En ole koskaan lainannut yhtäkään kokonaista ihmistä kirjaani – ja epäilen tietäväni syyn
Olen lainannut yhdeltä puheäänen voimakkuuden, toiselta tavan siirrellä silmälaseja ja kolmannelta kävelytyylin. On mielenkiintoisempaa ja hauskempaa rakentaa henkilöt niistä osista, jotka tuntuvat tavalla tai toisella kiinnostavimmilta, kirjoittaa Antti Tuomainen.
Kysymys oli vilpitön ja kuulin sen Messukeskuksen hälinässäkin. Olinko käyttänyt kysyjää, puolituttua jääkiekkobleiseriin pukeutuvaa, leveästi hymyilevää miestä mallina uuden teokseni henkilöhahmon rakentamisessa?
Vastasin heti ja mielestäni rehellisesti, että en toki, en ainakaan tietääkseni. Mies tuntui tyytyvän vastaukseeni. Hän katosi Kirjamessujen humuun, minä jatkoin kirjojen signeeraamista. Ja muistin kysymyksen myöhemmin, kun olin jälleen työhuoneella kirjoittamassa – enkä enää ollut yhtä varma vastauksestani.
Olen kirjoittanut ammatikseni pian kolme vuosikymmentä ja toiminut puolet siitä kokopäivätoimisena kirjailijana. Olen oppinut muun muassa sen, että kirjoittaminen on pitkälti vaistonvaraista toimintaa.
En useinkaan aamulla aloittaessani tiedä, mitä tulen päivän aikana kirjoittamaan, saati että olisin valinnut kaikki sanani etukäteen. Mutta jälkeenpäin, kun vaihdan näkökulmaa, voin jäljittää asioiden syntyä melko pitkällekin. Tämä näyttää koskevan myös henkilöhahmoja.
”Olen joskus nähnyt tai tavannut ihmisen, josta olen tuolla hetkellä ajatellut, että tuossa on kirja, ja jos ei koko kirja, ainakin sen päähenkilö.”
Huomaan monesti, että olen lainannut yhdeltä ihmiseltä puheäänen voimakkuuden, joltakulta toiselta tavan siirrellä silmälaseja kasvoillaan ja kolmannelta kävelytyylin. Joskus tajuan vasta valmista tekstiä läpikäydessäni, että ai niin, noinhan Pekka (nimi luonnollisesti muutettu) istuu ja huojuu miltei huomaamattomasti, mutta sittenkin havaittavasti, ja tuolta hän näyttää ja kuulostaa puhuessaan jostakin itselleen tärkeästä.
Mutta päinvastaistakin on tapahtunut. Olen joskus nähnyt tai tavannut ihmisen, josta olen tuolla hetkellä ajatellut, että tuossa on kirja, ja jos ei koko kirja, ainakin sen päähenkilö.
Joka kerralla on tuntunut, että tuo ihminen on niin valmis ja täysi romaaniin, että minun tarvitsee vain saada hänet sopivaan kehykseen ja tarina on valmis kerrottavaksi. Ja joka kerta olen ollut väärässä.
En ole koskaan päätynyt siirtämään yhtäkään kokonaista ihmistä yhteenkään kirjaani, ja epäilen tietäväni syyn. Se on nopeasti alkanut tuntua tylsältä ja ennen kaikkea rajoittavalta. On lopulta mielenkiintoisempaa ja hauskempaa rakentaa henkilöt juuri niistä osista, tavoista ja tarinoista, jotka tuntuvat tavalla tai toisella kiinnostavimmilta ja tietysti tarkoitukseen sopivimmilta.
”Lisäsin päälle, jo ihan tunnistamisen vaikeuttamiseksi, mittavan petos- ja pienrikoshistorian ja juuri ilmi tulleen epäonnisen kuolemantapauksen.”
Mitä siis nyt vastaisin alussa mainittuun tiedusteluun? Ehkä myöntäisin, että olemme kenties molemmat oikeilla jäljillä ja pidän mahdollisena, että lainasin hieman viiksiäsi ja nopeita sivuvilkaisujasi ja vasemman kätesi remontissa mustunutta peukaloa. Ja että lisäsin päälle, jo ihan tunnistamisen vaikeuttamiseksi, mittavan petos- ja pienrikoshistorian ja juuri ilmi tulleen epäonnisen kuolemantapauksen, johon sinun on vaikea osoittaa syyttömyyttäsi.
Ja lopuksi, tunnustus lukijalle. Vaikka kolumnin alussa esitetty kysymys on useimmin kuultujen joukossa, tässä kuvattua miestä ei oikeasti ole olemassa. Rakensin hänet tätä tekstiä varten.
