Entinen jalkapallovalmentaja on huolissaan lapsien sometähteydestä – ”Ymmärtääkö alakouluikäinen lapsi asemansa kokonaisuudessa?”
Aition jalkapallokirjoittaja, entinen juniorivalmentaja Erkko Meri pohtii sosiaalisen median ”lapsitähtikulttia”, joka on voimistunut juniorijalkapallossa. Ovatko ”lapsitähteyden” vaikutukset lapsen minäkuvaan yksin myönteisiä, Meri kysyy.
Kun on vuosien valmentamisen jälkeen sivussa suomalaisen juniorijalkapallon päivittäisestä arjesta, tietyt tavat alkavat tuntua vuosi vuodelta erikoisemmilta.
Yksi ristiriitaisimmista ilmiöistä liittyy sosiaalisesta mediasta, erityisesti Instagram-palvelusta, löytyviin jalkapallon ”lapsitähtiin”.
Käsite on lainausmerkeissä, sillä tuskin kukaan on sitä mieltä, että tähtistatus on tavoiteltava asia lapsuus- tai edes nuoruusvaiheen jalkapallossa. Sanottu koskee tietysti muitakin lajeja kuin jalkapalloa.
Suomalaisilla ”lapsitähdillä”, joista monet ovat vasta alakouluiässä, on sosiaalisessa mediassa tuhansia seuraajia. He ovat juniorijalkapallon ”julkkiksia”, jotka tiedetään yli seurarajojen.
”Itse olen kehityksestä lähinnä huolissani.”
Julkaisutahti on säännöllinen, ja monet postaukset liittyvät esimerkiksi hienoihin maaleihin sekä sarja- ja turnausmenestykseen.
Toisaalta vastaan tulee säännöllisesti myös sisältöä, jossa tuodaan esiin harjoittelua yksityisten valmennuspalvelujen tarjoajien treeneissä.
Kerrotaan tuliteristä varusteista ja annetaan ”haastatteluja” seuraajia varten.
On julkaisuja, jotka aikuisten tekeminä olisivat täysin selvää vaikuttajamarkkinointia.
Onpa joskus näkynyt myös kuvia, joissa yksittäiset lapset, pääasiassa pojat, esiintyvät vähissä vaatteissa poseeraten tietoisesti kameralle.
Monet julkaisut ovat niin ammattitaitoisesti tehtyjä kieliasusta lähtien, että niiden takana lienee ollut aikuinen, hyvin todennäköisesti lapsen vanhempi.
”Lapsitähtiä” oli toki jo omassa lapsuudessani 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.
Silloin heistä kuiskittiin kenttien laidalla ja heidän pelaamistaan näki varsinkin isoissa turnauksissa. Suurturnausten, erityisesti Helsinki Cupin, aikaan parhaat saivat nimensä lehteen.
Noin 20 vuotta myöhemmin ”pelikenttä” on muuttunut merkittävästi – ennen muuta sosiaalisen median myötä.
Jonkinlainen viattomuus suomalaisessa juniorijalkapallossa vaikuttaa särkyneen, ja aikuismaiset tavat ovat saaneet entistä enemmän jalansijaa. Se näkyy esimerkiksi kaupallisuuden lisääntymisenä ja vääränlaisena kiireenä.
”Ovatko ”lapsitähteyden” vaikutukset lapsen minäkuvaan yksin myönteisiä?”
Itse olen kehityksestä lähinnä huolissani.
Puhun aiheesta erityisesti entisen juniorivalmentajan silmin, mutta ilmiö kiinnostaa minua myös päiväkoti-ikäisen lapsen isänä.
Selvää on, että sosiaalinen media on nykypäivää. Kuten Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla todetaan, ”sosiaalinen media ei ole erillään lasten ja nuorten muusta sosiaalisesta elämästä, vaan se on osa sitä”.
Säännöt, periaatteet ja rajat sosiaalisen median käytön suhteen varmasti vaihtelevat suuresti riippuen perheestä ja lapsen iästä.
En halua moralisoida tai opastaa perheitä. Natsani tuskin edes riittävät siihen. Esimerkiksi peruskoulun opettajilla on todennäköisesti huomattavasti parempi käsitys somen hyödyistä, haitoista ja vaikutuksista lapsiin yleensä.
Juniorijalkapallon osalta rohkenen kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä ja aiheita, joista olen huolissani ja jotka ovat mielestäni jääneet turhan vähäiselle huomiolle julkisessa keskustelussa.
Ovatko ”lapsitähteyden” vaikutukset lapsen minäkuvaan yksin myönteisiä?
”Lapsuushan ei ole vain tulemista joksikin, se on myös olemista.”
Ensimmäinen huolenaiheeni liittyy siihen, miten ”jalkapallotähteys” sosiaalisessa mediassa vaikuttaa yleisesti lapseen.
Kyse saattaa olla esimerkiksi siitä, että tykkäykset, kommentit ja seuraajien määrä voivat alkaa määrittää jalkapalloilevan lapsen itsetuntoa.
Onko saavutusten jatkuva ”mainostaminen”, jossa on kaikuja pienen lapsen erinomaisuuden alleviivaamisesta, ylipäänsä asia, jonka ymmärtämiseen saati käsittelyyn esimerkiksi 12-vuotiaan lapsen valmiudet riittävät?
Miten pitäisi arvioida lapsen etua ja oikeutta yksityisyyteen, kun alakouluikäinen juniori näyttäisi toimivan mainoskasvona?
Seuratessani ”lapsitähtien” julkaisuja, joista monet liittyvät hyvin vahvasti menestymiseen ja onnistumisiin, huomaan usein pohtivani, luoko tällainen jalustalle nostaminen sellaista stressiä, odotuksia ja paineita, jotka eivät lapsuuteen luontaisesti kuulu.
Lapsuushan ei ole vain tulemista joksikin, se on myös olemista.
Ainakin osa Instagramin suomalaisista ”lapsitähdistä” on saavuttanut lähestulkoon brändin aseman, mikä tuntuu ajatuksena hurjalta.
Kysehän on viime kädessä vain siitä, että lapsi saattaa juuri sillä hetkellä olla hieman parempi pelaamaan jalkapalloa kuin monet ikätovereista.
”Voiko ”lapsitähteys” johtaa siihen, että kokonaisuus hämärtyy ja vanhemmista tulee herkemmin oman lapsensa agentteja?”
Toiseksi olen hyvin mietteliäs sen suhteen, miten ”lapsitähteys” vaikuttaa lapsen kykyyn sietää pettymyksiä ja käsitellä vastoinkäymisiä.
Kymmenen vuoden ajanjakso, jonka sain toimia juniorijalkapallon parissa, vahvisti tuntumaani siitä, että seurasta ja ikävaiheesta riippumatta useiden jalkapalloilevien lasten resilienssi vaikutti olevan varsin matalalla tasolla.
Monet valmentajakollegani eri seuroissa jakoivat saman huomion.
Osa kertoi kipuilusta, jota ilmeni lapsissa, mutta vielä enemmän vanhemmissa.
Oli hätäisiä seuravaihtoja, tulikivenkatkuisia yhteydenottoja, painostavia vaatimuksia, ”opposition” kasaamista muista vanhemmista ja paljon muuta.
En malta olla kysymättä: voiko sosiaalisen median ”lapsitähteys” johtaa siihen, että kokonaisuus hämärtyy ja vanhemmista tulee herkemmin oman lapsensa agentteja?
”Valitettavan usein lopputuloksena on, että hyvää tarkoittavat vanhemmat tekevät lapselleen karhunpalveluksen.”
Pidän täysin ymmärrettävänä, että jalkapalloilevan lapsen nauttima runsas huomio sosiaalisessa mediassa ja laaja tunnettuus jopa ympäri Suomea voi sekoittaa vanhempien pasmat.
Tällaisessa tilanteessa vaarana voi olla, että harrastukseen luontaisesti kuuluvat, usein hetkelliset ja ohimenevät vastoinkäymiset, kuten vähäisemmät maalimäärät tai hieman aiempaa pienempi rooli, nähdään perheissä uhkana.
Sen sijaan, että lasta kannustettaisiin ja tuettaisiin ja hänelle annettaisiin aikaa kehittyä ja kasvaa rauhassa, tilanteeseen yritetään reagoida mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman järein keinoin ”tähteys” palauttaen.
Toisin kuin järkevät seurasiirrot, jotka perustuvat usein pidempiaikaiseen harkintaan ja useamman tahon yhteistyöhön, ”lapsitähteyden” turvaamiseen perustuvat seurasiirrot edustavat toista maata.
Valitettavan usein lopputuloksena on, että hyvää tarkoittavat vanhemmat tekevät lapselleen karhunpalveluksen silottamalla tietä tarpeettomalla tavalla.
Yhtälön suurin häviäjä on lapsi.
”Yhtenä seurauksena voi olla, että yhä useampi lapsi ja perhe alkaaa ajatella, mitä seura, joukkue ja valmentaja voivat antaa juuri minulle. Ja vain minulle.”
Kolmas huolenaiheeni liittyy siihen, ruokkiiko ”lapsitähteys” liikaa vääränlaista minä, minä, minä -kulttuuria.
Kun sosiaalisen median julkaisujen ytimessä on usein lapsen henkilökohtainen osaaminen ja sen korostaminen, joukkuekonteksti häviää helposti.
Valokeila kohdistuu vain ja ainoastaan yksilöön, asioita tarkastellaan yksin lapsen menestymisen näkökulmasta.
Voiko lapsen saavutusten systemaattinen ”mainostaminen” sosiaalisessa mediassa johtaa siihen, että yhteisöllisyys heikkenee ja yhteen hiileen puhaltaminen vähenee?
Voiko näkyvyyden ja tunnettuuden kasvattaminen kannustaa väärällä tavalla sellaiseen pelaamiseen, joka palvelee, ei niinkään joukkueen etua, vaan pikemminkin lapsen omaa ”brändiä”?
Eihän tylsistä, mutta yksittäisissä tilanteissa tarkoituksenmukaisista suorituksista saa niin hienoja videoita Instagramiin.
Kehityssuuntauksen yhtenä seurauksena voi olla, että yhä useampi lapsi ja perhe alkaaa ajatella, mitä seura, joukkue ja valmentaja voivat antaa juuri minulle. Ja vain minulle.
Ajattelutapa sivuuttaa yhden joukkuelajien tärkeimmistä periaatteista: joukkue on yhteisö, jonka jäsenten täytyy palvella nimenomaan yhteistä suuntaa ja tavoitetta.
”Lapsitähteyden” vaarana saattaakin olla, että omien tarpeiden tyydyttäminen menee liiaksi joukkueen edun edelle. Samalla vääränlainen individualismi alkaa rehottaa.
Se taas johtaa siihen, että valmentajat ja muut toimihenkilöt ovat intressien ristipaineessa lopulta tekemättömän paikan edessä.
”Kun lapsi laittaa nettiin kuvia ja videoita valmennusyrityksen leiriltä tai harjoituksista ”tägäten” yrityksen julkaisuunsa, eniten toiminnasta hyötyy valmennuspalvelun tarjoaja.”
Kokonaisuuteen liittyy monia muitakin eettisiä kysymyksiä, jotka eivät ole ihan yksinkertaisia.
Viime vuosina olen pohtinut erityisen paljon sitä, kuinka helposti sosiaalisessa mediassa aktiivisesta lapsesta tulee, ehkä tahtomattaan, mainoskasvo. Onhan joillakin heistä jopa enemmän seuraajia kuin Veikkausliiga-seuroilla.
Kun lapsi laittaa nettiin kuvia sekä videoita valmennusyrityksen leiriltä tai harjoituksista ja merkitsee yrityksen julkaisuunsa, eniten toiminnasta hyötyy valmennuspalvelun tarjoaja.
Suomessa on perustuslain turvaama elinkeinovapaus, ja myönteinen julkisuus sosiaalisessa mediassa kiinnostaa varmasti jokaista yritystä. Lisäksi täytyy muistaa, että jalkapalloon mahtuu myös laadukkaita palveluntarjoajia.
”Silläkin uhalla, että olen kalkkis tai boomeri, sanon: asetelma on kaikkea muuta kuin ongelmaton.”
Mutta ymmärtääkö alakouluikäinen lapsi asemansa tässä kokonaisuudessa?
Siis sen, että viattomalta tuntuva rento postaus kääntyy mainokseksi, joka tavoittaa helposti tuhansia muita lapsia ja nuoria.
Onko näillä muilla samanikäisillä junioreilla kykyä tulkita tuollainen postaus ”mainokseksi”?
En vieritä syytä palveluntarjoajien niskaan. Mutta harvan intressissä tuskin on rajoittaa ”lapsitähden” sosiaalisen median aktiivisuutta. Se kun sataa omaan laariin.
Silläkin uhalla, että olen kalkkis tai boomeri, sanon: asetelma on kaikkea muuta kuin ongelmaton.
Yksi olennaisimmista kysymyksistä kuuluu: onko ala-asteikäinen lapsi itse riittävän kypsä tekemään päätöksen ryhtyä tietyn valmennusyrityksen mainoskasvoksi? Ja jos ei ole, missä menee vanhempien päätäntävallan rajat?
”Osin huolestuneisuuteni liittyy siihen, että nykyisen ”lapsitähtikultin” päätepistettä tuskin on Suomessa edes nähty – pikemminkin päinvastoin.”
En halua kuulostaa liian negatiiviselta. Haluan myös muistuttaa, että suurin osa tuntemistani jalkapallovanhemmista eri seuroissa suhtautuu lapsensa harrastukseen erittäin myönteisesti ja tunnistaa myös sosiaalisen median osana kokonaisuutta.
Osin huolestuneisuuteni liittyy siihen, että nykyisen ”lapsitähtikultin” päätepistettä tuskin on Suomessa edes nähty – pikemminkin päinvastoin.
En pitäisi järin yllättävänä, jos myös Suomessa jalkapalloilevat lapset (tai tarkemmin heidän perheensä) alkaisivat ennemmin tai myöhemmin tekemään myös virallisempaa sponsorointiyhteistyötä tai kaupallistamaan näkyvyyttään muulla tavoin. Maailmallahan tästä on jo esimerkkejä.
Se taas voi johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, että esimerkiksi lapsen oikeus yksityisyyteen ja tasapainoiseen kehitykseen jäävät sivurooliin. Harrastus ei ole enää vain harrastus.
Onko tämä ovi, jonka välttämättä haluamme avata?
Vai pitäisikö juniorijalkapallossa keskustella nykyistä painokkaammin, mitä kaikkia vaikutuksia sosiaalisen median ”lapsitähteyteen” voi liittyä?
