuu tylsiä insinöörejä, jotka kuuntelevat autossaan Radio Novaa. Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee bussilla 150. Länsiväylä on vesiliukumäki jännittävän elämän altaaseen nimeltä Helsinki.

Vain Helsingissä pystyy nauttimaan elämän maljan täytenä. Kaupungissa on värit ja valot, siellä pidetään jännittäviä ulkoilmakonsertteja ja mielenosoituksia, tuntemattomat ihmiset ovat vain kavereita, joita et ole vielä tavannut. Helsingin keskustassa on kauneimmat ihmiset, siksi se on keskusta. Ajokorttia ei tarvita, sporassa pääsee pummilla.

Kun muutat Helsinkiin, varastoit kitarasi kaapin päälle, ja sitä soitetaan jatkojen jatkoilla kiinalaista pontikkaa juodessa.

Mutta kun aika kuluu, Helsingin toiseuden eksotiikka alkaa karista. Krapulat pahenevat ja ymmärrät, ettei täysi elämäsi kuljekaan eteenpäin. Malja ei tule sen täydemmäksi. Se alkaa maistua samalta. Eikä sitä kitaraa soiteta jatkoilla kuin yhden kerran.

Olet löytänyt Helsingistä puolison, ja saatte lapsia. Ja nyt elämäsi todella nytkähtää eteenpäin. Tarjottimelle tulee uudenlaisia maljoja, joista et aiemmin tiennytkään. Ne maistuvat… täydemmiltä, täyttävämmiltä. Jonain iltapäivänä katsot ikkunasta ulos ja joudut myöntämään itsellesi, että arvostat sellaisia hirveitä asioita kuin turvallisuus ja terveys ja palvelut. Kaipaat työpaikkaa, jossa pystyt näyttämään osaamisesi, hyvää päiväkotia ja koulua lapsille, yllätyksetöntä naapurustoa alueella, jossa kiinteistön arvon voi olettaa nousevan. Jossa ei tarvitse herätä yöllä kitaran rämpytykseen naapurista.

Arvostat espoolaisia asioita.

Espoolaistumisesi on täysi, kun ymmärrät, että oikeastaan haluat vain tehdä työsi ja mennä illalla perheen kanssa sähkösaunaan. Ja nyt täysillä eläminen tarkoittaa tätä. Jos saisit kuulla eläväsi viimeistä kesääsi, et enää tuhlaisi päiviäsi krapulassa. Haluaisit saada työsi valmiiksi ja viettää aikaa läheisten kanssa. Se on täysillä elämistä espoolaisittain.

Välillä muistelet nuoruuttasi Helsingissä. Et kadu sitä, se saattoi jopa olla välttämätön vaihe. Mutta kun helsinkiläiset nyt kapinoivat Espoota vastaan, se kalskahtaa enää vain puberteettiselta. Vieläkö ne tuota…? Ja vanhan itsesi mielestä olet ehkä kuollut pystyyn, mutta sinusta se on ihan ok. Espoolaisuus on aikuistumista. Autolla on kiva ajaa. Skottiviski maistuu kiinalaista pontikkaa paremmalta. Bauhausissa on pihakeinut puoleen hintaan. Sellaisessa olisi kiva juoda kahvit.

Säilytät kitaran autotallissa siltä varalta, että lapsesi innostuvat soittamaan.

Anu Partanen

Yhteisellä matkalla

Kun nykyisin käyn Matinkylässä, kävelen usein Espoon rantaraittia pitkin. Sorapolku myötäilee kimmeltävää merta, kultaiset kaislat aaltoilevat tuulessa ja purjeveneet kallistelevat ulapalla. Polun toisella laidalla komeilevat kalliit talot, mutta rantaraitti on rakennettu niiden ja meren väliin. Se on Espoota sekä parhaimmillaan että porvarillisimmillaan. Se edustaa kaikkea siistiä, tervehenkistä ja reipasta. Siksi se tuntuu kulissilta.

Reitti kulkee Matinkylän uimarannan ohi. Kävin siellä ala-asteella uimassa, yläasteella dokaamassa. Itse pitäydyin yleensä alkoholissa, mutta Matinkylä kokonaisuutena halusi pimentää päänsä tavalla, johon alkoholi ei yksin pystynyt. Minä tahansa kesäyönä rannan nurkissa jokin ryhmä oli huolissaan tai innoissaan mustien hasisklönttien saatavuudesta, joku horjui pitkin metsää kuulemma LSD-tripillä ja jotkut rummuttivat pöytää piripäissään.

En halua liioitella. En ole gheton kasvatti enkä koskaan osallistunut itse mihinkään laittomaan. Yleinen rikollisuus oli pientä: kili-kali kaupasta kori kaljaa juosten mukaan, huumeiden diilailua kavereiden kesken, yö putkassa siellä täällä. Silti joku joskus kuoli huumeisiin, joku lähti lastenkotiin ja joku muutti Lappiin vasikoituaan (tai niin huhu kertoi).

Minun Espooni oli Matinkylä ja Matinkylä oli Suomi pienoiskoossa. Perheeni asui rannan lähellä punatiilisellä rivitaloalueella, mutta monet koulukaverini ja rannan sekoilijat asuivat kerrostaloissa betonisen ostoskeskuksen kupeessa. Bileissä ja kesäöissä humala ja huumeet häivyttivät kotitaustan, mutta minulla oli varaa olla välittämättä toisten tragedioista, koska loppujen lopuksi ne eivät koskettaneet minua.

Aikuistuessani ja muuttaessani Espoosta pois opin, että espoolaisuus on noloa. Espoolaiset ovat mielestään yhteiskunnan tukipilareita, vaikka tosiasiassa he ovat vain varakkaita, konservatiivisia, juurettomia ja pinnallisia kokoomuslaisia, joiden kannattaisi ihailla itseään vähemmän ja kuunnella muita enemmän. Espoolaiset ovat saaneet itse kaikki edut elämässä, mutta kulkevat ympäriinsä paheksumassa huonompiosaisia.

Opittuani tämän yritin usein korostaa, että asuin kahdeksan ensimmäistä vuottani Helsingissä, mutta ei se ketään vakuuttanut. Eikä ihme: minähän olin tyypillinen espoolainen, kunnon perheen kympin tyttö, jonka villi nuoruus oli vain sivustaseuraajan tarina. Mutta tyypillisiä espoolaisia olivat rannan muutkin nuoret, myös ja etenkin ne, jotka jäivät Espooseen loppuiäkseen tai joiden loppuikä jäi lyhyeksi.

Nykyisin Matinkylän rannassa on kaunis merenrantakahvila, jossa istun mielelläni syömässä pullaa ja katselemassa merta. Ranta on viikonloppuiltaisinkin hiljainen. Toivon, että se on hyvä merkki.

Jari Sarasvuo

Identiteettianemia

Aloitetaan urheilusta, koska se on selitysvoimainen metafora Espoosta. Espoossa on erinomaista urheiluseuratoimintaa niin jääkiekossa, koriksessa kuin jalkapallossakin. Täsmennys: junioreihin rajautuvaa urheiluseuratoimintaa.

Espoossa on myös runsaasti huippu-urheilutaustaisia, päättävään asemaan edenneitä johtajia. He ovat vastuullisia, niin lajiaan kuin kasvattajaseuraansa rakastavia aktivisteja. Heillä on resursseja. He tekevät henkilökohtaisia uhrauksia jalkapallon, jääkiekon ja koripallon, siis Hongan ja Bluesin, eteen.

Silti seuroja riivaa heikko urheilullinen menestys. Taloudellinen menestys on vielä murheellisempi. Blues on kuollut. FC Honka terminaalivaiheessa. Paljon hyvää on vaarassa kadota.

Sanni Kurkisuon sanoin: että mitähän vittua? On rahaa, on tekijöitä, on historiaa – ja silti käy noin, vuosikymmenestä toiseen.

On katsokaas myös espoolaisuus. Ilmajuurien varassa elävä espoolaisen sielunelämä, kulttuurillinen irtolaisuus.

Espoolainen yleisö on hylännyt itsensä. Espoolaiset eivät enää fanita omiaan, kun lapset ovat kasvaneet lupauksesta ammattiurheilijaksi. Espoolaiset matkustavat tunnustamaan väriä Helsinkiin, jopa Tampereelle.

Oletteko käyneet Westendissä? Mä olen käynyt kaksi kertaa.

Kerran oikeilla treffeillä suuren Kirsti Paakkasen luona. (Jos saat kutsun, muista sylillinen valkoisia kukkia.) Ja toisen kerran myytyäni Trainers’ Housen Satama Interactivelle. Oli niitä miljoonia. Ne polttelivat. Ajattelin muuttaa perheeni meren rannalle, johonkin loukkaavan jylhään lukaaliin.

Saalistin kaduilla ja kujilla komeaa asuntoa. Niitä löytyi, mutta ei yhtään kotia. Kadut olivat autiot. Ei lapsia missään. Ei edes lapsenlapsia. Kuollut kaupunginosa. Mammonan mausoleumeja.

Haukilahti on ihan toista maata. Lättäniä rivareita, levotonta nuorisoa, yhä toisiaan naivia aikuisia, yksi Suomen parhaista kouluista. Elämää!

Espoolaiset eivät kiinnity paikkaan, jossa he kasvavat, perustavat oman kotinsa ja kasvattavat lapsensa. Jonkinlainen identiteettianemia.

Koska kaavoitus. Koska ideologinen valtahistoria. Koska aikoinaan rehottanut virkamiespöhö. Koska hajautus. Koska Tapiola-nimisen mahdollisuuden heitteillejättö.

Näin ei tarvitse olla. Näin ei todennäköisesti kohta ole. Tämä lopulta muuttuu, koska niin on paremmin.

Koska metro. Koska maan metropolisoituminen. Koska nykyisen kaupunginjohtajan uudistama päätöksentekokulttuuri. Koska Leppävaara.

Katsokaa Leppävaaraa! Siitä on tulossa Espoo. Kaupunki. Rosoinen, monivärinen, tehtävänsä löytänyt, maailmaan kytkeytynyt.

Rakastan Tapiolaa, nuoruuteni muistoja, puutarhaunelman ulkomuseota. Jaksan toivoa sille tulevaisuutta. Mutta ehkä edes metro ei enää pelasta sitä. Tapiolan henki jäi riitelijöiden panttivangiksi.

Mutta Leppävaara voi tehdä Espoosta kaupungin, jota kautta ihmiset kiinnittyvät kotiseutuunsa. Mark my words. ■

Julkaistu: 27.6.2016