Englantilaista yhteiskuntaa leimaa harhakäsitys omasta ylivertaisuudesta – se estää maata nousemasta ylivertaiseksi jalkapallomahdiksi

Englantilainen jalkapallokalenteri kulkee tiettyjen kausittain toistuvien puheenaiheiden kautta liki orjallista vuosirytmiä. Aina jossain vaiheessa kautta joku keski-iän ylittäneistä, itse 1980- tai 1990-luvulla maan pääsarjaa pelanneista asiantuntijoista meuhkaa siitä, miksi ulkomaalaiset päävalmentajat eivät voi pärjätä heidän liigassaan ja miten seurajohtajien pitäisi antaa enemmän mahdollisuuksia englantilaisille valmentajille.

Lähes yhtä varmasti jossain vaiheessa kautta alkaa keskustelu englantilaisten pelaajien määrästä Valioliigassa ja miten omille nuorille pitäisi antaa enemmän peliaikaa. Kun Gareth Southgate työskenteli Englannin miesten maajoukkueen päävalmentajana, hän ujutti puheenvuoroillaan aiheen mediaan. Sieltä se ryöpsähti asiantuntijoiden painokkaiden kannanottojen marinoimana keskusteltavaksi.

Yksi englantilaisten suosikkiaiheista viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana on ollut Englannin cup, tuttavallisemmin FA Cup, ja sen arvostus. Kun maailman vanhin yhä pelattava jalkapallokilpailu pyörähtää loppukesästä käyntiin, brittimedian puritaanit vaativat papukaijojen lailla suurseuroja ja maksavaa yleisöä arvostamaan enemmän cupia.

Hurjin haipakka on varattuna joukkueille, joissa ulkomaalainen päävalmentaja tai manageri lepuuttaa ykköspelaajiaan cup-ottelussa. Se on brittipuritaanien näkemyksen mukaan vankka osoitus siitä, että kyseinen valmentaja ei kunnioita heidän kulttuuriaan.

Tällöin esille nousee viime vuosilta tuttu Brexit-henki. Patrioottisimmissa puheenvuoroissa nämä moukat, ulkomaalaiset valmentajat, halventavat englantilaista jalkapalloa.

Englantilaista jalkapallokeskustelua leimaa kansakunnalle ominainen piirre: ylimielisyys muualta tulevia ajatuksia ja oppeja kohtaan. Brittiläinen arroganssi on tunnettu käsite jalkapalloväen keskuudessa ja se elää vahvana yhä tänä päivänä.

Englannissa ajatukseen heidän arroganssistaan suhtaudutaan oudoksuen. Eihän se ole ylimielisyyttä, vaan fakta, että he ovat jalkapallon keksinyt maailmanmahti, moni vaikuttaa ajattelevan.

Kun asuin itse kolme vuotta Englannissa, ylimielisyys nousi esiin toisinaan näkyvästi ja toisinaan piiloviesteinä – sekä jalkapallossa että tavallisessa elämässä.

Yksi brittiläisen arroganssin ilmenemismuodoista on vastahanka pysyä ympäröivän maailman muutoksessa mukana. Moni englantilainen asunto toimii edelleen boilerilämmityksellä sekä kuuman ja kylmän veden hanoilla, jotka tekevät tietyistä arjen toiminnoista hyvin epäkäytännöllisiä.

Jätteiden kierrätys on joko hyvin alkeellista tai sitä ei ole lainkaan. Itse jätin kahden vuoden ajan ison jätesäkin naapurieni tapaan puun juurelle, olohuoneeni ikkunasta näkyvän moottoritien varrelle. Kun otin asian joskus ihmetellen puheeksi, vastaukset olivat paheksuvia tai piiloaggressiivisia: Näin on aina toimittu, joten näin kuuluu aina toimia – eivätkä typerät eurooppalaiset saa tulla kertomaan, miten brittien kuuluisi elää.

Brexit-henki huokui aggressiivisessa ja paikoin vihamielisessä suhtautumisessa eurooppalaisiin, saati muista maanosista tuleviin ihmisiin. Euroopan Unionia vastustava populismi oli iskenyt britteihin kuin veitsi voihin.

Etenkin vanhemmassa ikäluokassa on ihmisiä, jotka haikailevat yhä viime vuosisadan alkupuolen siirtomaa-aikoja, jolloin brittiläinen imperiumi eli kukoistusaikaansa maailmanmahtina.

Maan televisiokanavilla pyörii loputtoman jalkapallotarjonnan lisäksi kosolti nostalgiatarjontaa imperiumivuosista, jolloin paikallisille muodostui käsitys brittiläisestä yhteiskunnasta ihmisyyden ylimpänä ilmenemismuotona.

Sama mentaliteetti on iskostunut englantilaiseen jalkapalloajatteluun. Valioliigasta on kasvanut kuluvalla vuosituhannella omaa elämäänsä elävä globaali organismi, joka on irtaantunut maan syvemmästä jalkapallokulttuurista. Siinä kulttuurissa ulkopuolelta tulevat näkemykset koetaan yhä enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Syvälle juurtuneessa ajatusmaailmassa EU on syyllinen kaikkeen viime vuosien yhteiskunnalliseen pahaan – ja kaikenlaiset eurooppalaiset virtaukset uhkaavat englantilaista jalkapallokulttuuria.

Valioliigan kansainvälisen pinnan alla siintää ulkopuoliselle tyly ja koetteleva maailma. Ajatus on yksinkertaisesti se, että englantilaiset ovat keksineet jalkapallon ja kenenkään ulkopuolelta on turha tulla kertomaan, miten heidän kuuluisi luomaansa peliä pelata.

Brittiläinen arroganssi on heijastunut vuosien saatossa Valioliigaan etenkin siinä, miten ulkomaalaisia valmentajia on otettu vastaan julkisessa keskustelussa. Mediassa on painettu alas vuoroin Arsene Wengerin, Josep Guardiolan, Jürgen Kloppin, Jose Mourinhon, Unai Emeryn, Marcelo Bielsan, Marco Silvan ja kumppaneiden mahdollisuuksia pärjätä Englannissa.

Ulkomaalaiset valmentajat eivät voi menestyä, koska he tulevat ulkopuolelta, eivätkä ymmärrä heidän peliään. Vaikka jokainen edellä mainituista herroista on yksi kerrallaan todistanut väitteen vääräksi, se toistuu yhä, kun jokin seuroista palkkaa uuden ulkomaalaisen päävalmentajan.

Ajattelutapa on ulkopuolelta asiaa seuraavalle käsittämätön ja kaikessa pöyhkeydessään luotaantyöntävä. Miten englantilainen tapa pelata jalkapalloa voisi olla niin ylivertaisen mahdoton ymmärtää, että tasonsa todistaneet huippuvalmentajat Argentiinan, Espanjan, Italian, Portugalin, Saksan tai Ranskan kaltaisista korkean lajikulttuurin maista eivät voisi pärjätä tässä ympäristössä?

Ylimielisyys ulkopuolelta tulevia oppeja kohtaan on erikoinen myös siksi, että Englannin miesten ainoa arvokisamestaruus on MM-kulta vuodelta 1966. Euroopan mestaruutta miesten maajoukkue ei ole ikinä voittanut.

Lisäksi yksikään englantilainen manageri tai päävalmentaja ei ole voittanut Valioliigaa. Edellinen pääsarjavoitto englantilaisen johdolla on vanhan Ykkösdivisioonan viimeiseltä kaudelta 1991–92, jolloin Howard Wilkinson valmensi Leeds Unitedin mestariksi.

Sen jälkeen toki skotlantilainen Sir Alex Ferguson on pitänyt brittien mainetta yllä 13 valioliigamestaruudellaan Manchester Unitedin managerina.

Fergusonin menestyksen mainitseminen on tietyllä tapaa jopa suolaa märkivään itsetuntohaavaan, sillä englantilaiset pitävät skotlantilaisia jalkapalloilullisena pikkuveljenään. Jänniteitä on ollut myös poliittisesti, kun merkittävä osa skotlantilaisista on vuosien saatossa ajanut itsenäistymistä Yhdistyneestä Kuningaskunnasta.

Harha omasta ylivertaisuudesta ja vastahanka muualta tulevia oppeja kohtaan on merkittävä syy sille, miksi englantilainen jalkapallo ei ole pystynyt ottamaan viimeistä askelta lajin aidoksi maailmanmahdiksi.

Lajikulttuuria, lahjakasta ja motivoitunutta pelaajamassaa sekä taloudellisia resursseja askeleen ottamiseksi riittäisi.

Ensin Wenger ja Mourinho sekä sittemmin muiden muassa Guardiola, Klopp ja Conte ovat muovanneet voimakkaasti englantilaista pelikulttuuria, mutta se on tapahtunut lopulta enemmän yksittäisissä seuroissa kuin kansallisesti. Englantilainen jalkapalloitsetunto on harhaisella tavalla liian ylimielinen, että se olisi aidosti valmis ottamaan vastaan ja juurruttamaan osaksi pelikulttuuriaan muualta tulevia oppeja.

Englannissa voidaan näennäisesti iloita Eddie Howen tai Graham Potterin saamista mahdollisuuksista Valioliigassa, mutta syvällä sielussa jalkapallovalmentajan stereotyyppi on edelleen Sam Allardycen tai Steve Brucen näköinen.

Potter oli uransa alkuvaiheessa ajatuksineen jopa liian eurooppalainen Englantiin, joten hän alkoi rakentaa valmentajaidentiteettiään Ruotsin neljänneksi korkeimmalta sarjatasolta. Edelleen hän on omanlaisensa outo lintu englantilaisessa valmentajaympäristössä. Vasta aika osoittaa, jatkaako Potter omia polkujaan vai muokkaako kulttuuri lopulta myös hänet kaltaisekseen.

Englantilaiset voivat aplodeerata uuden sukupolven pelaajien, kuten Cole Palmerin tai James Maddisonin taitaville suorituksille. Silti heidän syvin jalkapallokäsityksensä lepää James Milnerin kaltaisessa pelaajassa: loputtomassa ravaamisessa, valtavassa työmäärässä ja näyttävissä pallonriistoissa.

Kipuilu englantilaisen jalkapallosielun ja nykypäivän realiteettien välillä on huokunut kruununjalokiveä eli miesten maajoukkuetta myöten.

Ex-päävalmentajan Southgaten englantilainen jalkapallosielu nousi esteeksi menestykselle viime vuosina. Se näkyi yksittäisissä asioissa, kuten siinä, että Kyle Walker ja Kieran Trippier ohittivat kerta toisensa jälkeen Trent Alexander-Arnoldin maajoukkueessa. Tai siinä, että esimerkiksi Maddisonin tai Palmerin pelaajaprofiilit saaneet ikinä osakseen Southgaten täysimääräistä rakkautta.

Yhä useampi miesten maajoukkueen nykypelaajista on hakeutunut nuorena tai myöhemmin urallaan ulkomaille. Jude Bellingham, Conor Callagher, Angel Gomes, Noni Madueke ja Jadon Sancho ovat jo selvästi enemmän eurooppalaisia kuin englantilaisia pelaajia.

Kulttuuri muovaa ihmisistä näköisiään, niin myös jalkapallossa. Valmentajista Southgate oli vain yksi esimerkki. Osasyy entisten englantilaisten pelaajasuuruksien, kuten Sol Campbellin, Steven Gerrardin, Frank Lampardin ja Wayne Rooneyn vaikeuksille luoda valmentajauraa linkittyy siihen, että he ovat tehneet pelaajauransa ja imeneet pelilliset vaikutteensa 1990- ja 2000-luvun Valioliigassa.

He ovat saaneet nimillään isoja työpaikkoja, peluuttaneet pelaajauralta syntyneen makunsa mukaista jalkapalloa vähäisellä valmennuskokemuksella ja lopulta epäonnistuneet suurimmassa osassa pesteistään.

Ei kannata käsittää väärin, englantilaisella jalkapallolla menee monin tavoin paremmin kuin ikinä. Maan valtavasta pelaajamassasta pulppuaa yhä nopeampia ja taitavampia pelaajia, joista miesten maajoukkue on saanut jo nauttia ja nauttii vielä vuosia eteenpäin. Jättiseurat hulppeine akatemioineen tekevät erinomaista juniorityötä ja Englannin jalkapalloliitto on yskähdellen saanut jalkautettua identiteettiä juniorimaajoukkueisiinsa.

Naisten pääsarjasta Superliigasta on muodostunut samanlainen sarjajalkapallon kruununjalokivi kuin Valioliigasta miesten puolella. Naisissa pelaajamassan ja resurssien luoma potentiaali on saatu jalostettua arvokisamenestykseksi. Englanti voitti naisten jalkapallon Euroopan mestaruuden kesällä 2022 – ei suinkaan englantilaisin opein, vaan päävalmentajanaan alankomaalainen Sarina Wiegman.

Naiset ”toivat jalkapallon kotiin” ennen miehiä, kuten paikallisessa legendaarisessa kisakappaleessa lauletaan. It’s Coming Home -kappaletta hoilataan nykyään osin itseironisesti, mutta siihen kiteytyy pala brittiläistä arroganssia – ajatusta, että englantilaiset omistavat jalkapallon.

Paljon hyvää on myös englantilaisessa sarjajalkapallossahuippuseurojen näkökulmasta. Valioliiga on kasvanut taloudellisilta resursseiltaan ylivertaiseksi sarjaksi, joka imee rahan voimalla maailman parhaat pelaajat ja valmentajat puoleensa.

Valioliigassa kilpailu peliajasta joukkueiden sisällä on maksimaalista, mikä on kehittänyt englantilaista pelaajamassaa korkealle tasolle. Jättiseurojen ulkomaalaisvalmentajat ja huipputason ulkomaalaispelaajat ovat vastoin brittiläisen arroganssin mukaista narratiivia ollut siunaus pelaajakehityksen kannalta.

Arsenalin, Liverpoolin tai Manchester Cityn ihanneavauskokoonpanossa pelaa määrällisesti vähän englantilaisia, mutta äärimmäisen kovassa kilpailussa ja hurjaksi viritetyssä vaatimustasossa esimerkiksi Alexander-Arnoldin, Palmerin ja Bukayo Sakan kaltaiset sinnikkäimmät helmet ovat kehittyneet tähtiluokkaan.

Brittiläinen arroganssi on joutunut jalkapallossa koetukselle siitä asti, kun Wenger saapui 1990-luvun lopussa sumuiselle saarelle. Silti se pompahtaa aina uudestaan pinnalle hetken ollessa sopiva. Jos ulkomaalaisen valmentajan joukkueelle tulee tuloksellisesti vaikea ajanjakso, tikarit ovat valmiina takkien povitaskuissa viiltämään syvältä.

Kun nyt esimerkiksi Guardiolan Manchester City pelaa heikointa kauttaan aikoihin, moni brittiasiantuntija on päässyt purkamaan kyteneitä höyryjään. Kuusi mestaruutta seitsemään kauteen ei ole painanut, kun katalonialaisen osaaminen on kyseenalaistettu.

Wenger muutti ranskalaisena ”professorina” aikanaan englantilaista jalkapallokulttuuria viemällä pelaajat pubeista palauttaviin treeneihin ja vaihtamalla oluttuopit huippu-urheilijalle optimaaliseen ruokavalioon. Nurmella hän muutti 4-4-2:n, isokokoisen kärkipelaajan ja pitkät pallot jalasta jalkaan soljuvaan lyhytsyöttöpeliin.

Guardiola vei puolitoista vuosikymmentä myöhemmin pelitavalliset nyanssit ja arjen vaatimustason vielä pidemmälle, aivan maksimiinsa. Wenger ja Guardiola ovat jättäneet mittavan perinnön englantilaiselle jalkapallolle – jos se haluttaisiin ja ymmärrettäisiin sisäistää täysimääräisesti.

Englantilainen jalkapallokulttuuri ylitti kenties suurimman henkisen kynnyksensä viime lokakuussa, kun maan jalkapalloliitto palkkasi miesten maajoukkueen päävalmentajan ikivihollisestaan Saksasta. Thomas Tuchelin valinta laittoi välittömästi äänekkäimmät puritaanit takajaloilleen.

Hänen onnistumisensa voisi murtaa muureja, mutta tuskin silti täysin sulattaisi englantilaisen jalkapalloväen sielua. Se on varmaa, että Tuchelin epäonnistumista himoitaan kieli terävänä ja viimeisen päälle hiotut puukot taskuissa.

Ei olisi ihme, jos Tuchelin epäonnistuminen johtaisi uuden ”Allardycen” tai ”Southgaten” palkkaamiseen hänen seuraajakseen.

Ulkomailta tulleita oppeja arvostamalla englantilainen jalkapallo voisi ylittää viimeisen henkisen esteensä ja astua aidoksi jalkapallon maailmanmahdiksi, mutta harhainen brittiläinen arroganssi estää sitä todennäköisesti koskaan täysin tapahtumasta.