Noppeesti se elämä meni! Äidin hieman ennen kuolemaansa toteama lausahdus on jäänyt Eppu Nuotion mieleen, sillä hänen oli pitkään vaikea kuvitella, että joku voisi ajatella niin. Miten niin nopeasti? Nuorempana tuntikin tuntui Epusta usein liian pitkältä ajalta.

Mutta äideillä on tapana olla oikeassa. Nyt, 61-vuotiaana, Eppu sanoo ymmärtävänsä tismalleen, mitä äiti tarkoitti.

– Minne tahansa nykyään menenkin, huomaan usein olevani porukan vanhin. Paljon ikäisiäni ystäviä on myös sairastunut tai menehtynyt. Samalla olen itsekin hyväksynyt kuolevaisuuteni: kyllä tässä on melkoisella varmuudella yli puolet elämästä mennyt, Eppu pohtii.

Siitä huolimatta hän ei haluaisi olla päivääkään nuorempi. Nuoruusvuosista mieleen on jäänyt sisuksia korventava epävarmuuden tunne. Epulla oli liuta haaveita, mutta keinot niiden toteuttamiseksi puuttuivat. Ihmissuhteissaan hän sortui usein miellyttämiseen.

– Mietin silloin jatkuvasti, mitä muut minusta ajattelevat. Olin varma, ettei kukaan tule rakastamaan minua enkä saa tehdä sitä työtä, mitä haluan.

Nyt kipuilu hymyilyttää, sillä mikään nuoruuden uhkakuvista ei ole toteutunut. Eppu on tehnyt tuotteliaan uran kirjailijana ja käsikirjoittajana sekä työskennellyt näyttelijänä. Puolisonsa, ohjaaja Kurt Nuotion, 83, kanssa Eppu on ollut pian 40 vuotta. Suhteet perheen viiteen lapseen ja kahteen lastenlapseen ovat tiiviit.

– Parasta vanhenemisessa on se, ettei tarvitse hakea muilta jatkuvasti hyväksyntää tai olla ylipäätään saatavilla. Maailmassa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä, mutta minä olen kiitollinen, jos saan pitää ympärillä nykyiset ystäväni ja läheiset ihmiset.

Oivalluksen ansiosta Eppu jättäytyi taannoin pois Facebookista. Oman elämän kiemuroista raportoiminen tuntui uuvuttavalta, ja sosiaalisen median informaatiotulva kuormitti.

– Ymmärsin, ettei minun tarvitse olla koko ajan perillä kaikesta ja jakaa jokaista ajatustani. Haluan pitää jotain vain itselläni.

Eppu laskee asuneensa puolisonsa kanssa 14 asunnossa. Nykyinen koti sijaitsee Helsingin Töölössä, ja konteista rakennettu kesämökki Ruovedellä. Aviopari ehti viettää lähes vuosikymmenen Berliinissä, jonka boheemiin ilmapiiriin oli helppo sujahtaa. Tosin sopeutuminen on ollut Epun supervoima kaikkialla muuallakin.

– Kurrella on tapana vitsailla, että kotiudun hotelli­huoneisiin saman tien. Ja niin se on: asetun nopeasti taloksi ja olen tyytyväinen siellä, missä kulloinkin olen. Olen täysiverinen koti-ihminen, mutta se ei tarkoita, että jäisin johonkin paikkaan kiinni.

Mukana muuttokuormissa ovat kulkeneet samat huonekalut, jotka Eppu ja Kurre hankkivat jo suhteensa alkuaikoina 1980-luvulla. Jopa kodin viherkasvit ovat matkustaneet Suomesta Saksaan ja takaisin.

– Meillä ei ole ikinä stailattu koteja trendien mukaan. Tykkään sisustamisesta, mutta olen tehnyt sitä olemassa olevilla tavaroilla.

Suhtautuminen materiaan muuttui 1990-luvun lamavuosina, jolloin Eppu ja Kurt menettivät valtaosan omaisuudestaan rahan arvon romahtamisen vuoksi.

– Vaikka nuo vuodet olivat vaikeita, ne opettivat, ettei omistaminen ole tärkeintä. Ehkä se on laskenut myös lähtemisen kynnystä. Emme ole ikinä varmistelleet liikoja, vaan luottaneet siihen, että jotenkin selviämme.

Lamavuodet puskivat Eppua eteenpäin myös kirjailijan uralla, sillä elantoa oli saatava.

– Ymmärsin tuolloin, etten voi jäädä odottamaan taiteilijoiden apurahoja tai palkintoja. Minun piti itse edistää unelmiani. Ja onneksi tein sen, sillä työ on ollut perheen ohella todella tärkeää. Se on vahvistanut itsetuntoani.

Toisinaan intohimolle on ollut vaikea asettaa hintalappua. Eppu on tehnyt yli kolmekymmentä vuotta lastenkulttuuria, vaikka se ei ole pankkitiliä liikaa lihottanutkaan.

– Kun katson eläkekertymääni, ymmärrän kyllä, että eläkevuosista ei kannata näillä ansioilla haaveilla. Ehkä kaikkea ei voi kuitenkaan mitata rahassa.

Vaikka Eppu viihtyi Berliinissä, hän ei vastustellut, kun Kurt ehdotti neljä vuotta sitten Suomeen paluuta. Päätöstä vauhditti Kurtin Berliinissä saama lämpöhalvaus, joka vei hänet huonoon kuntoon ja sai kaipaamaan suomalaisen terveydenhuollon pariin.

– Vaikka Kurre puhuu hyvää saksaa, hänestä alkoi tuntua siltä, että vakavamman sairastumisen varalta olisi turvallisempaa asua Suomessa, Eppu sanoo.

Kotimaan terveydenhuollolle tulikin tarvetta yllättävän pian. Kaksi vuotta sitten koiralenkille lähtö sai dramaattisen käänteen, kun Kurre sai sairauskohtauksen.

– Oli onni, että oli kotona ja pystyin hälyttämään heti apua. Nopean hoidon ansiosta Kurre toipui aivoinfarktista todella hyvin.

Vaikka sairauskohtaus säikäytti, Eppu suhtautuu tulevaan rauhallisesti. Hän ei halua lietsoa turhaan pelkoa itsensä tai läheistensä vuoksi, vaan keskittyy nauttimaan siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt. Ehkä luontainen optimismi on peruja isältä, jolla oli tapana ajatella, että kaikesta voi selvitä.

Äitinsä kautta Eppu kurkisti jo lapsena toisenlaiseen maailmaan.

– Äitini sairasti koko lapsuuteni ajan. Hänellä oli vaikea paksusuolen haavauma, jota ei vielä 1960-luvulla tunnistettu eikä osattu hoitaa. Äiti oli niin pitkään huonossa kunnossa, että se laukaisi hänellä myös masennuksen.

Eppu sanoo, että nuoruusvuodet olivat hänelle hankalia.

– Tiedän, miltä tuntuu seistä rotkon reunalla. Olen nähnyt, kuinka pienestä voi olla kiinni, että elämä lähtee luisumaan väärään suuntaan. Minut on kuitenkin pelastanut voimakas selviytymisen halu. Olen pitänyt aina kiinni ilon liepeestä.

Epun elämänvimma näkyy hänen lapsuuden­kuvissaan, joissa esiintyvä pikkutyttö näyttää puhkuvan intoa ja uteliaisuutta. Samaa toiveikkuutta Eppu on pyrkinyt siirtämään lapsilleen.

– En voi varjella lapsiani suruilta, mutta olen sanonut aina rakastavani heitä. Se on paras ja ainoa henkivakuutus, jonka voin antaa.

Lapsena Eppu kärsi ruoka-allergioista ja söi lähinnä etikkaisia hölskykurkkuja. Lähtökohdat huomioon ottaen on ihme, että hänestä kasvoi lopulta into­himoinen kotikokki.

Hän ei kokenut jokapäiväistä ruoan­laittoa rasitteeksi edes silloin, kun lapset olivat pieniä. Epulle ruoka on yhä suurin rakkauden osoittamisen muoto, joka vahvistaa läsnäolon ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

– Olen sielultani suurtalouskokki. Nautin, kun pääsen suunnittelemaan illan ruokalistaa ja kokkaamaan isolle porukalle. Etsin reseptejä lehdistä ja testailen, mutta tykkään myös improvisoida aterioita jääkaapissa olevista aineksista.

Berliinin-vuosinaan Epulla ja Kurrella oli tapana järjestää joka vuosi juhannusjuhlat 50 ystävälle. Mukaan kutsuttiin naapureita, Berliinissä asuvia suomalaisia ja eri yhteyksistä tutuiksi tulleita ihmisiä. Pöydät täyttyivät salaateista, muhennoksista ja piirakoista. Vieraita viihdyttivät Kurt Nuotion jazz-duo, yläkerran musikaalinäyttelijä ja kerran kylään tullut laulaja-pianisti Annamari Kähärä.

– Juhlien järjestämisessä oli iso homma, mutta niistä on jäänyt upeita muistoja. Oli ihana nähdä, miten ihmiset nauttivat.

Arkikeittiössä Eppu inspiroituu juureksista, kasviksista ja etnisistä mauista. Vietnamilaisessa ruoassa häntä kiehtoo inkiväärin, sitruunaruohon ja chilin raikas liitto.

– Kasvikset maistuvat paljon paremmilta, kun niitä ei kypsennetä mössöksi. Maku tulee pitkään haudutetusta liemestä.

Eppu syö nykyään myös luomulihaa ja kalaa, mutta nuorempana hän oli kasvissyöjä. Tätä ei Kurt ensitreffeillä muistanut, vaan tarjosi tulevalle vaimolleen lenkkimakkaraa.

– En kehdannut sanoa mitään, joten söin makkaran. Vatsani tuli kauhean kipeäksi, Eppu muistelee ja nauraa.

Taide on aina herättänyt Epussa suuria tunteita. Hän liikuttuu yhä Niina Lehtonen Braunin taulusta, jonka hankki jo kauan sitten. Kun Eppu näki teoksen taidegalleriassa ensimmäisen kerran, hän erotti siitä vain tekstin ”Haudassa on aikaa hävetä”. Lähempi tarkastelu paljasti, että taulussa on myös nuori tyttö, joka on selvästi häpeissään.

– Tunnistan taulusta itseni. Ajattelin nuorena aina, että olen väärän näköinen ja kokoinen. Nauroin liian kovaa enkä mahtunut muottiin. Tuhlasin silloin energiaa turhaan häpeään, josta uskalsin päästää irti vasta vanhempana, Eppu sanoo.

Hän on varma, että olisi jäänyt sisältä täysin ontoksi, ellei elämässä olisi ollut teatteria, kuvataidetta, kirjallisuutta, elokuvia, tanssia ja maalauksia.

– Minulle taide ei ole luksusta, vaan välttämättömyys: kuin ikkuna johonkin ja myös peili itseeni. Taiteen kokemus on usein hyvin henkilökohtainen, Eppu pohtii.

Hän kertoo, kuinka koki kerran selittämätöntä ärsytystä erään näyttelyn suuria maisemamaalauksia kohtaan. Kun saman tekijän työt tulivat vastaan myöhemmässä elämänvaiheessa, ärsytyksen tunne oli hävinnyt.

– Taiteessa ei ole koskaan kyse pelkästä teoksesta, vaan se kertoo ennen kaikkea kokijastaan.

Vaikka Eppu elää säästeliäästi, puhuttelevaan taiteeseen hän sijoittaa mielellään. Ostopäätöksen hän tekee tunteeseen luottaen. Niin kävi myös makuuhuoneen seinää koristavan Arvo Kokkosen teoksen kanssa, jonka keltaisena hehkuva pinta on saanut värinsä voikukista.

– Makuuhuoneessamme näyttää pilviselläkin säällä siltä kuin siellä paistaisi aurinko.

Eppu nauttii itsekin maalaamisesta ja kaikenlaisesta väkertämisestä.

– Välillä on pakko päästä tekemään käsillä jotakin. Maalaan tai teen kollaaseja ja nyt olen alkanut kirjailla kuvia vanhoihin pyyhkeisiin, pöytäliinoihin ja vaatteisiin. Väsäilyyni ei liity mitään suorittamista, eikä minulla ole tarvetta näyttää teoksia kellekään. Teen niitä omaksi ilokseni.

Kuluvana syksynä Eppu on hypännyt jälleen uuteen. Hän opiskelee aikuisopistossa ranskan kieltä, koska haluaa saada yhteyden ranskalaisen vävynsä juuriin ja perheeseen. Epusta on hauska ajatella, että hän opettelee kieltä samaan aikaan kaksivuotiaan lapsenlapsensa kanssa.

– En ole erityisen lahjakas kielissä, mutta olen valmis tekemään töitä oppiakseni edes alkeet.

Kielten opiskelu on kiinnostanut Eppua aina. Nuorimman poikansa synnyttyä hän kävi neljän vuoden ajan italian tunneilla. Kun Nuotiot viettivät talvia Espanjassa, Eppu opetteli kieltä sen verran, että pystyi vaihtamaan kuulumisia naapureiden kanssa.

– En pelkää virheitä vierasta kieltä puhuessani. Espanjan aikamuodot sekoittivat pääni niin, että päädyin puhumaan kieltä aina preesensissä.

Berliinissä asuessaan Eppu huomasi saksan kielensä vetreytyvän, kun hän ulkoilutti koiraa ja pysähtyi juttelemaan toisten koiranomistajien kanssa.

– Ja hyvä, että vetreytyi. Voin nimittäin kuvitella, mitä naapurimme ajattelivat, kun toivotin heille alussa pelkästään schönes Wochenende eli hyvää viikonloppua, hän kertoo.

Kieli on Epulle myös työkalu ammatissa. Juonenkulut ja henkilöhahmot ottavat kirjailijan mielestä joskus niin tiukan otteen, että tarinoista on vaikea irtaantua. Pari viime vuotta Eppu on viettänyt puuseppä Raakel Oksan kanssa, joka on ratkaissut rikoksia Leinikkimekko- ja Hopeamedaljonki-dekkareissa.

– Kirjoittaminen on mielenkiintoinen prosessi. Vaikka tekisin kirjaa varten kuinka tarkan juoni­kartan tahansa, on lopulta arvoitus, mitä pään ja sormien välillä tapahtuu.

Sen sijaan muut työvaiheet ovat tiedossa. Kun käsikirjoitus valmistuu, iskee paniikki.

– Romahdan joka kerta ja valitan kustannustoimittajalle, kuinka huonon kirjan olen taas kirjoittanut. Sen jälkeen hän rauhoittelee, että murehtiminen on turhaa, sillä kirja lähtee nyt painoon.

Ensi vuonna Epun ensimmäisen kirjan julkaisusta tulee kuluneeksi 30 vuotta.

– Aion juhlia nauttimalla hyvää ruokaa ja tanssimalla koko illan.