Näyttelijä Sampo Sarkola: ”Kadun syvästi, kun epäonnistun vanhempana ja vaadin liikaa esiteini-ikäisiltä lapsiltani”

Minuun jäi pysyvät arvet, kun neljä vuotta sitten kaadoin putkenavausrakeita ­viemäriin ja aine räjähti. Sain syövyttävät aineet ­naamalleni, silmässäni on edelleen epätasaisuutta sarveiskalvossa. Tuntuu, kuin katsoisin duralex-lasin pohjan läpi, mutta olen jo tottunut asiaan.

Vihaan sydämeni pohjasta on lause, jota en ole ­koskaan käyttänyt. Viha on minulle hirveän vieras asia. Sydämeen ei saa päästää vihaa. Tuollainen lause ei johda mihinkään hyvään.

Viimeksi rakastuin ääneen, jonka rakentamani ­kaiuttimet tuottivat. Rakensin viime kesänä ensimmäiset kaiuttimeni, olen ammatiltani myös puuseppä. Ne ovat Samu Sauraman suunnittelemat ja nimeltään 15” Piste. Ne ovat parhaat kaiuttimet, jotka minulla on ollut, ja olen omistanut elämäni aikana noin kymmenen paria. Kaiuttimia on myös kyselty, mutta en ajatellut tehdä niistä mitään bisnestä.

Pelkään kuollakseni korkeuksia. Lapsena kiipesin pelkäämättä korkeallekin, tämä on tullut vanhemmiten. Wienissä oli mahdollisuus kavuta kirkontorniin, mutta minä jähmetyin tasanteelle ennen huippua. Jalat eivät liikkuneet millään. Onneksi kuvauksissa stuntit hoitavat yleensä korkeuksissa tapahtuvat kohtaukset.

Sukurasitteeni on asioiden turha psykologisoiminen ja liikaa analysoiminen. Sen juuret ovat etenkin äitini puolella.

Liikutun yleensä ­kyyneliin en koskaan. En osaa itkeä.

Kadun syvästi, kun epäonnistun vanhempana ja vaadin liikaa esiteini-ikäisiltä lapsiltani. Sitähän se vanhemmuus on, mutta epäonnistuessa häpeän tunteesta ei pääse eroon. Silloin vähintä mitä voi tehdä, on pyytää anteeksi.

Odotin lapseltani turhaan vastausta, kun hän oli neljävuotias. Sanoin, että annan hyvän neuvon. Hän kysyi missä se on. Sanoin uudestaan, kunnes hoksasin, että lapseni luuli neuvon olevan jotain syötävää.

Jos jonkun henkilön puolesta pitäisi kuolla, niin omien lapsien. Mutta en ole kuolevaa tyyppiä. Kenenkään puolesta ei kannata kuolla.

Luulin itsestäni liikoja, kun uudessa Räkä ja Roiskis -elokuvassa olikin laulua. Se tuli yllätyksenä. Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut laulamaan.

En enää nykyään suutu kuin joskus harvoin. Jos ­suutun, se liittyy vahinkoihin. Niitä sattuu ja saman vahingon tai virheen voi tehdä useamminkin. Mutta kolmantena kertana saa jo sanoa. Lasten kanssa olen huomannut, että kolmaskaan kerta ei ole maksimi. Pinnan pitää olla vielä pidempi.

Nykyajan parhaita puolia on melkein kaikki. ­Maailma menee koko ajan parempaan suuntaan, etenkin tasa-arvon suhteen.

Ensimmäiseksi poistaisin ­maailmasta Suomen vaarallisimman eläimen: punkin.

Jos elän yli satavuotiaaksi, lääketiede on pettänyt minut. En halua missään nimessä elää satavuotiaaksi.

Antakaa minun edes kerran nähdä Etelänapa. Se kiinnostaa ja totta kai pingviinit.