Korvan juuressa räjähtää. Säikähdän, ja olen jo hyppäämässä ensimmäisen vastaantulijan syliin turvaan. Sitten viereiseltä pikkukujalta kajahtaa pamahdusten sarja, ja muistan taas, mistä on kyse. Korvissa soi, mutta silti hymyilyttää.
Sanotaan ihan suoraan: kerran vuodessa valencialaiset tulevat hulluiksi. Maaliskuun puolivälissä koko kaupunki on neljän vuorokauden ajan täynnä ruudin hajua ja mekkalaa. Lapset heittelevät kaduilla kulkevien ihmisten jalkoihin paukkupommeja. Torvisoittokuntia marssii ympäriinsä. Ilotulitteet paukkuvat taivaalla jatkuvasti. Osa kaupungilla parveilevista ihmisistä on pukeutunut omituisiin asuihin, ja parvekkeilla liehuvat sekä Espanjan valtion että Valencian maakunnan liput.
Kyseessä ei ole yllättäen syttynyt sisällissota, vaan vuosittainen Las Fallas -festivaali.
Kevään alkamista juhlistava Las Fallas on Espanjan suurimpia juhlia. Se on niin merkittävä, että se on päässyt Unescon maailman-perintöluetteloonkin.
Festivaalin oudoin juttu ovat joka puolelle kaupunkia pystytetyt patsaat, ninotit. Hieman sarjakuvahahmoilta näyttävät patsaat ottavat usein satiirisesti kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin tai henkilöihin. Puusta, kartongista ja polystyreenimuovista valmistetut ninotit – jotka ovat suurimmillaan jopa 20 metriä korkeita – poltetaan kaupunkikarnevaalin viimeisenä iltana juhlavin menoin.
Las Fallasia vietetään vain kerran vuodessa, mutta siinä tiivistyy jotain olennaista valencialaisten elämästä ja asenteesta. Kyseessä ei ole etupäässä matkailijoille suunnattu tapahtuma, vaan paikallisten oma juttu, heidän vuotensa kohokohta.
Valencialaiset rakastavat juhlimista ja kovaa pauketta. Hieman pienemmänkin pyhimyksen muistopäivä riittää heille syyksi järjestää näyttävä ilotulitus. Juhlapäiviä riittää erityisesti kesäkaudella. Lokakuusta helmikuuhun matkailija saa tutustua hieman rauhallisempaan Valenciaan. Aina kaupungissa riittää kuitenkin mukavia tilaisuuksia tutustua paikalliseen elämänmenoon.
On hieman harmi, ettei Valencia ole matkakohteena kovin tunnettu. Kaupunki on hurmaava ja juuri sopiva muutaman päivän reissulle. Valenciassa on sekä suurkaupungin tunnelmaa että idyllinen vanhakaupunki sokkelokujineen.
Heti ensimmäisenä päivänä Fallasin aikaan tunnistan, ettei Valencia juhlista huolimatta ole mikään puunattu kulissi. Kaupunki on monilta osin säilyttänyt omaleimaisuutensa, ja perinteet ovat täällä tärkeitä. Ravintoloiden ruokalistat on melkein aina kirjoitettu kahdella kielellä: espanjaksi ja valenciaksi. Paikalliset eivät juuri puhu englantia.
Valenciassa turismi ei tungeksi ikävästi silmille. Hyvä esimerkki on vanhassakaupungissa sijaitseva kauppahalli, Mercado Central. Siinä missä Barcelonan maailmankuulussa La Boqueria -hallissa ulkomaalaiset töllistelevät toisiaan, pääsee täällä ostoksille yhdessä paikallisten kanssa.
Mummot tinkivät kurpitsojen hinnasta. Neljän paikallisen miehen seurue hakee kala- ja äyriäistiskiltä parisenkymmentä osteria, jotka he nauttivat viereisen viinimyymälän tiskillä. Eihän ostereita voi syödä ilman viinilasillista, miehet vinkkaavat.
Ruuasta kiinnostunut matkailija löytää kauppahallista paitsi suuhunpantavaa, myös tuliaisia. Ihailen kuivumaan nostettuja kinkkuja ja perinteisiä paellapannuja, mutta lopulta ostan helpommin pakattavia asioita: rasiallisen hunajakennoa ja kauniisti avautuvia teekukkia.
Kauppahallilta on hyvä jatkaa flaneerausta El Carmenin suuntaan. Se on vanhankaupungin alueista kenties viihtyisin. Kapeilla kaduilla on tunnelmallisia kahviloita, baareja ja ravintoloita.
Kokeilemisen arvoinen on esimerkiksi pieni Santa Companya -ravintola. Sen mustekalacarpaccio on maukas – ja kauneimpia näkemiäni ruoka-annoksia pitkään aikaan.
Kun on iltapäivädrinkin aika, siihen sopiva paikka on vanhaan apteekkiin rakennetun Café Sant Jaumen terassi. Kahvilassa voi maistaa lasillisen agua de Valenciaa: se on paikallisten nimikkojuoma, joka sekoitetaan tuorepuristetusta appelsiinimehusta sekä tujauksesta kirkasta viinaa ja viimeistellään cavalla. Vähän kuin Mimosa tai Bellini, mutta sisukkaammalla luonteella.
Appelsiini on koko Valencian symboli. Appelsiinitarhat ympäröivät kaupunkia, ja puita kasvaa villeinä myös katujen varsilla. Viimeistään niiden varjossa istuessa on pakko myöntää, että Valencia on todella kaunis kaupunki. Ei pikkusievä, vaan vaikutelma on pikemminkin rouhea.
Hieman ränsistyneitä taloja riittää, ja erilaisia seinämaalauksia löytyy joka puolelta. 1600-luvulta peräisin olevan hotellin päätyseinässä irvistää häntänsä pörhistänyt kissa. Valencia onkin kuuluisa graffiteistaan ja katutaiteestaan. Maalaukset ovat taitavasti tehtyjä ja näyttäviä, usein koko rakennuksen korkuisia.
Vaikka vanhassakaupungissa riittää tutkittavaa, kannattaa suunnata myös muihin kaupunginosiin. Lähellä La Malvarrosan uimarantaa sijaitseva El Cabanyal oli alkuaan kalastajakylä. Nykyään sitä kutsutaan täällä värikkäiden talojensa takia Pikku-Havannaksi.
Työväenluokkaisella alueella näkee paikallista elämää helposti kadulla kulkiessa. Asukkaat saattavat kattaa kotitalonsa eteen huojuville muovipöydille vaikka koko suvun illallisen. Viime vuosina tätä idylliä ovat tosin uhanneet sekä poliitikot että puskutraktorit.
Valencian hallinnossa kiistellään, tulisikö vanhat talot purkaa vai kunnostaa. Siksi jo parin vuoden päästä voi olla myöhäistä tulla tänne arkkitehtuurikierrokselle ihastelemaan ränsistyneitä mutta koristeellisia art nouveau -rakennuksia. Suurin osa niistä on rakennettu 1700-luvun loppupuolella. Monen talon värit ovat haalistuneet auringossa, mutta oikeas¬taan se tekee näkymästä vain viehättävämmän.
El Cabanyalin alueella lähes joka kadun kulmasta löytyy baari tai pieni ravintola. Yksi omaleimaisimmista kuppiloista on taidetalo La Fábrica de Hielo, jossa on kasvishampurilaisten ja edullisen oluen lisäksi tarjolla taidenäyttelyitä ja usein livemusiikkia.
Taidetalon baarimikkona työskentelevä Melissa Moscatelli on kotoisin Italiasta. Hän muutti Valenciaan 12 vuotta sitten, rakkauden perässä. Moscatellin mielestä parasta kaupungissa on rento tunnelma. Se tarkoittaa myös halvempaa hintatasoa.
”Tietysti Barcelonassa olisi enemmän kulttuuritarjontaa, mutta elämä olisi stressaavampaa. Täällä riittää, että työskentelen noin 20 tuntia viikossa”, Moscatelli kertoo.
Tuijotan silmät pyöreinä paellapannua. Sen koko tuntuu järjettömältä. Astia on suurempi kuin neljän hengen ruokapöytäni kotona.
Casa Carmela -ravintolan keittiön lämpötila muistuttaa kipakkaa saunaa, mutta nuori kokki syöttää silti hiillokseen jatkuvasti lisää puuta. Hiostavasta olosta huolimatta tämän ruuanlaiton seuraaminen on todella kiehtovaa.
Paella on espanjalaisille kansallinen symboli siinä missä pitsa ja pasta italialaisille. Myös siinä mielessä, että nämä ympäri maailmaa levinneet ruokalajit muistuttavat nykyään vain etäisesti alkuperäisiä versioitaan. Samaan aikaan paella on Espanjassakin usein muuttunut paikallisten sunnuntairuuasta turistiravintoloiden yleisimmäksi huijaukseksi. Lautasellisessa keltaista riisimössöä ei ole mitään autenttista.
Paellalla on pitkä historia, mutta sen nykyaikainen muoto on kotoisin juuri Valenciasta. Siksi ei ole ihme, että täällä on turhauduttu turistipaellan yleistymiseen maassa.
Vuonna 2013 joukko paikallisia päätti, että asialle on tehtävä jotain. Heihin kuuluu niin keittiömestareita kuin kaupunkiaktiiveja. He perustivat Wikipaella-verkkosivun ja julkaisivat sillä paellamanifestin. Sivulle on alettu myös listata ravintoloita, jotka valmistavat herkkua perinteiseen tapaan ja ovat valmiita julkistamaan käyttämänsä raaka-aineet.
Tänä päivänä Wikipaella-sivustolta löytyy vinkit kymmenistä ravintoloista, joista valtaosa sijaitsee Valenciassa. Kannattaa valita jokin niistä, jos haluaa Valencian-matkalla syödä aitoa paellaa.
Yksi hyvä vaihtoehto on juuri Casa Carmela, joka sijaitsee La Malvarrosa -uimarannan läheisyydessä. Jo hyvissä ajoin ennen ravintolan avaamista sen kuumassa keittiössä hautuu paellan lisäksi valtavissa pannuissa monia erivärisiä liemiä ja kastikkeita. Yhdestä pannusta pilkottaa lihaa, joka näyttää jäniksen puolikkaalta.
Maria Carmela järjestelee salin puolella viinipulloja. Hänen sukunsa on pyörittänyt ravintolaa vuodesta 1922, ja perhe on myös asunut rakennuksen yläkerrassa. Paikan ruokalista on pysynyt miltei samanlaisena lähes sata vuotta, Carmela kertoo. Suosituin annos on paella valenciana eli täkäläinen versio paellasta. Carmela paljastaa, että se sisältää riisin lisäksi kanaa, jänistä ja vuoristoetanoita. Vähemmän rohkeat maistelijat voivat tilata kala- tai äyriäisversion.
Carmela tervehtii päivän ensimmäisiä asiakkaita poskisuudelmin. Yksi matkailijapariskunta sen sijaan käännytetään ystävällisesti mutta tiukasti ulos: ikävä kyllä ei mahdu, ei ilman pöytävarausta. Casa Carmelan historia tekee tunnelmasta arvokkaan, ja paikan ruoka on todella maukasta. Ilman valencialaisten paellanpelastuskampanjaa tällaiset ravintolat voisivat olla vaarassa.
Hei tytöt, älkää siellä seisoko! Vanhat naiset opastavat meitä huutaen mutta samalla naureskellen. Yritämme ostaa täkäläisiä perinteisiä kurpitsamunkkeja mutta suomalaisittain, eli jonottamalla kiltisti. Se ei kuitenkaan ole oikea taktiikka, päättelemme valencialaisten mekastuksesta ja elekielestä. Pitää vain puskea ihmisjoukossa kohti myyntikojua ja käyttää kyynärpäitäkin.
Valencialaisten seurassa voi tuntea olevansa Pedro Almodóvarin elokuvassa. Ihmiset puhuvat kovaäänisesti, nopeasti ja elehtien. He nauravat ja kiistelevät keskellä katua. Mikään Valenciassa ei tunnu olevan keskivertoa. Kaikki on omanlaistaan, ajoittain hurmaavan, röyhkeän metelöivää.
Täällä tehdään keskiaikaiseen palatsiinkin graffiteja ja pystytetään sen eteen räikeänvärinen munkkikoju. Tungoksesta huolimatta paikalliset jäävät tietenkin kojulle keskustelemaan intohimoisesti munkkien oikeaoppisesta valmistustavasta. Ja kun täällä juhlitaan, juhlitaan kunnolla.
Mielenmaisemaa kuvastaa yksi kaupungin kuuluisimmista nähtävyyksistä, maailmankuulun arkkitehdin Santiago Calatravan suunnittelema tiede- ja taidekaupunki. Valenciaksi sen nimi on Ciutat de les Arts i les Ciències.
Jättimäisten futurististen rakennusten kompleksi sisältää muun muassa oopperatalon, tiedemuseon ja planetaarion. Keskus oli niin kallis, että se melkein ajoi kaupungin konkurssiin. Moni paikallinen vihaa kalliita ja kuulemma alikäytettyjä pömpeleitä, mutta silti niistä ollaan myös ylpeitä.
Olennaista valencialaisuudessa onkin itsevarmuus. Kun tunnustan paikalliselle, että en oikein osaa espanjaa, hän huudahtaa epäröimättä: pian sinä opit! Koska miksi ihmeessä en haluaisi oppia? Täällä on sentään maailman paras festivaali, paras paella ja ylipäätään paras meininki.
Tämän verran ehdin saada puheesta selvää, sillä samassa kaupungin torilla räjähtää taas Fallas-festivaalin paukkupommi. Ilotulitukset suhahtelevat pimeälle taivaalle, ja kaikki huutavat innoissaan. Karnevaalin keskellä ei ehdi enää ajatella itseään ja harmitella espanjantaitoaan tai juuri muutakaan. Valencia ja Las Fallas pakottavat vain olemaan tässä ja nyt, iloitsemaan hetkestä.
Miniloma Valenciassa
Näin sinne mennään
Suomesta ei ole suoria lentoja Valenciaan, mutta yhden välilaskun kanssa matkan voi taittaa alle kuudessa tunnissa. Edullisimmillaan lennot voi saada noin 250 eurolla. Toinen mahdollisuus on lentää Finnairilla tai Norwegianilla suoraan läheiseen Alicanteen. Sieltä pääsee junalla Valenciaan parissa tunnissa.
Majoitu täällä
Caro Hotel
Vanhaan palatsiin rakennettu boutiquehotelli Caro sijaitsee vanhankaupungin ytimessä, lähellä monia keskeisiä nähtävyyksiä. Sisustus on pelkistetty ja moderni, mutta talon alkuperäisiä rakenteita ja yksityiskohtia on jätetty näkyviin. Taulujen sijaan huoneiden seinillä on roomalaisia mosaiikkeja 100-luvulta. carohotel.com
Meliá Valencia
Meliá Valencia -hotellista on kaupungin paras näköala, sillä se on Valencian korkein rakennus. Hotelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, mutta sieltä on bussilla ja metrolla hyvät kulkuyhteydet. melia.com
