Epileptinen poissaolokohtaus sai Anna-Mari Alasen unohtamaan lapset uimarannalle – ”En uskonut diagnoosia”

Luokanopettaja Anna-Mari Alanen kiinnitti lasten piirustuksia seinälle. Yhdessä piirroksessa oli käytetty runsaasti sinistä väriä, joka näytti hänestä aivan fantastiselta. Kuva veti Anna-Maria puoleensa niin, ettei hän nähnyt mitään muuta. Samanaikaisesti hän tunsi niin ihanan tuoksun, että se sai syljen erityksen kiihtymään.

Lopulta sylkeä valui noroina lattialle. Anna-Mari siirtyi luokkahuoneen eteiseen ja otti lavuaarista kiinni. Valukoon sinne, hän ajatteli.

– Ihanuus vain kasvoi sisälläni. Sitten silmissäni pimeni. En kaatunut, koska pidin kiinni lavuaarista, mutten tiennyt, mitä ympärilläni tapahtui. Havahduin siihen, että oppilaat seisoivat ympärilläni ja ihmettelivät, mikä minulla oli. En heti tiennyt, kuka olin, mutta siirryin nopeasti takaisin todellisuuteen. Ensin tajusin, että minulla oli sisaruksia ja lapsia ja sitten muistin oman nimeni, Anna-Mari kertaa alkuvuoden 2010 tapahtumia.

Hän oli hyvin hämmentynyt. Päällimmäinen ajatus oli silti, että olipa ihana kokemus. Vau, mikä juttu! Liittyiköhän se keski-ikään, vai saattaisiko kyse olla paniikkikohtauksesta? Anna-Mari ei kuitenkaan ollut tuntenut paniikkia, vaan euforiaa.

Hän ei pitänyt tarpeellisena mennä lääkäriin. Vastaavia kohtauksia alkoi kuitenkin tulla enemmän: aluksi kerran kuussa, sitten kerran viikossa ja lopulta monta kertaa viikossa.

– Säikähdin vasta, kun olin kesällä kuopukseni ja naapurin lasten kanssa uimarannalla. Aurinko kimmelsi niin ihanasti, että unohdin lapset ja lähdin kotiin. Havahduin matkalla siihen, etteivät he olleet mukanani. Silloin tajusin, että kohtaukset koskettivat muitakin kuin minua. Varasin ajan työterveyslääkärille.

"Halusin näyttää itselleni ja muille"

Lääkäri epäili heti epilepsiaa. Anna-Mari oli eri mieltä: eihän hän kaatuillut. Neurologi kuitenkin vahvisti epäilyt todeksi. Epilepsialääkitys piti aloittaa heti, ja Anna-Mari menettäisi ajolupansa.

– En uskonut diagnoosia. En halunnut kuulua porukkaan, jolta valuu vaahto suusta, jonka järki on mennyt ja jota lykitään pyörätuolissa. Tällainen varsin virheellinen mielikuva minulla oli epilepsiasta. Tosiasiassa vain joillakin on rajuja kouristuskohtauksia. Minä en ole ikinä edes kaatunut, koska olen aina poissaolokohtauksen iskiessä osannut ottaa jostain kiinni.

Anna-Mari kielsi sairauden, mutta alkoi elää kuin viimeistä päivää. Hän opetteli kunnolla uimaan ja harjoitteli jopa uimahyppäämistä, vaikka ei ollut koskaan ennen uskaltanut. Hän elvytti myös nuoruuden ratsastusharrastuksensa ja opetteli hyppäämään esteitä. Sitten hän lähti yksin Islantiin ratsastusvaellukselle.

– Halusin näyttää itselleni ja muille, että tämä tauti ei nujerra minua. Minä kyllä pärjäisin, pystyisin ja kykenisin.

Aluksi Anna-Mari pystyikin, mutta ongelmia alkoi tulla pikkuhiljaa. Vireystaso laski niin, että hän nukahti heti, kun laski päänsä johonkin. Hänestä tuli myös päättämätön. Töissä Anna-Mari ei kyennyt millään päättämään, luettaisiinko tätä vai tuota kirjaa. Lisäksi hän alkoi pomppia asiasta toiseen niin kiivasta vauhtia, etteivät oppilaat meinanneet pysyä perässä.

Välillä ajan- tai paikantaju hävisi täysin. Anna-Mari ei esimerkiksi tiennyt, miten pääsisi opettajanhuoneesta käsityöluokkaan. Kirjaimet ja numerot menivät sekaisin, ja sanat sekoittuivat toisiinsa. Hän saattoi tarkoittaa kajakkia, mutta sanoikin majava.

– En liioin saanut luokkaretkirahoja lasketuksi, vaikka miten yritin. Tämän takia mieheni hoitaa nykyisin raha-asiamme. Minulta rahan käsittely ei enää luonnistu.

Anna-Marin Suurin murhe on ollut, että hän joutui keskeyttämään tunnetun kirjailijan vetämän kirjoituskurssin. Kurssille pääsy oli unelmien täyttymys, ja Anna-Mari toivoi voivansa julkaista omia tekstejään.

– Luetun ymmärtäminen muuttui niin vaikeaksi, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää kurssi kesken. Haaveeni mureni.

Myös ajoluvan menettäminen oli kova pala. Anna-Mari asuu Alajärvellä, jossa julkinen liikenne on olematonta. Päästäkseen paikasta toiseen hänen pitää pyytää läheisten apua. Siitä tulee avuton olo. Lähin ratsastustalli on 50 kilometrin päässä, joten ratsastamaan ei lähdetä tuosta vain.

– Onneksi en ole sentään joutunut miettimään lasten hankintaa tai ammattiin valmistumista, kuten nuorena sairastuneet. Olen saanut tehdä työuran unelma-ammatissani, ja minulla on kolme lasta.

– Myös eläkkeelle jääminen on eri asia 55-vuotiaana kuin kolmekymppisenä. Se on minulla todennäköisesti edessä vuodenvaihteessa. Viimeinen työvuosi meni apua pyydellen, minkä takia minun oli pakko jäädä sairauslomalle.

Yksin reissaaminen maailmalla on taakse jäänyttä elämää. Anna-Mari ei enää edes haluaisi matkustaa yksin, koska rahan käsitteleminen on niin hankalaa. Kympit ja sataset menevät helposti sekaisin. Hän on myös ollut väärällä portilla lentonsa lähtiessä.

– Kone joutui odottamaan minua, mikä nolotti kamalasti. Lapsetkin alkoivat huolehtia ja soitella perääni, että älä tee äiti sitä tai tätä. Nykyisin seuramatkat kuulostavat sopivimmalta vaihtoehdolta.

Oireet ovat pahentuneet

Anna-Mari myönsi sairastavansa epilepsiaa vasta viime vuonna, kuntoutuskurssilla Kuusamossa. Siellä hän tapasi vertaisiaan, joista jokainen tuli eri lähtökohdista.

– Oivalsin, että meitähän on monenlaisia. Kenenkään taudinkuva ei ole samanlainen. Ja okei, minähän kuulun tähän porukkaan. Kauhukuvat katosivat.

Hän uskalsi myös myöntää ensi kertaa, ettei selvinnyt työstään. Kun Anna-Mari kuuli Kelan tukitoimista epileptikoille, hän purskahti itkuun. Hänen ei tarvitsisi enää piilotella, ettei pärjännyt – kuten oli siihen asti tehnyt.

– Emme ole huonompia tai ressukoita, vaikka tarvitsemme apua. Tuntui helpottavalta, kun ei enää tarvinnut uhrata voimavaroja taudin torjumiseen.

Anna-Marin kunto on tällä hetkellä kohtuullisen hyvä, mutta hänelle tehdään yhä lisätutkimuksia, kuten aivojen magneettikuvauksia ja neuropsykologisia testejä. Oireet ovat nimittäin pahentuneet lääkityksestä huolimatta. Poissaolokohtauksia ei kuitenkaan ole ollut puolentoista viime vuoden aikana.

– Kunpa taudin eteneminen pysähtyisi ja oppisin elämään sen kanssa – eikä minun tarvitsisi olla niin urhea ja uskaltaa niin paljon. Elättelen myös toivoa, että pystyisin tekemään jotain suorittavaa, fyysistä työtä. Voisin vaikka luoda talleilla lantaa. Urani opettajana on takana, mutta olen mielestäni hyväkuntoinen epileptikko ja tahdon edetä uutta kohti.