Seitsemän lapsen äiti Miina otti haulikon ja paineli metsään, kun ei enää kestänyt – Epäterve uskonnollisuus voi ajaa uhrin epätoivoon ja itsetuhoon

Tällä kertaa Miina ei ollut lähdössä metsästämään. Hän lähti etsimään pakotietä, ulospääsyä helvetiksi muuttuneesta elämästään. Sieluaan polttavasta ahdistuksesta, joka oli kerännyt lapsuudesta lähtien vain lisää tulta. Ensin viina auttoi, sitten tulivat mukaan lääkkeet ja muut päihteet. Särkynyt lapsi pakeni todellisuutta turruttamalla itsensä päihteillä.

– En ole paha. Älkää tuomitko minua. Minusta meni jotakin rikki jo kauan sitten.

Oli yksi niistä päivistä, kun hänen lapsensa jälleen kerran todistivat äitinsä hukuttautumista viinaan. Nyt jokin sai 16-vuotiaat kaksospojat ottamaan viinat pois. Toteamaan, että nyt se loppui. Juominen.

– Suutuin silmittömästi ja otin haulikon kaapista. Huusin, että lähden metsään tappamaan itseni, jos en saa juoda. Ja niin tein. Pojat soittivat poliisit, ja he tulivat luotiliivit päällä ottamaan minulta pyssyn pois.

Miinalla on metsästyskortti ja ase oli luvallinen. Poliisit veivät hänet sairaalaan, mutta sieltä hänet päästettiin takaisin kotiin. Pojat pelastivat kuitenkin äitinsä hengen.

– Nyt tuntuu järkyttävältä, että olen poikien läsnä ollessa sellaista tehnyt. Ymmärrän, että olin epätoivoinen enkä nähnyt muuta ratkaisua. Olin niin synkässä ja sairaassa mielentilassa. Oli varjelus, että omat pojat olivat siinä, etten ollut yksin. Olisin varmasti ampunut itseni. Se on ollut heille todella rankka kokemus.

Helppoa se ei ollut muillekaan lapsille. Miinalla on seitsemän lasta. He olivat jo aiemmin ottaneet täteihinsä yhteyttä ja kertoneet, että äiti juo ja sammuu koko ajan. Lastensuojelu puuttui tilanteeseen.

– Sosiaalityöntekijä kutsui minut luokseen ja sanoi, että hänellä on hätä minun puolestani. Ehdotin, että syön antabusta, etten juo. Kysyin riittääkö se heille, etteivät veisi lapsia?

Vastaus oli, että ei se auta. Miina kärsisi silti, eikä paranisi. Sosiaalityöntekijä ehdotti päihdekuntoutusta kolmen kuukauden maksusitoumuksella.

– Kieltäydyin! Totesin, että älkää unta nähkö. Kuitenkin sosiaalityöntekijä kysyi tapaamisen lopussa uudelleen, että lähdetkö? Sanoin, että vittu minä lähden kokeilemaan, jos se on teille niin tärkeätä. Minulla oli sellainen asenne, että he haluavat pahaa minulle.

Siitä alkoi matka, jollaisella Miina ei ollut koskaan ennen ollut. Syväsukellus omaan itseen, siihen rikkinäiseen, herkkään lapseen, josta oli tullut 40-vuotiaana päihdeaddikti ja todellisuutta pakeneva ihmisraunio. Tässä jutussa käytämme hänestä nimeä Miina, koska hän haluaa suojella omaa ja perheensä yksityisyyttä.

Miina oli lestadiolaisperheen toiseksi vanhin lapsi. Heitä oli kaikkiaan 11 sisarusta. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Miina joutui vastuuseen äidin auttamisesta kotitöissä ja pienempien sisarusten hoitamisesta.

– En saanut olla lapsi. Tulin hyväksytyksi vain sillä, että tein koko ajan kotitöitä ja hoidin nuorempia sisaruksia. Olin vain 12-vuotias, kun olin koko viikonlopun yksin kotona viiden pienemmän sisaruksen kanssa. Vanhemmat olivat reissussa. En hallinnut sitä mitenkään, pelkäsin ja koin sen raskaaksi.

Miina muistaa huutaneensa sisaruksilleen todella paljon. Nyt hän ajattelee, että vanhemmat eivät ole ymmärtäneet, ettei pientä lasta voi jättää yksin hoitovastuuseen niin nuorista sisaruksista. Hän karkasi joskus kaverin tai serkun luokse. Halusi leikkiä, olla huoleton lapsi.

– Kotiin tullessa minua syyllistettiin siitä, että olin ollut vain leikkimässä, vaikka kotona olisi ollut hommia.

Hän koki jo lapsena, että ei kuulu lestadiolaisiin ja tunsi itsensä täysin ulkopuoliseksi. Silti hänet pakotettiin käymään uskonnollisissa tilaisuuksissa. Ulkomaailmassa oli sama ulkopuolisuuden tunne, koska hän ei tiennyt kuka on. Eikä pieni lapsi voinut lähteä perheestäkään pois.

– Tunne, etten kuulu mihinkään vain vahvistui. Koin, että minut pakotettiin tiukkaan uskonnolliseen karsinaan. Enkä mahtunut siihen, en edes halunnut yrittää.

Miinalla on ollut pahoinvointia lapsesta asti eikä hän ole ymmärtänyt, mistä se on johtunut. Hän ei muista, että äiti tai isä olisi koskaan halannut ja osoittanut hellyyttä tai rakkautta hänelle.

– Tunne-elämäni on sairastunut sieltä lähtien. Silloin kyllä sain kiitosta, kun leivoin kahden litran pullataikinan ja siivosin koko talon. Muuten minua ei noteerattu mitenkään. Aina piti taistella muiden sisarusten kanssa omasta paikasta, ja jotenkin maksaa oma olemassaolo.

Lopulta Miina kasvoi aikuiseksi, meni naimisiin ja synnytti seitsemän lasta. Perheonni loppui kuitenkin siihen, että lasten isä lähti yllättäen toisen naisen kanssa.

– Tuntui, että lähti täysin matto jalkojen alta. Kaikki romahti. Jäin yksin lasten kanssa.

Hänen veljensä tulivat apuun. He nukkuivat vuorotellen Miinan luona, ettei hänen tarvinnut olla yksin. Vuosi meni, ettei lasten isästä kuulunut mitään. Sitten Miina pyysi apua perheneuvolasta. Totesi, ettei jaksa enää yksin. Sieltä vaadittiin isää huolehtimaan lapsista. Hän alkoi tapaamaan lapsia joka toinen viikonloppu.

– Siitä juomiseni alkoi. Se oli humalahakuista heti ensimmäisellä kerralla. Päätin, että tämä on minun lajini. Tuntui, että kaikilla oli niin mukavaa, kun he joivat. Biletin viikonloput kavereiden kanssa.

Seitsemän vuotta meni niin, että viina virtasi vain, kun lapset olivat isällään eli perjantaista sunnuntaihin. Sitten alkoi kontrolli pettää. Viinasta tuli jokapäiväinen seuralainen. Miina työskenteli silloin sairaanhoitajana. Hänellä oli pääsy lääkekaapille ja myös siitä tuli ylitsepääsemätön houkutus.

– Vapailla join ja töissä korjasin krapulaani potilaiden lääkkeillä. Ne menivät suuhuni ja hävikkilääkkeet otin itselleni enkä palauttanut niitä apteekkiin. Välillä annoin potilaille keittosuolaa ja pistin heille tarkoitetut lääkkeet itseeni.

Aluksi sitä ei huomattu. Miina tunsi olevansa hirveä ihminen ja ymmärsi, että kiinnijääminen merkitsee hänen sanojensa mukaan paskamyrskyn nousemista.

– Tosin ajattelin, että potilaat eivät ehkä huomaa mitään, koska lääkkeen vaikutus on osin lumetta. Olen kokenut omantunnon tuskia, että olen tehnyt niin. Tein sen, koska olin sairas. Terveenä en toimisi niin.

Palataan siihen päivään, kun Miina nappasi haulikon suuttuneena ja päätti tappaa itsensä. Lapset otettiin huostaan ja hänen oli lähdettävä Hoitokoti Tuhkimon päihdekuntoutukseen, jos mielisi saada lapset takaisin. Hän kertoo, että ensimmäiset viikot Tuhkimossa hänen asenteensa oli väärä ja hän kuvitteli terapeuttien tekevän kaiken vain vittuillakseen.

– Hiljakseen kuntoutus alkoikin tehota. Keskityin itseeni, aloin ymmärtämään asioita ja myöntämään, että olen sairas ja siinä tilassa tehnyt virheitä. Aloin eheytymään.

Tuhkimossa Miina sai puhua ja tulla kuulluksi. Häntä ymmärrettiin ja uskottiin ensimmäistä kertaa hänen elämässään. Häntä itkettää muistella sitä tunnetta.

– Se kolme kuukautta Tuhkimossa on ollut parasta aikaa elämässäni. Minun ei tarvinnut enää tehdä mitään sen eteen, että minut nähdään ja kuullaan omana itsenäni. Käyn edelleen vertaistukiryhmissä.

Tuhkimon kuntoutusohjelma on suunniteltu erityisesti naisille ja se perustuu yhteisöhoidolle ja myllyhoidolliselle työotteelle. Miina on jatkanut elämänsä työstämistä sen mukaisesti. Hän uskoo, että jos ohjelmaan sitoutuu, niin voi toipua kaikesta.

Ilman sitä hän näkee tulevaisuutensa lohduttomana.

– Jos päihderiippuvainen jatkaa käyttämistä, niin hänen kohtalonaan on joko vankila, psykiatrinen laitos tai kuolema. Minun kohtaloni olisi ollut joku niistä.

Hän kertoo, että hänellä on nykyään hyvät välit lapsiin. Eli jotain hän tietää tehneensä oikeinkin, vaikka virheitäkin on tullut. Kyyneleet valuvat ja ääni värisee, kun hän jatkaa.

– Lapset sanovat tietävänsä, että rakastan heitä. Heidän ei tarvitse ansaita sitä. Se on ihan parasta, mitä he ovat sanoneet minulle. Olen tehnyt päinvastoin kuin omat vanhempani. Nuorempi tytär vastasi minulle, kun pyysin juomistani anteeksi, että rakastan sinua aina, vaikka tapahtuisi mitä.

Hän haluaa kertoa, että hänen vanhempansa ovat oppineet ja kasvaneet tekemistään virheistä. He ovat nykyään Miinan tukena, eivätkä tuomitse häntä ja ymmärtävät hänen päihdeongelmansa.

– Kaikesta huolimatta iso perhe on ollut minulle siunaus. Sisarukset ovat olleet minulle ja lapsille suuri tuki ja turva koko elämän ajan. Tänä päivänä myös äiti ja isä rakastavat minua päihdeongelmastani huolimatta. Sen ansiosta olen kyennyt antamaan anteeksi ja päästämään irti katkeruudesta.

Tuhkimossa oli terapeutti, jolla Miina kävi kaksi kertaa viikossa kolmen kuukauden ajan. Hän sanoi, että Miina on kokenut hengellistä väkivaltaa. Miina ei itse ollut niin ajatellut.

– Se on osa paranemistani, että uskallan nähdä sen niin. Silti pelkään muiden reaktioita, kun tuon näitä asioita julki. Olen saanut palata takaisin sairaanhoitajan työhöni ja minua tuetaan siellä. He tietävät päihdehistoriani. Olen saanut elämäni takaisin.

Uskontojen uhrien tuki ry:n puheenjohtaja ja oikeuspsykologi Pia Puolakka on itsekin kokenut ahdistavaa uskonnollisuutta ja on nykyään täysin sitoutumaton uskontokuntiin. Hän kertoo, että joskus voi olla vaikea myöntää, että on uskonnon uhri samaan tapaan kuin myöntää olevansa alkoholisti.

– Erityisesti, jos on tiukasti opetettu, että omaa uskontoa ei saa kritisoida, siinä ei ole mitään väärää ja on sekä syntistä että väärin kieltää uskonto. Usein voi käydä niin, että jos kokee uskonnollisuudessa jotain väärää, niin siihen uskovat kääntävät asiat niin, että vika onkin kritisoijassa.

Se on epätervettä uskonnollisuutta. Puolakka sanoo, että uskonnollisuutta on sekä tervettä että sairasta.

– Vääränlaiseen uskonnollisuuteen kuuluu kova kontrolli, jossa määrätään jopa intiimeistä henkilökohtaisista asioista. Kun joku yritetään pakottaa ulkoapäin tiettyyn uskonnolliseen muottiin, niin häneen kohdistetaan henkistä väkivaltaa.

Monille epäterveessä uskonnollisuudessa olleille jää pelkoa, ahdistusta ja syyllisyyttä. Usein se johtuu siitä, että uskonliikkeessä on ollut erittäin jyrkät ajatukset hyvästä ja pahasta. Silloin voi alitajuisesti tuntea tekevänsä väärin ja kokevansa syyllisyyttä toimiessaan eri tavalla kuin uskonliikkeessä on opetettu.

– Siitä jää alitajuiset jäljet. Ulkopuolisuuden tunne on yleinen. Sitä on vaikea selittää toiselle. Uskoisin, että ääriuskonnolliset piirit ovat usein epäterveitä. Niissä painotetaan liian voimakkaasti uskon oppeja ja sitä, kuinka hyvin niitä pystyy noudattamaan.

Lisäksi isoissa perheissä vanhemmilla ei välttämättä ole riittävästi aikaa kaikille lapsille. Vanhempien sisarusten lapsuus voi jäädä kokematta, jos he joutuvat huolehtimaan nuoremmista. Terveessä uskonnollisuudessa luodaan uskoa, toivoa ja autetaan toisia vaikeina aikoina sekä rakennetaan pohja hyville elämänarvoille ja rakkaudelle.

– Epäterveeseen uskonnollisuuteen voi liittyä ehdollista rakkautta. Siinä ihminen nähdään hyvänä ja oikeanlaisena vain, kun hän tekee asiat uskonnon silmissä oikein. Sairas uskonnollisuus on myös liian tuomitsevaa ja siihen liittyvät vaatimukset ovat erittäin tiukat.

Uskontojen uhrien tuki ry tarjoaa muun muassa vertaistukea uskontojen uhreille. Lisää tietoa yhdistyksen tarjoamista tukipalveluista löytyy täältä.