Eppu Salminen tapasi kesäisellä kuistilla kiinnostavan kaverin: ”Muutamaa vuotta myöhemmin maailma oppi tuntemaan hänet nimellä Axl Rose”
Näyttelijä Eppu Salminen on nähnyt läheltä tähtiä, ihaillut punk-asennetta ja vihannut sydämensä pohjasta Putinia ja Venäjän sotatoimia Ukrainassa.
Lapsuuteni sitkein haave oli tulla epäoikeudenmukaisuuksia vastaan taistelevaksi sankariksi. Olin innokas sarjakuvien lukija ja ahmin John Carteria ja Mustanaamiota. Sankaria minusta ei tullut, mutta syvä oikeudenmukaisuuden tarve jäi pysyvästi päälle.
Teininä inhosin Ronald Reagania ja hänen taantumuksellisia arvojaan. Kukapa olisi silloin tiennyt, missä maailmassa nykyään elämme – Reagan on siihen verrattuna pyhäkoulupoika.
Teini-iässä ihailin erityisesti Pelle Miljoonaa. Olin intohimoinen punkkari ja kävin ahkerasti hänen keikoillaan. Myöhemmin meistä tuli ystäviä ja hyviä perhetuttuja. Hän muun muassa antoi nimen tyttärellemme tämän nimenantojuhlassa.
Vihaan sydämeni pohjasta Putinia ja Venäjän sotatoimia Ukrainassa. Näin juuri uutisvideon, jossa ukrainalainen isä hautasi pienen lapsensa ja tuuditteli arkkua. Se oli niin hirveä hetki, ettei sellaista voi antaa koskaan anteeksi.
En olisi uskonut, että kaveristani kasvaa maailmanluokan rocktähti. Olin 1980-luvun alussa vaihto-oppilaana Indianassa ja ystävystyin luokkakaverini poikaystävän Billin kanssa. Hän oli mukava, itseäni muutaman vuoden vanhempi tyyppi. Eräänä lämpimänä kesäiltana istuimme kuistilla jutustelemassa. Sirkat sirittivät taustalla, ja Bill kertoi haaveilevansa rocklaulajan urasta. Muutamaa vuotta myöhemmin maailma oppi tuntemaan hänet nimellä Axl Rose.
Viimeksi rakastuin puolisooni Kaisaan ja siinä sivussa asuinpaikkamme Korsikan siniseen taivaaseen, meren tuoksuun ja räiskyviin auringonlaskuihin.
Kadun yhä, etten mennyt haastattelemaan Paul McCartneyta. Olimme kuvaamassa Ennätystehtaan jaksoa, kun Radio Novalta soitettiin ja kysyttiin, lähtisinkö jututtamaan häntä. Kieltäydyin velvollisuudentunnosta – ja se vituttaa vieläkin.
En aio koskaan antaa anteeksi Ruotsille. Olin Moskovassa joulukuussa 1990 katsomassa Izvestija-turnauksen Suomi–Ruotsi-ottelua. Suomi teki voittomaalin viimeisellä sekunnilla, mutta Ruotsin protestin jälkeen osuma hylättiin. Ruotsalaiset tuulettivat, ja totesin kaverilleni, etten anna tätä ikinä anteeksi.
Ennen oli paremmin ainakin lasten ja nuorten vapaa-ajantoiminta. Aiemmin luettiin ja peuhattiin pihalla – nykyään tuijotetaan lähinnä ruutua.
Kateellisena katson Sami Yaffaa. Ihailen hänen punk-asennettaan, tapaansa puhua ja elää. Hän on kulkenut maailmalla ja kokenut uskomattomia asioita – ja on kaiken lisäksi järjettömän kova basisti sekä todella mukava tyyppi.
Antakaa minun edes kerran näytellä Shakespearen näytelmässä. Olen tehnyt venäläiset klassikot, Astrid Lindgrenin sadut ja vaikka mitä modernia teatteria, mutta Shakespeare on kiertänyt minut. Antakaa minulle vaikka Hamletin haudankaivajan rooli!
Aion vielä opetella puhumaan ranskaa. Meillä on kuusi lasta, ja olen parhaillaan hoitovapaalla. Vanhempainillat ja arkinen viestintä vaatisivat parempaa ranskankielentaitoa – nyt joudun turvautumaan lasten tulkkausapuun.
Kommentit