MUSTA KANSANEDUSTAJA

Jani Toivola, 38, oli ensimmäinen musta kansanedustaja Suomessa. Ennen poliittista uraansa hänet tunnettiin näyttelijänä sekä Idolsin ja Big Brother Extran juontajana. Toivola pääsi eduskuntaan ensi yrittämällä vuonna 2011 ja istuu nyt toista kauttaan. Vuoden 2015 vaaleissa eduskuntaan pääsi myös kaksi muuta rodullistettua suomalaista, SDP:n Nasima Razmyar ja vihreiden Ozan Yanar. Lasikatto oli rikottu.

Jani Toivola edustaa vihreitä. Puoluevalinta oli linjassa hänen julkisuuskuvansa kanssa: hän oli liberaali, kaupunkilainen, viihdeyrittäjä, isyydestä haaveileva homoseksuaali, musta mies.

Ensimmäisellä kaudellaan Toivola leimautui vahvasti tasa-arvoisen avioliittolain ajajaksi. Hän oli hankkeen näkyvin keulakuva, sillä hän puhui haastatteluissa homoudestaan avoimesti. Toivolan haaveet ja tapa puhua niistä olivat helposti samaistuttavia.

Nyt kun avioliittolaki on ratifioitu ja kaksi muutakin rodullistettua suomalaista on päässyt eduskuntaan, joku voisi kysyä, mitä Toivola vielä siellä eduskunnassa tekee. Toivola on kuitenkin myös musta mies yhteiskunnassa, jossa parlamentaarista keskustelua rasismista ei ole vielä edes aloitettu.

Oliko sulla muita vaihtoehtoja kuin liittyä vihreisiin?

”Ennen eduskunta-aikaani tuntui selvältä, että se on mun kokoiseni puolue ja mulle tärkeät asiat mahtuvat sinne. Mutta en kuulu joukkoon, joka ajattelee, että vihreät on vastaus kaikkeen tai että vihreät yksin pelastaa maailman.”

Ehdokasasettelussa puolueet hakevat listoilleen erilaisia ehdokkaita, joiden toivotaan tuovan tiettyjen ryhmien ääniä puolueelle. Mitä roolia sulle ehdokkaana tarjottiin?

”Olin varmaan ainakin osin kokoomuslaisiin vetoava vihreä. Nämähän ovat mielikuvakysymyksiä, mutta en istu siihen tiettyyn stereotypiaan vihreästä, ja voisin olla hahmo, joka laajentaa sitä käsitystä. Tulin viihdemaailmasta ja olin yrittäjä. Aiheet, joista olin puhunut, olivat ihonväri, homous, ihmisoikeudet, monikulttuurisuus. Tämähän oli se sisällöllinen kärki, jonka he näkivät.”

Nyt kun olet toista kautta kansanedustaja ja vallankäyttäjä, mikä sussa nostaa aggressioita?

”Päättäjänä erityisesti se, miten vaikeaa on edes nostaa poliittiseen keskusteluun ihonväriä tai rasismia. Ja se mua vituttaa ja turhauttaa, koska tietysti tulin politiikkaan tekemään näiden asioiden eteen töitä. En tajunnut, miten yksin siinä duunissa olen, sekä suhteessa vallitsevaan järjestelmään ja poliittiseen mediaan että ihan konkreettisesti: ehkä on ihan hyvä muistaa, että olen ainoa tummaihoinen kansanedustaja 200:n joukossa. Siellä ei ole ketään muuta, joka ottaisi asiasta samalla tasolla kopin.”

Entä ruohonjuuritasolla?

”Sieltä saan tukea. Se on voimaannuttavaa tai motivoivaa. Mutta vertauksena nyt vaikka tämä Valtteri, joka oli rasismin vastaisena päivänä aamutelkkarissa puhumassa: Presidentti kommentoi, että tämä on vakavaa. Valtiovarainministeri ilmoittaa, että haluaa tavata Valtterin. Yksikään toimittaja ei soittanut mulle kysyäkseen jotain ihonväristä tai rasismista. Kun ilmoitin, että saan lapsen, mulle soitti 20 minuutissa 30 toimittajaa, sekä poliittisia että viihdetoimittajia. Jotain siinä jää tapahtumatta. Eikä pointti ole edes se mun henkilökohtainen kokemus, vaan se, miten Suomen politiikassa käsitellään ihonväriä ja rasismia. Kyllähän kaikkialla mediassa rakennetaan tarinoita, niin miksi ei käytetä sitä tarinaa, jossa Suomen eduskunnassa on vain yksi tummaihoinen?”

Ehkä se toimittaja ei näe sua, kun on kyse rasismista, mutta kun on kyse avioliittolaista, sitten sun luo tullaan.

”Tai se toimittaja ei näe, että rasismi on poliittista painoarvoa omaava syvempi kysymys, jota voisi käsitellä samalla sapluunalla kuin päivänpoliittisia aiheita. Rasismia ei osata käsitellä kuin tölväisyjen ja kohujen kautta, ja sitten todetaan, että joku on idiootti ja joku on hyvä. Se ei syvene budjettiin, soteen tai koulutusjärjestelmään. Korostan, että kyse ei ole siitä, saanko minä palstatilaa. Jos meillä median tekijöiden joukossa olisi enemmän etnisiä taustoja, väitän, että tämä linkki olisi tehty tai sen ympärille olisi osattu rakentaa tarinoita ja syvempiä poliittisia ulottuvuuksia.”

Mitä ajatuksia Valtterin esiintyminen aamu-tv:ssä herätti?

”Olen tavannut Valtterin, olin ylpeä hänestä ja hänen rohkeudestaan. Mutta siitä lähtenyt keskustelu tuntui – Jani Toivolana, joka kohtaa sitä rasismia – etäiseltä. Kerran toi James – Musta Barbaari – oli jossain Yle Puheen ohjelmassa puhumassa. Kun kuuntelin sitä, tajusin, että olen antanut ihan saman haastattelun joskus 15 vuotta sitten, ja se oli yhä ihan sama asetelma! Että henkilö itse oli passiivinen siinä tilanteessa, että hänen kauttaan taas kerrottiin jonkun hyvyydestä tai pahuudesta. Tai sitten on tutkimuskappaleena, että ’tuijotettiinko sua, kun te muutitte siihen taloon’. Edelleenkään sillä ihmisellä, jota asia koskee, ei ole vaikuttajan tai ratkaisijan roolia. Sen kanssa on puhuttu niistä kokemuksista sen sijaan, että olisi puhuttu niistä teoista, mitä pitäisi tehdä, ja miten näiden sukupolvien pitäisi kasvaa ja miten muuttaisit tämän maailman. Eri toimitusten ja medioiden kautta sanoitetaan meidän maailmaa, että mikä on se kuvasto. Minusta on jäänyt ihan liian pienelle huomioarvolle, että kuka meille kirjoittaa ja millaisten linssien ja kokemusten läpi ja miten paljon se määrittää tarinoita, joita kerrotaan tai jätetään kertomatta.”

Mulle ajatus siitä, että lapsi joutuisi televisiossa kertomaan omista nöyryyttävistä kokemuksistaan, tuntuu väkivaltaiselta. Onko siinä kyse muusta kuin valkoisen katsojan uteliaisuuden tyydyttämisestä?

”Ymmärrän sen tulokulman. Toisaalta se voi myös olla ensimmäinen kerta, kun hän saa omistajuuden tai tunnustuksen kokemuksistaan. Muuten on musta tosi tärkeää se lapsen ja nuoren kuuleminen ja vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen. Teen duunia, jossa yritän saada nuoria antamaan asiantuntijalausuntoja, kun me sivistysvaliokunnassa käsitellään nuoria koskevia asioita.”

MUSTA MIES

Jani Toivola on Suomen virallinen musta mies. Ei historian ainoa, mutta tällä hetkellä ensimmäinen mieleen tuleva.

Kolonialistinen mustan maskuliinisuuden stereotyyppi on yliseksuaalinen, aggressiivinen, yksinkertainen ja alkukantainen. Jani Toivola on julkisuudessa älykäs, kulturelli, moderni ja sosiaalisesti lahjakas. Hänessä on monia yhtymäkohtia Barack Obamaan sekä näyttelijä Sidney Poitieriin, joka rikkoi 1950-luvun Yhdysvalloissa mustan maskuliinisuuden stereotypioita.

Mitä musta miehisyys sulle merkitsee?

”Ekana siitä tulee mieleen varmaan, että Afrikassa ei ole homoja. Ensimmäinen mielleyhtymä on se afrikkalaismieskulttuuri, machomies, seksuaalinen mies, mies, joka tekee mitä haluaa, ja muut seuraa tahtia. Sellainen on itselle kauhean vierasta. Kun opiskelin Nykissä näyttelijäksi, mun piti lavalla samaan aikaan näytellä sekä mustaa miestä että sitä roolihahmoa. Sehän on aika kreisiä. En istunut African American Male -tyyppiin. Että ’sä olet liian eurooppalainen, liian hienostunut tai liian pehmeä’. Casting-tyypit sanoivat, että ei me tiedetä, mitä sulle pitäisi tehdä.”

Kuka sulle on ollut miehen malli?

”En tiedä, onko ollut moista. Ympärillä on ollut miehiä, mutta en ole koskaan ajatellut, että mun pitäisi olla niin kuin ne.”

Liitätkö siihen sun isän poissaolon, että mustat miehet eivät niin kiinnostaneet?

”Kyllä mä kiinnitin huomiota, mutta fanitin ehkä enemmän sitten Denzel Washingtonia, Will Smithiä tai Angela Bassettia, jos nyt oikein alan kaivaa, tällaisia muutamia poikkeavia. Ehkä olen myös aina tykännyt pehmeästä ja kauniista ja tällaisesta.”

Oletko vihainen isällesi?

”En aidosti tunnista tuollaisia tunteita. Sen tunnistan, että kun tyttäreni syntyi, olin sen ensieuforian jälkeen ihan paniikissa. Hän on ollut minulla syntymästään asti, ja olin halunnut kauheasti lasta. Muistan, kun lähdin synnytyssairaalasta hakemaan syömistä ja menin lähipitseriaan. Se oli sunnuntai, kaikki ostivat krapulapizzaa. Mä olin että mitä mä olen tehnyt, nämä on kaikki vapaita, miksi mulla on tämmöinen paine ja ahdistus rinnassa. Tajusin siinä jonottaessa, että tämä on se kohta, jossa isäni on voinut lähteä. Olen miettinyt paljon, miten joku voi jättää lapsensa. Hyväksymättä hänen tekoaan tajusin nanosekunnin ajan, mistä voi syntyä se tila, jossa ihminen voi poistua paikalta. En tietenkään lähtenyt, hoidan lapseni. Mutta pointti on, että tämä on mun tapani käsitellä isäsuhdettani. En ole vihainen tai vittuuntunut. Ja mulla on välillä pelko, että pystynköhän mä tähän vanhemmuuteen. Ikään kuin en luottaisi itseeni, että joku päivä mä varmaan luovutan ja häivyn. Se tulee mun isästä, mutta sekään ei ole vitutusta.”

Mikä on sun suhteesi Barack Obamaan?

”Vähän sen jälkeen, kun hänet oli valittu pressaksi, menin ekaa kertaa Keniaan. Kun kerroin siellä taustastani, tajusin, miten iso asia se oli. Joku esimerkiksi sanoi, että ’oh amazing, first tuli tää Obama-jumala ja loi sillan Afrikan ja Amerikan välille, ja sitten tulit sinä ja rakennat sillan Euroopan ja Afrikan välille’. Tajusin, miten paljon he näkivät toivoa siinä, mitä kaikkea hyvää Obaman nouseminen tulisi tuomaan.”

Samaistutko?

”Ihailen hänen kieltään, miten hän sanoittaa asioita ja mistä hän puhuu. Se rikkoo tietynlaista poliittista puhetta. Se on inhimillistänyt presidentin roolia ja tehnyt sitä lähestyttävämmäksi. Mä kovasti toivon, että meillä olisi johtaja, joka puhuisi niin tai edes sinne päin. Se on niin kuolettavaa, kun lähdetään miettimään, onko toi nyt sopivaa kansanedustajalle. Samaan aikaan ollaan kauhean huolissaan, kun politiikka on niin etäistä ja näihin ihmisiin ei saa otetta. Mutta ihan kulman takana on se pohdinta, että onko joku sopivaa. Se on ristiriitaista.

Nyt on pakko kysyä. Näetkö sinä, Jani Toivola, että voisit olla Suomen presidentti jonain päivänä?

”No en kyllä. Luulen, että en ole tarpeeksi valtiomiesmäinen. Luulen, etten olisi parhaimmillani siinä tehtävässä.”

Vaikka pääsisit rikkomaan niitä sovinnaisuuden rajoja?

”Näen sen asetelman, mutta se ei ole mun tarina.”

HOMOIKONI

Jani Toivola on paitsi musta myös homo. Hän on puhunut seksuaalisesta suuntautumisestaan julkisesti. Hänestä huolimatta homous näyttäytyy Suomessa edelleen hyvin valkoisena ja länsimaisena asiana.

Verrattuna viihdemaailman esittelemään glittergay-kulttuuriin Toivola elää liiankin tavallista keskiluokkaista elämää. Se saattaa ärsyttää joissakin homoaktivistipiireissä. Hänen elämäntapansa voi lukea viestivän, että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, kunhan elätte norminmukaisesti.

Samalla Toivolan tavanomaisuus on radikaalia ja normeja ravistelevaa: hän ei määrittele itseään stereotypioiden kautta.

Olet ollut mediassa esillä ennen kaikkea homona, et mustaihoisena. Koetko, että toimittajilla ei ole työkaluja näiden kahden kuljettamiseen yhdessä? Että kun sulla on jo tämä seksuaalivähemmistöpositio, siinä on tarpeeksi kerroksia?

”Joo. Valkoinen homoyhteisö ja problematiikka olla siellä musta, siihen kiteytyy paljon mun elämästä. Kun muutin kakskymppisenä Yhdysvaltoihin ja vapauduin ja löysin sen homoskenen, jossa homot näyttivät vapaasti tunteitaan ja olivat näkyvämpi osa yhteiskuntaa kuin Suomessa, niin samalla tein havainnon, että hetkinen, en mä tästäkään löydä itseäni. Että kun menin klubeille tai luin jotain, niin miten valkoista se kuvasto oli! Tuli sellainen riittämättömyyden tai ulkopuolisuuden tunne, vaikka samalla oli se ajatus, että nyt olen löytänyt uuden kodin. Suomalainen homoyhteisö ei edes mieti sitä asiaa, koska värillisiä on niin vähän. Jos olen yrittänyt tästä avata keskustelua, se on kauhean uutta informaatiota heille. Ja erityisesti nuorempana sitä koki itsensä aika esineellistetyksi. Että se rooli, joka on tarjottavana, on jonkinlainen seikkailu tai eksoottinen kokeilu, mitä sitten verrataan keskenään. Että kuka nyt on kokeillut ja mitä se oli, pitävätkö tietyt asiat tai myytit paikkaansa. On ollut häkellyttävää tajuta, kuinka kaukainen ajatus se on monelle, että perustaisi perheen tai parisuhteen värillisen ihmisen kanssa.”

Miksi et ole suuttunut homoskenelle? Olet silti keulakuva.

”Tämä on kaikki yhtä lailla mun omaisuutta kuin muidenkin. Jos osa identiteettiäni on homous, en mä halua siitä irti sen vuoksi, että siinä kulttuurissa on ristiriitaisuuksia.”

Mutta et ole julkisuudessa tuonut ilmi, että myös homoskenessä on ristiriitaisuuksia ja sisäänrakennettua rasismia.

”Kyllä mä olen yrittänyt tuoda, mutta siihen ei vain kukaan ole tarttunut. Olen puhunut siitä. Liitän sen itse johonkin laajempaan: Mikä on ihmisessä vikana, että kun se on itse alistettu tai ahtaalla, niin senkin jälkeen pysyy halu alistaa tai laittaa joku muu ahtaalle. Mitä se kertoo meistä ihmisistä? Toinen tapa katsoa asiaa on miettiä, mitä se kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta. Onhan siinä joku paniikkireaktio, että syntyy ajatus, että on tilaa kolmelle vähemmistöryhmälle, ja sitten niitä onkin kymmenen ja ne laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan.”

Mun kokemus on, että kun olen itse muslimi ja huivi päässä, yleinen oletus on, että olen varmaan homofoobikko. Oletko kokenut rodullistettujen suomalaisten joukossa syrjintää?

”Joo. Jos olen ollut vaikka paneelikeskustelussa ja siellä on toinen tummaihoinen ja puhutaan ensin uskonnoista ja sitten hän rupeaa puhumaan homoista jotenkin halventavaan sävyyn, niin johan se on absurdi tilanne. Mutta ehkä on naiiviutta ajatella, että me pelkästään ihonvärin kautta omattaisiin samat arvot.”

Tiedät RuPaulin, amerikkalaisen drag-artistin? Hänen mukaansa homous on eksklusiivista ja sitä pitää suojella. Samaan aikaan Seta näyttäytyy aika konservatiivisena ja heteronormeja mukailevana. Mitä sä itse ajattelet, onko homokulttuuri eksklusiivista, jotenkin erityislaatuista?

”Joo, joo. Mä en voi olla muuta kuin mitä olen. Olen sen itsekin sanonut monta kertaa ääneen, että tiettyjen elementtien takia esiinnyn julkisuudessa marginaalissa mutta olen aika perinteinen ihminen. Mutta jos ajattelen työtäni vaikuttajana ja esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia, niin mun tarkoitus ei ole muovata homokulttuuria sellaiseksi, jossa kaikki haluavat mennä naimisiin. Toivon vain, että sen voisi tehdä mahdolliseksi sille osalle, joka haluaa toteuttaa itseään sillä tavoin. En usko, että olisi sen perustellumpaa sanoa, että ’ei näitä oikeuksia, kun se tekee homoista liian geneerisiä’. Homokulttuuri on musta siinä eksklusiivisuudessaan aika itsestäänselvää ja yllätyksetöntä, sellainen klisee itsessään. Se ei määritä mun elämääni.”

VALKOISEN ÄIDIN MUSTA LAPSI

Jos valkoisella on valkoinen lapsi, hänen on helppo nähdä itsensä lapsessaan ja ymmärtää lapsen kokemusmaailmaa. Jos taas lapsi on musta tai ei muuten täytä samoja normeja kuin vanhempansa, vanhemmalla ei välttämättä ole mitään käsitystä siitä, miten maailma lasta kohtelee. Jani Toivolan äiti on suomalainen, isä kenialainen, mutta äiti on ollut poikansa yksinhuoltaja. Toivola on käyttöliittymä rodullistettujen lasten valkoisille vanhemmille siihen, millaista heidän lastensa elämä Suomessa on. Hän on älykäs, sanavalmis ja jakaa hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan. Vihdoinkin hän on tässä, valkoisen äidin kasvattama musta mies, jonka kautta valkoiset vanhemmat pääsevät sisään omien lastensa todellisuuteen! Ruskeille lapsille Toivola on aikuinen, joka pystyy sanallistamaan heidän todellisuutensa.

Kuinka paljon olet joutunut selittämään valkoiselle äidillesi kokemuksia rodullistettuna lapsena?

”Olen ollut varmaan aika nuori, kun tiedostin tuon. Että miltäköhän äidistä tuntuu, kun mä olen sen lapsi ja se rakastaa mua, mutta se ei pysty ymmärtämään, mitä mä käyn läpi. Ehkä jotenkin surin sitä äitini puolesta. Kun me tehtiin se Sorsastaja [rodullistettujen suomalaisten identiteettiä pohdiskeleva näytelmä Kansallisteatteriin vuonna 2006] ja äiti tuli katsomaan sitä, se sanoi, että oli hurjaa tajuta, että kun on tehnyt kaikkensa suojellakseen lastaan, niin onkin ollut hetkiä, jolloin ei ole suojellut lastaan vaan itseään.  Häntä äitinä pelotti ajatella, mitä saatan ihonvärini takia ulkomaailmassa kohdata. Niin sitten koti oli paikka, jossa mitään siihen liittyvää ikävää ei tavallaan ollut olemassa, ja äiti tahtomattaan jätti mut kokemaan aika yksin niitä asioita.”

Millaisissa tilanteissa koit, että sun pitää huolehtia äidistäsi, ettet voi tuoda niitä ikäviä kokemuksia kotiin?

”Mua kiusattiin monesta syystä, enkä tuonut niitä mitään kauheasti kotiin. Mutta kotona puhumattomuus aiheutti sen, että en ymmärtänyt, mitä koin sen ihonvärin takia. En osannut ajatella, että se olisi rasismia. Luulin, että ne kaikki kumihuulet ja muut olivat vain siksi, että olin vaan niin väärä. Tämä yhteys olisi ehkä ollut mahdollista luoda aiemmin, jos näistä asioista olisi puhuttu kotona. Vaikka että sun ihonväri aiheuttaa tämmöisiä reaktioita ja että se liittyy näihin ja näihin asioihin. Sellaista koti ei osannut tarjota, ja sen kanssa jäin kauhean yksin. Ja eiväthän yhteiskunta tai koulukaan silloin mitään apua tarjonneet. En muista, että olisin käynyt opettajan kanssa mitään keskustelua ihonväristäni, vaikka se oli koko ajan ilmassa.”

Saatko yhteydenottoja ruskeiden lasten vanhemmilta?

”Jonkun verran. Mutta yleensä se ei ole vanhemman yhteydenotto, vaan se lapsi on kiinnittänyt muhun huomiota. Mun kautta on voitu käydä keskustelua omasta taustasta tai identiteetistä tai mahdollisuuksista yhteiskunnassa.”

Miltä se tuntuu se ajatus, että olet sellainen käyttöliittymä?

”En mä ole ikinä noin ajatellut. Oli ihan uusi ja hassu ajatus. Enemmän siinä heijastuu se, että vanhemmat välittävät lapsensa viestin tai ovat kiitollisia. Mutta onhan se käyttöliittymä sekin, että he sanovat, että ’kiitos että olit siellä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, niin sinun kauttasi saimme käytyä tämän keskustelun’.”

EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON JÄSEN

Monen muun tavoin Jani Toivola erosi kirkosta TV2:n homoillan jälkeen vuonna 2010 mutta liittyi myöhemmin takaisin tyttärensä kastamisen myötä ja ryhtyi jopa seurakuntavaalien mainoskasvoksi. Hän selitti seurakuntavaalikampanjan videossa syynsä liittyä takaisin: ”Kirkossa on käyty homoillan jälkeen arvokeskustelua, ja koen, että kirkon ovi on nyt aidosti auki kaikille. Nyt on aika vaikuttaa ja äänestää kirkosta moniääninen, mitä iso joukko toivoo.” Videolla Toivola ei kuitenkaan puhu mitään siitä, uskooko kirkon oppiin.

Samankaltaista pohdiskelua kirkkosuhteensa kanssa on varmasti käynyt moni Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ei niin kovin uskovainen jäsen: Voiko kuulua kirkkoon, jos ei välitä sen opista mutta ajattelee, että kirkko on hyvä olla olemassa? Viime aikoina kirkko on ottanut maahanmuuttokysymyksiin hyvin samankaltaisia humaaneja kantoja kuin nuoret punavihreät kaupunkilaiset – pitäisikö näitä kantoja tukea kuulumalla kirkkoon?

Kuka oli se, jonka sanat sai sut eroamaan kirkosta?

”Se oli oikeastaan äänen puute. Se liittyi siihen, että kirkko ei puhunut. Se oli vahvasti sitä aikaa. Oli ihan selkeästi niin, että oli [Päivi] Räsänen ja muita äänekkäitä ääniä, jotka puhuivat sitä omaa viestiään, ja kirkon puolelta ei ollut ketään, joka olisi sanonut toisin. Tuntui, että miten voin olla osa tätä yhteisöä.”

Uskotko kirkon oppiin?

”Uskon, joo. Mutta en usko Raamattuun sanasta sanaan. Koen, että moni niistä voi olla hyvinkin fiktiivisiä tarinoita, joiden kautta opetetaan perusoppeja.”

Eli ihmisen ei tarvitse uskoa kirkon opetuksiin, jotta voi tulla kirkkoon?

”Mitä tarkoittaa uskoa kirkon opetuksiin?”

Kuvitteellinen tilanne: ihminen ei usko että Jeesus on Jumalan poika. Voiko hän kuulua kirkkoon esimerkiksi työnsä puolesta, jotta kirkko instituutiona muuttuisi?

”Joo voi. Tiedän, että siellä onkin hyviä tyyppejä, jotka tekee tota. Kyllä mä olen näin ymmärtänyt.”

Uskotko sä, että Jeesus on Jumalan poika?

”Uskon. Mutta se on aika monimutkainen ja henkilökohtainen asia.”

HOMO YH-ISÄ

Jani Toivola sai lapsen, vaikka on homo ja yksin. Se antaa toivoa seksuaalivähemmistöille, jotka haluavat lapsen, kuten myös lapsettomille sinkkuheteromiehille.

Huolimatta siitä tai oikeastaan juuri siksi, että Jani on monin tavoin uudenlainen isä, hän on nykyään myös Suomen virallinen isä. Hän on Suomen ainoa mies, joka laitetaan otsikossa sanomaan ”Lapsen uhmaikä yllätti minut”. Meillä ei ole ruotsalaista Pappa-lehteä, mutta hyvä että on edes Jani Toivola! Isä-Toivola on tervetullut lisä maahan, jonka parisuhdekeskustelua hallitsevat Heli Vaaranen ja Tony Dunderfeldt ”nainen hoitaa kotia, mies tuo leivän” -ajatuksineen.

Käytätkö julkisuutta tietoisesti isyyden uudistamiseen?

”Olen tiedostanut asian, mutta toki se lähtee omasta elämästä. Jossain vaiheessa huomaa, että valinnat, joita tein, resonoivatkin toisissa ihmisissä. Tajusin sen vasta lapsen syntymän jälkeen, kun puhuin julkisesti jotain isyydestä. Ennen lapsen saamista se oli semmoista homomiehen puhetta liittyen adoptiolakiin tai vastaavaa. Sitten rupesin saamaan yhteydenottoja miehiltä. Se oli ehkä eka kerta, kun koin vahvasti, että mulla miehenä on jotain annettavaa toiselle miehelle. Olin miettinyt, että mahdunko ja sovinko ja olenko riittävän mies, ja yhtäkkiä se, että puhuin isyydestä tai tunteistani lastani kohtaan, olikin tärkeää jollekin toiselle miehelle.”

Susta on tullut roolimalli niin lapsista haaveileville miehille kuin homoille ja rodullistetuille miehille. Niin moni katsoo sinua ylöspäin. Voitko olla Jani Toivola ja sanoa julkisuudessa, että itse asiassa vanhemmuus on ihan perseestä?

”Kyllä mä mietin tuota välillä arjessani. Jos olen kadulla ja mulla menee hermot tyttäreeni ja huudan sille jotain kadunkulmassa, silloin saatan ajatella, että kauheeta, nyt joku varmaan kertoo johonkin, että olen huutanut lapselleni.”

Onko vanhemmuus ollut tähän asti tosi kivaa ja hauskaa ja ruusuilla tanssimista?

”Ei pelkästään.”

Marja Hintikka Live -ohjelmassa kerroit kadehtivasi sinkkuja siitä, että heillä on aikaa haahuilla kaupungilla.

”Päämäärättömästi. Sitä en osannut etukäteen ajatella, miten paljon rumia tunteita tai reaktioita mussa voi nostaa esiin se, että yhtäkkiä näen tappelevani kotona kaksivuotiaan tyttäreni kanssa. Että noin pientä ihmistä kohtaan voi kokea negatiivisia tunteita tai menettää hermonsa. Eihän sellaista haluaisi tunnistaa itsessään, siinä rikkoutuu joku pyhä mielikuva, että vanhemmuus on jotain autuasta – tai että nämä ikävuodet se on autuasta ja sitten kun lapsi on seitsemän, siihen saa tulla jotain muuta.”

Mä olen kuullut sellaisen analyysin, että pienet lapset ovat söpöjä, jotta niiden vanhemmat eivät tappaisi niitä.

”Mä olen kuullut tuon kanssa. Välillä mietin, että toivottavasti en katkeroidu tai ajattele, että kun hän on aikuinen, hän olisi mulle jotenkin velkaa. Tiedätkö ne hetket, kun raadat ja säädät ja ikään kuin uhraat. Ei kai tässä vaan käy niin sairaasti, että ajattelen, että hän on minulle velkaa? Kuulin paljon sellaista saarnaamista, että lapsi ei ole leikkikalu ja että ei ole kyse siitä, mitä sinä haluat. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kyse ei ole lapsen auttamisesta, vaan mulla on ollut itsekäs halu olla tässä, vanhempana, ja se on se, mikä kantaa vaikeiden aikojen yli.”

Kun harkitsit eduskunnasta luopumista, oliko kyse vanhemmuuden ylisuorittamisesta?

”Ei ollut. Oli siinä varmaan uusi tilanne. Kyllä mä näen, että se heijastuu tosi nopeasti lapseeni, jos mulla on paineita töissä. Mihin itse kaipaan enemmän tukea, on se, missä menee omien ambitioideni rajat versus se, että olen hankkinut lapsen ja tuonut sen tähän maailmaan. Osaanko sanoa ei, jos tajuan, että nyt ei ole enää lapsen edun mukaista?”

Tässä on ehkä sukupuolten välillä eroja? Naiset ovat perinteisesti puolustaneet oikeuttaan uraan.

”Kun sanoin, etten voi lähteä ehdolle, kun mulla on lapsi, niin toisesta näkökulmasta reaktio oli, että perhe-elämän ja uran yhdistämisen eteen on tehty valtavasti työtä, älä nyt helvetti sano, ettei se ole mahdollista! Mutta täytyyhän tässä välissä olla tilaa erilaisille kokemuksille. Tässä on ehkä enemmän ristiriitaa kuin siinä, voinko puhua negatiivisista tunteista vanhemmuudessa. Että uskallanko sanoa ääneen, että mulle lapsen ja työn yhdistäminen on vaikeaa.” ■