Erikoistilanteet nousivat jälleen kuninkaan asemaan – olisiko siinä ase myös Huuhkajille? – ”Hyöty on merkittävä”

Harva asia on eurooppalaisessa jalkapalloilussa, erityisesti Valioliigassa puhuttanut alkukauden aikana yhtä paljon, kuin erikoistilanteet ja niiden vaikutus pelien lopputuloksiin. Lähes samalla volyymilla on arvioitu sitä, mikä merkitys niiden painoarvon vahvistumisella on lopputulosten lisäksi itse peliin.

Onko kansainvälinen jalkapallo ottanut omassa evoluutiossaan harppauksen kohti menneisyyttä ja samalla etäisyyttä lajin edellisiin megatrendeihin, pallonhallintaan ja nopeisiin tilanteenvaihtoihin? Pitäisikö myös Huuhkajien hypätä yhä nopeammalla vauhdilla etenevään junaan?

Jos Pep Guardiola herätti totaalisen jalkapallon muutaman vuosikymmenen unestaan, onko Mikel Artetaa kiittäminen tai vaihtoehtoisesti syyttäminen siitä, mihin tällä hetkellä ollaan menossa, vai onko kaikki ainoastaan lajin luonnollista kiertokulkua, missä yhden luonnonvaran loppuun käytön jälkeen siirrytään seuraavaan pöytään?

Luonnollisen kiertokulun puolesta puhuisi se, että erikoistilanteisiin keskittyminen ja niiden merkityksen korostuminen ei todellakaan ole jalkapallokentillä mitään ennennäkemätöntä.

Jokainen yhtään brittifutista seurannut muistaa kaudet noin viidentoista vuoden takaa, jolloin Stoke Cityn manageri Tony Pulis veti hihastaan ässän nimeltä Rory Delap ja tämän ihmislingon avulla johdatti seuran Valioliigan sarjataulukoissa huimiin korkeuksiin.

Pitkät rajaheitot vastustajan rangaistusalueelle yllättivät monen joukkueen puolustamisen housut nilkoissa, mutta tässä on syytä muistaa myös se, etteivät pelkät rajaheitot tai kulmapotkut itsekseen palloa maaliin asti vieneet silloinkaan. Joukkueen kokoaminen ja pelaajamateriaali pitää tukea valittua taktiikkaa, oli pelitapa mikä vaan. Erikoistilanteiden maksimaalinen hyödyntäminen vaatii taidon lisäksi esimerkiksi joukkueen fysiikalta paljon, niin hyökkäys- kuin puolustuspäässäkin.

Kausilla 2008–09 sekä 2009–10 hyökkäysalueen rajaheittojen seurauksina suoritettujen laukausten määrä Valioliigassa oli Optan tilastojen mukaan ennätyskorkea. Kuluva kausi on kuitenkin alkunsa osalta laittamassa ennätykset uusiksi.

Jotain nyt meneillään olevasta murroksesta kertoo se, että Valioliigan ensimmäisen kahdeksan ottelukierroksen jälkeen Stoken ja Delapin kultakaudesta ollaan kyseisessä tilastossa kirkkaasti edellä ja vauhti on itse asiassa päätä huimaavaa.

Viime kauden vastaavaan vaiheeseen verrattuna rajaheittojen jälkeisten laukausten määrä on lähes kolme kertaa isompi. Siinä missä edellisen kymmenen vuoden ajan ovat erikoistilanteet olleet lähinnä välttämätön paha, joiden ainoa tehtävä on saattaa peliväline jälleen mahdollisimman nopeasti peliin, ovat ne nyt ase, joiden harjoittelemiseen käytetään jatkuvasti enenevä määrä resursseja ja aikaa.

Kun mennään ajassa vielä kauemmas, päästään mielenkiintoiseen yhtymäkohtaan nykyhetken ja 1990-luvun alkupuolen kesken. Arsenalin sen ajan yksi vahvuus, aivan kuten tänäkin päivänä, oli raudanluja puolustus. Topparit Tony Adams sekä Steve Bould luutivat väkevästi George Grahamin ohjeistaman hyvin pragmaattisen pelityylin pohjalla, mutta sen lisäksi joukkueen erikoistilannepelaaminen, erityisesti kulmapotkut ja Adams sekä Bould niiden kohteina, aiheuttivat Highburylla vastustajissa aivan vastaavanlaista paniikkia, kuin mitä Emiratesilla nähdään vuonna 2025.

Pelaajien selässä lukee nyt Adamsin ja Bouldin sijaan Gabriel ja Saliba, mutta pitkästä aikaa Pohjois-Lontoon punaisella puolella kotijoukkueelle myönnettyä kulmapotkua juhlitaan lähes kuin maalia. ”One-nil to Arsenal” ja jalkapallon luonnollinen kiertokulku todella näyttää etenevän vastustamattomasti.

Jos mietitään joukkueiden rakentamista, erikoistilanteisiin satsaaminen asemoituu jälleen uuteen arvoonsa. Parhaat joukkueet tekevät tällä hetkellä enemmän maaleja erikoistilanteista, kuin niiden pelaajat osuvat yksilöinä. Esimerkiksi Arsenalin kahden viime kauden erikoistilannemaalimäärät peittoavat selvästi joukkueen parhaiden maalintekijöiden täysosumien määrät.

Tarkoittaako tämä, että esimerkiksi kalliiden hyökkääjien sijaan joukkueiden kannattaa sijoittaa pelimerkkejään yhä enemmän erikoistilannevalmennukseen, -dataan sekä totta kai erikoistilanteisiin täydellisesti sopivaan fysiikkaan kentällä? Ei, sillä pelkillä erikoistilanteilla ei mestaruuksia voiteta ja maaliahneella ysillä on edelleen tilausta.

Maailman parhaat topparit saattavat puolustustoimiensa ohella olla käyttökelpoisia myös kulmapotkujen tai rajaheittojen päättäjinä tai toimittajina. Erikoistilannepelaaminen tuottaa joka tapauksessa lähes tuplaten maaleja avoimeen pelitilanteeseen verrattuna, ja on selvää, että joka sen kiven jättää kääntämättä, ei tee kaikkeaan voittamisen eteen.

Entä mitä nyt ainakin Valioliigassa nähtävä muutos merkitsee itse pelille ja esimerkiksi sen viihdearvolle tai katsomiskokemukselle? Olin itse paikalla Pohjois-Lontoon liljanvalkealla puolella lokakuun puolivälissä, kun yhtenä parhaista erikoistilannevalmentajista pidetyn Thomas Frankin Tottenham kohtasi Aston Villan. Kontrasti Frankin edeltäjän Spursiin, vapaan ja rullaavan jalkapallon messiaan, Ange Postecogloun valmentamaan, ei olisi voinut olla suurempi. Siinä missä Postecoglou jopa väheksyi erikoistilanteiden merkitystä, nyt jokainen vastaava pelataan molemmissa kentän päissä viimeiseen piirtoon asti suunnitellusti.

Lähes jokainen kotijoukkueen hyökkäyspään rajaheitto pelattiin pitkänä boksiin, ja tämä aiheutti jatkuvia ja aikaa vieviä keskeytyksiä vapaaseen peliin. Pelin flow kärsii tämän seurauksena väistämättä eikä olekaan ihme, että tilastot kertovat pallon olevan tällä hetkellä juoksevasta peliajasta yhä vähemmän aikaa itse pelissä. Mutta vaikka Tottenham tuolloin Villalle taipui, seuraavan viikonlopun kaksi loistavasti pelattua erikoistilannemaalia Evertonin vieraana sekä koko kauden ajan erittäin hyvin toiminut erikoistilannepuolustaminen pitävät kannattajat tyytyväisenä ja sarjasijoituksen korkeana.

Erikoistilanteissa peli pysähtyy. Pallo on maassa ja paikallaan, avoimeen pelitilanteeseen kuuluvat sattumat ja ennakoimattomat tilanteet ovat minimissään. Pelaajien ominaisuuksista esiin tulevat erilaiset vahvuudet ja heikkoudet, kuin pallon ollessa pelissä pelaajien ja joukkueiden hallussa. Vahva panostaminen erikoistilanteisiin voi parhaimmillaan peittää myös joukkueiden pelaamisesta löytyviä pahojakin puutteita.

Parhaana esimerkkinä edellisestä voidaan pitää kenties Otto Rehhagelin johtaman Kreikan Euroopan mestaruutta 2008, joka rakentui erittäin vahvan ja jopa ylikorostuneen puolustamisen varaan, mutta jonka uhka vastustajalle oli piilotettuna salakavalasti joukkueen sujuvan hyökkäyspelaamisen sijaan sen erikoistilanteisiin. Tuloksena kolmessa pudotuspelissä kolme 1–0-voittoa ja kannu kotiin.

Kun kilpailuetua suhteessa vastustajaan etsitään jatkuvasti, voisiko vahvaan erikoistilannepelaamiseen osaltaan nojaava pelitapa tarjota esimerkiksi omaa peli-identiteettiään etsivälle Suomen miesten maajoukkueelle toimivan vaihtoehdon?

Ainakaan valmennusosaamisesta homman ei pitäisi jäädä kiinni. Toimiihan Huuhkajien erikoistilannevalmentajana espanjalainen Sergio Almenara. Vielä viime kaudella FC Interin valmennusryhmään kuulunut valencialainen valmentaa tällä hetkellä Pohjoismaiden suurimmassa jalkapalloseurassa, FC Kööpenhaminassa, jossa mies keskittyy vain ja ainoastaan erikoistilanteiden hiomiseen. Ikkuna aivan lajin huipulle on Tanskassa kirkas, kun Parken isännöi tällä kaudella Mestarien liigassa vastaan tulevia maanosan eliittiseuroja. Jos niistä peleistä saaduista opeista edes osa valuu myös Huuhkajien pussiin, hyöty on merkittävä.

Yksistään erikoistilanteiden varaan ei yksikään joukkue voi pelaamistaan rakentaa, mutta kuten aiemmin jo totesin, vahvuus erikoistilanteissa voi määrittää joukkueen avointa pelaamista ja esimerkiksi sitä, kuinka paljon sen kannattaa tai tarvitsee omia riskitasojaan nostaa.

Olen melko varma, että Huuhkajien kilpailuetu ei jatkossakaan synny joukkueen yksilöiden paremmuudesta suhteessa vastustajiin, joiden edustamia maita arvokisoihin päästäkseen Suomen pitäisi voittaa, niin pitkä tie sen parhailla ja lupaavimmillakin pelaajilla on vielä lajin huippupelaajien ja -sarjojen tasolle.

Joukkue voi kuitenkin olla, esimerkiksi vahvan erikoistilannepelaamisen avulla enemmän kuin yksilöidensä summa ja tämä ei ole Huuhkajissa toteutunut kuin välähdyksittäin 2021 EM-kisojen jälkeen.

Vaikka erikoistilanteiden hiominen huippuunsa ei käy sekään kädenkäänteessä ja se vaatii myös pelaajavalintoihin keskittymistä, on se kuitenkin yksi jalkapallopelin nopeimmin valmennettavista ja omaksuttavimmista osa-alueista. Todennettuihin hyötyihin nähden erikoistilannepelaaminen maajoukkuejalkapallossa on vastaan sanomattomasti keskittymisen arvoinen asia, varsinkin kun käytettävissä oleva aika joukkueen kesken on huomattavasti seuratoimintaa vähäisempää.

Ainakaan vielä Huuhkajat ei voi kuitenkaan pitää itseään erikoistilanteiden(kaan) osalta kovinkaan laadukkaana, tai menestystään niiden varaan nojaavana joukkueena. Viimeistään vetelevän MM-karsintaturnauksen aikana pöllölauma on päässyt hyökkäyspään kulmalipulle kaikkiaan 18 kertaa, joiden tuloksena tulostaulu on värähtänyt kertaalleen.