Espanjan riemukulku antoi tärkeitä vastauksia koko jalkapallomaailmalle – Englanti jätti jälkeensä suuria kysymyksiä
Pallopelien luonnonlaki nousi esiin – toisteisuus voitti sattumanvaraisuuden. Vaikka Englanti nousi jälleen kerran tappiolta tasoihin, ei Berliinin finaali-illassa ollut lopulta paremmasta joukkueesta mitään epäselvyyttä. Kesän 2024 Espanja kirjoitti nimensä arvokisahistorian suurjoukkueiden listaan.
Paljon on kirjoitettu sattuman merkityksestä lyhyehkössä arvokisarupeamassa. Tätä on ilmentänyt tämän kesän kisajoukkueista näkyvimmin Englanti. Berliinin olympiastadionilla sattumaikkuna lopulta sulkeutui ja kesän 2024 EM-lopputurnauksen selvästi paras jalkapallojoukkue oli sitä lopulta myös tuloksellisesti – tässä luonteeltaan vähämaalisessa pallopelissä, jossa tulos ei läheskään aina vastaa pelitapahtumia.
Seitsemän ottelua, seitsemän voittoa – ei yhtään niistä rangaistuspotkukilpailussa. Tieltä raivattu turnauksen aattona kahtena suurimpana mestarisuosikkina pidetyt Ranska ja Englanti, kisojen edetessä Espanjan kanssa kisojen vahvimmaksi nipuksi noussut isäntämaa Saksa, arvokisojen kestojyrääjä Kroatia ja hallitseva Euroopan mestari Italia. Yksittäisen EM-lopputurnauksen maaliennätys, 15 osumaa.
Espanjan oma cuento de hadas de verano, kesäsatu, menee välittömästi arvokisahistorian legendaaristen suoritusten joukkoon. Mitä enemmän mennyttä kuukautta tarkastelee, sitä kovempi juttu La Rojan kuukauden kestänyt kiskaisu on.
”Lamine Yamal ja Nico Williams olivat kisojen puhutuin hyökkäyskaksikko, mutta ilman selkeää kollektiivia olisivat otsikot heistäkin jääneet vähiin.”
Kun vielä espanjalaisjalkapallon tiki-taka-maailmanvalloitusvuosina oli maajoukkueen runko kasattu pitkälti FC Barcelonan ja Real Madridin pelaajista, on tilanne muuttunut täysin. Nykyjoukkueen runkopelaajista yksi, Dani Carvajal, pelaa Real Madridissa ja kaksi, Lamine Yamal ja Pedri, Barcelonassa.
Maan kahden suuren seurajätin sijaan voima nousee nyt Baskimaasta. Ykkösvahti Unai Simón ja laiturisensaatio Nico Williams ovat pelanneet koko aikuisuransa Athletic Bilbaossa. Toppari Robin Le Normand, loppuottelun sankari Mikel Oyarzabal, samassa ottelussa Rodria hienosti stuntannut Martín Zubimendi ja välierän ratkaissut Mikel Merino ovat kaikki luoneet joko koko uransa tai merkittävän osan siitä Real Sociedadissa. Bilbaon ja San Sebastiánin kaupungien ylpeydet eivät pysty kilpailemaan jättien kanssa siirtosummilla, mutta vahva paikallinen ylpeys ja indentiteetti ovat auttaneet niitä kasvattamaan lukuisia huippupelaajia – aikuisten arvokisojen ratkaisutasolle saakka. Saavutus on nykypäivän miljardibisneksessä käsittämätön.
Päävalmentaja Luis de la Fuenten nimi ei ollut tuttu edes monelle jalkapalloa aktiivisemmin seuraavalle ennen kisoja. Ihmeenä sitä ei voi pitää, sillä jo kypsään 63 vuoden ikään ehtineellä de la Fuentella ei ole käytännössä lainkaan kokemusta seurajoukkuevalmennuksesta.
Meriitit ovat tulleet Espanjan jalkapalloliiton leivissä, jossa The Guardianin mukaan vain viidesosaa Gareth Southgaten palkasta nauttiva valmentaja on saavuttanut EM-kultaa U19- ja U21-kisoissa sekä hopeaa viime olympialaisista. Tältä matkalta de la Fuente on napannut mukaansa läheisen valmennussuhteen muuan muassa Pedriin, Dani Olmoon, Fabián Ruiziin, Marc Cucurellaan ja Mikel Merinoon.
Eräänlaisesta harmaudestaan, ja A-maajoukkueuran alkutaipaleen käynnistymisvaikeuksistaan – sisältäen shokkitappion Skotlannille – huolimatta de la Fuente sai Espanjan pelaamaan upeaa yhteistyön jalkapalloa. Liekö lopulta joukkueen onni, että sen peräsimessä hääräsi nöyrä, melko nimetön liiton mies, joka kuitenkin tunsi useita avainpelaajiaan nuorisomaajoukkueista, ja että runko muodostui Espanjan seurajoukkuepalloilun kärjen takana majailevista joukkueista?
Rakenne, toisteisuus, logiikka. Siinä avainsanat Espanjan joukkueen menestystarinassa. Lamine Yamal ja Nico Williams olivat kisojen puhutuin hyökkäyskaksikko, mutta ilman selkeää kollektiivia olisivat otsikot heistäkin jääneet vähiin. Espanjan vahva laitapelaaminen perustui useiden pelaajien välisiin yhteistöihin, ei niinkään yksittäisten pelaajien taikomiin hetkiin.
Kuvaava yksilötason uutinen oli Rodrin valinta turnauksen parhaaksi pelaajaksi. Kuka Espanjan joukkuetta voisikaan kuvastaa paremmin kuin sen pallollisen pelin hermokeskus, mies, joka puhuu syöttövalinnoillaan koko joukkueelle? Tuolla kentän alueella voimme nyt voittaa tilaa! Nyt on aika ottaa vauhti pois ja hyökätä hitaasti! Nyt edetään vertikaalisesti, siispä murran vastustajan keskikenttälinjan yhdellä kosketuksella!
Loogisuuteen kulminoituu koko loppuottelun asetelma – ja ratkaisu. Mitä Espanja tekikään avausjaksolla, kun Englanti söi siltä tiloja pois syvyyssuunnassa? Toi peliinsä enemmän sivuttaissuuntaisuutta, pidempiä, hitaampia hyökkäyksiä.
Entä kuinka Espanjan keskikenttäpelaamisen perusperiaatteet muuttuivat kisojen parhaaksi pelaajaksi valitun Rodrin jäätyä loukkaantumisen takia tauolta pois? Eivät juuri mitenkään, koska tämän korvannut Zubimendi pystyi täyttämään valtavat saappaat vähintään kohtuullisesti joukkueen vahvan pelin rakenteen (ja toki Real Sociedadin pelaajan oman laatunsa) turvin.
Entä mitä Espanja teki Cole Palmerin tasoitettua ottelun 73. minuutilla? Eipä juuri mitään, koska se pystyi jatkamaan omalla pelisuunnitelmallaan luottaen, että palkinto kyllä tulee.
Espanja teki koko turnauksen ajan sitä, mitä peli siltä vaati. Jos se tunnisti laitakaistalle syntyneen määrällisen ylivoiman mahdollisuuden, loi se sinne välittömästi kolme vastaan kaksi -tilanteen ja murtautui rangaistusalueen reunalle.
Jos vastustaja lähti estämään laitaylivoimia kasvattaen keskikenttäpelaajiensa välisiä etäisyyksiä, otti Espanja mukaan ysipaikalta Álvaro Moratan ja lähti hakemaan murtautumista toppareiden etupuolelta pienillä kombinaatioilla. Vaihtoehtoisesti se käytti pallon ensin laidassa hyökäten sitten tyhjentyneelle välikaistalle. Jos vastustaja prässäsi maalipotkut ylhäältä pelaajaorientoituneesti, etsi maalivahti Simón vapaan pelaajan pidemmällä avauksella ylempää kenttää tukien liikkuessa pudotuksille nopeasti. Jokaisella pelaajalla, vaihdossa aloittaneita myöten, vallitsi täydellinen yhteinen ymmärrys, kuinka peliä pelata kussakin sen vaiheessa.
Tällaisella toisteisuudella, kollektiivisella yhteisymmäryksellä pelistä, voittaa todennäköisyydet puolelleen. Espanjan mestaruus oli sen monen sydämet sulattaneesta pelityylistään ja yksilöhetkistään huolimatta ennen kaikkea logiikan, ei yksilötaidon, voitto. Toisteisuus tuotti jatkuvasti hetkiä, joilla se pystyi ratkaisemaan otteluita.
Myös loppuottelun molemmat maalit olivat malliesimerkkejä tästä. Voit katsoa ne uudelleen Yle Areenasta ja seurata Espanjan pelaajien toimintoja jo joukkueen ollessa omalla kenttäpuoliskollaan. Mitä Morata ja Olmo tekevät avausmaalissa yhdessä? Entä Carvajal ja Yamal? Näitä katsojaa aktivoivia kysymyksiä voisi esittää loputtomiin.
Myös Englanti tuotti isoja, pubien olutsateeseen päättyneitä hetkiä, joilla se ratkaisi otteluita. Niiden juurisyy oli kuitenkin päinvastainen kuin Espanjalla. Ei loogisuus, vaan sattumanvaraisuus. Jude Bellinghamin 95. minuutin saksipotkumaali oli joukkueen ensimmäinen maalia kohti suuntautunut laukaus Slovakia-ottelussa, Ollie Watkinsin välierän voittomaali toisen jakson ensimmäinen vastaava. Vain pari esimerkkiä, joskin näkyvimmästä päästä.
Englannin joukkueen perusdilemmasta kertoo paljon myös joukkueen ympärillä käytävä keskustelu. Harry Kane oli varmasti puolikuntoinen ja hänen pienempi peliaikansa olisi ollut perusteltua. Jude Bellingham pelasi välillä loistavasti, mutta näytti myös pitkät ajat täysin pelin ulkopuolella seilailleelta – eipä ihme tuollaisen kauden kuorman jälkeen.
Jordan Pickford potki pitkää. Palmer sisään aiemmin! Miksei Southgate hyödyntänyt Trent Alexander-Arnoldia paremmin? Entä Anthony Gordon? Miksi Phil Foden oli niin huono?
Huomaatteko? Yksilöt ja heidän onnistumisensa punnitseminen. En väitä, etteikö tällä olisi merkitystä. Englannille sillä olikin, lopulta aivan liikaa. Se, että joukkueen ympärillä käytävä keskustelu, ja lopulta myös joukkueen mahdollisuudet edetä jatkoon ilta toisensa jälkeen, velloo pelaajavaihtojen ja yksilöiden ominaisuuksien ympärillä kertoo isosta perusongelmasta. Selkeän, turvaa tuovan pelillisen rakenteen puuttumisesta.
Pari vertailevaa esimerkkiä. Espanja vaihtoi alkulohkon panoksettomaan päätösotteluunsa lähes koko avauksensa; pelin rakenne – syöttökombinaatiot, pelaajien rotaatiot, murtautumismallit – pysyi lähes identtisenä. Englannin joukkueella ei ole minkäänlaista repivää syvyysuhkaa ennen kuin Ollie Watkins vaihdetaan kentälle. Melkoinen ero!
Kyllä, arvokisoja on jopa voitettu vastaamalla oikein näihin kysymyksiin eikä Englantikaan siitä kovin kauaksi jäänyt. Kaikkein eniten tämä asian pureksiminen tekeekin kunniaa Espanjalle. De la Fuente sai ryhmänsä pelaamaan kuin pitkään yhdessä ollut seurajoukkue. Temppu on todella kova.
Tähän fundamentaaliseen puutteeseen peilaten myös Englannin EM-loppuottelupaikka on valtaisan kova saavutus, iso venyminen. Ei juurikaan yhteistä ajatusta hyökkäyssuuntaan (eikä kyllä juuri puolustussuuntaankaan, jos keskiviiva piti ylittää porukalla: katsokaa vaikka Espanjan voittomaali!), kapteeni ja kaikkien aikojen maajoukkuetykki puolikuntoisena, ei todellista vasenta puolustajaa ennen välierävaihetta ja 21-vuotias tähti, jonka odotetaan ottavan joukkue reppuselkään ilta toisensa jälkeen.
”Espanjan riemukulku antaa tärkeän viestin jalkapallomaailmalle, mukaan lukien tähteydestä haaveileville futisjunioreille; yhteistyön jalkapallo ja säihkyvä yksilötaito pallon kanssa eivät ole toisiaan poissulkevia asioita.”
Kaikista isoin jarru Englannin kisamatkassa oli kuitenkin edellä mainitun listan ensimmäinen kohta. Gareth Southgaten CV maajoukkueen peräsimessä on enemmän kuin kunnioitettava. Kolme arvokisavälieräpaikkaa muutamassa vuodessa, kun edelliset kolme laskettiin kymmenissä vuosissa.
On myös uutisoitu, että Englannin jalkapalloliitto olisi mahdollisesti tarjoamassa Southgatelle edelleen jatkosopimusta. Mahdollinen jatko herättäisi paljon kysymyksiä, ja vaikka päättyneiden kisojen menestys näyttäytyy CV:ssä hyvältä, on pelillisen prosessin parannuttava merkittävästi. On sääli, mikäli huippulahjakas pelaajasukupolvi joutuu jatkamaan kentällä eksyneinä linnunpoikasina.
Espanjan riemukulku antaa tärkeän viestin jalkapallomaailmalle, mukaan lukien tähteydestä haaveileville futisjunioreille; yhteistyön jalkapallo ja säihkyvä yksilötaito pallon kanssa eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaikka tällaista mustavalkoista asetelmaa aika ajoin rakennetaan – ainakin Suomessa.
Kyse ei ole kahdesta eri asiasta.
