Taina Saarikivi on luokkaloikkaaja ilman sankarin viittaa – ”Työläiskodin perintö ei tykytä häpeänä lihassa”

Nyt on muodikasta puhua luokkaretkistä. Niissä toistuu usein sama tarina: työväenluokkaisesta kodista ponnistetaan akateemiseen maailmaan. Viime vuosina omista luokkaretkistään ovat mediassa kertoneet esimerkiksi sosiaalipsykologi Katriina Järvinen, “tohtoriksi väitellyt talonmiehen tytär” sosiologi Mari Käyhkö sekä toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli.

Toimittaja Laura Hallamaa totesi Ylen kolumnissa pari vuotta sitten, että mediassa on syntynyt eräänlainen sankarimyytti “akateemisesta kiipijästä”, luokkaloikkaajasta. Hallamaan mukaan yksi myytissä toistuva vakioelementti on se, että luokkahypyn tehnyt kertoo poikkeuksetta kokevansa epämukavuutta. Puhutaan välitilasta, ulkopuolisuudesta, vieraantumisesta. Ja ennen kaikkea puhutaan häpeästä.

Historioitsija Laura Kolbe ja sosiaalipsykologi Katriina Järvinen kirjoittivat luokkaretkestä kirjan jo 2007. Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa käsittelee luokan kokemuksia teemahaastattelujen, omakohtaisten pohdintojen sekä historiantutkimuksen ja sosiologian kautta. Kolben ja Järvisen kirjan yksi perusteesi on, että luokkaerot ovat Suomessa tabuaihe, josta vaietaan. Nyt, lähes parikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen luokasta puhutaan paljon. Etenkin luokkaretkistä.

Kerronpa minäkin nyt omasta luokkaretkestäni. Se tapahtui yhden päivän aikana. Olin 12-vuotias ja asuin pienessä nuivassa teollisuuspitäjässä Harjavallassa. Kävin koulua sivukylällä, keskusta oli viiden kilometrin päässä. Eräänä keväisenä päivänä luokkani teki retken läheiselle suolle. Keskustan koulun oppilaat pääsivät Helsinkiin Linnanmäelle, mutta me pitäjän laidoilla asujat sotkotimme fillareilla hyttysiä kuhisevalle nevalle. Kun tuli aika syödä eväät, kaikki luokkakaverini ottivat esiin korkkaamattoman limsan. Minulla oli maitoa lasisessa Koskenkorvapullossa. Limsa ei kodissani tullut kuuloonkaan, sitä pidettiin turhana lisäaine- ja sokeripommina. Siispä maitoa kossupulloon. Viinaputeli lapsen juomapullona aiheuttaisi nykyään varmaan lastensuojeluilmoituksen, mutta tuolloinen opettajani ei huomannut mitään. Hän oli haltioissaan suon rikkaasta kasvillisuudesta.

Nautimme eväsjuomat eli minä maidon ja muut limsansa. Sitten poljimme takaisin koululle. Siinäpä vasta todellinen luokkaretki, joka muutti minua ihmisenä: retken jälkeen ihoni oli kauttaaltaan itikoiden syömä.

Retkestä on nyt neljäkymmentä vuotta ja hyttysten puremat ovat kadonneet iholta. Mutta maito kosanderpullossa ei ole haihtunut mielestä. Muistan miten hämmentynyt olin juomani ja sen säilytysastian erilaisuudesta. Tajusin kuitenkin vasta aivan äskettäin kossupulloon sisältyvän luokka-aspektin kun luin Jari Tervon kirjaa Pohjan hovi (1992). Siinä mainitaan työmailla yleinen eväsjuoma, maito lasisessa viinapullossa. Oliko eväsjuomani siis työläistaustaisuutta tislatuimmillaan? Ja miten kaikilla muilla oli limsaa? Kaupasta ostettu limsa oli 1980-luvulla edistynyttä ja hienoa, maito viinapullossa ainoastaan rahvasta ja käytännöllistä, ja kenties juuri työläisyyttä.

Mutta miksi havahdun työläistaustaani vasta nyt? Ja miksi en ole sisäistänyt työläiskodistani sellaista häpeää, josta niin monet kaltaiseni akateemiset naiset tuntuvat nyt puhuvan?

Häpeä on vahvasti läsnä tanssijoiden luokkakokemuksia tarkastelevassa hankkeessa Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus (2019-2023), jota vetävät tanssitaiteilijat Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen. Hanke keskittyy erilaisiin ”luokkaisuuden ruumiillisiin tuntemuksiin“, kuten eri ryhmiin kuulumisen ja kuulumattomuuden tunteisiin. Hankkeessa julkaistuissa teksteissä kuvataan työläistaustan aiheuttamaa huijarisyndroomaa, vääränlaisuuden ja arvottomuuden kokemuksia sekä häpeää.

Häpeän tunne korostuu myös viime huhtikuisessa Ylen uutisjutussa, jossa käsitellään sosiologi Mari Käyhkön työläistaustaisia naisia koskevaa tutkimusta. Juttu on otsikoitu ”Keskiluokkainen ajatusmalli jyrää työläistaustaisten lasten unelmat”. Käyhkö sanoo kärsineensä pitkään vähempiarvoisesta olosta ja häpeästä työläistaustansa vuoksi. Hän toteaa, että luokka ei katoa ihmisestä tai lakkaa olemasta sen jälkeenkään, kun yksilö menee yliopistoon. Käyhkö sanoo myös, että käsitys itsestä muuttuu hitaasti. Kodista peritty epävarmuus ja huijarisyndrooma ajavat alisuorittamaan – tai sitten ylisuorittamaan.

Käyhkö puhuu samoista asioista myös tutkimuskielellä tieteellisissä artikkeleissaan. Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? -artikkelissa vuodelta 2014 hän kirjoittaa: “Oman kyvykkyyden epäilyä on synnyttänyt myös lapsuudenkodissa oman koulumenestyksen ja –innostuksen ympärillä ollut hiljaisuus, kehumisvaje, kuten eräs naisista asian ilmaisi. Nähdyiksi on tultu ennemmin käden taitojen ja sitkeän työnteon kuin koulumenestyksen kautta. Vielä yliopistossakin naiset keskittyvät tarkkailemaan itseään sekä vakuuttelemaan itselleen, että he ovat hyviä ja pärjäävät.”

Mistä nousee tämä kategorinen, lähes pakonomainen tapa puhua häpeästä, jonka sekä Käyhkö että tanssijoita tutkineet Heikkilä ja Lehtinen liittävät työläistaustaisuuden lisäksi sukupuoleen, naiseuteen? Häpeää kai tunnetaan hyvin laajasti sukupuolesta tai luokasta riippumatta. Jos mietin omaa tuttavapiiriäni, niin usein tuntuu jopa siltä, että juuri porvaristaustaiset ihmiset häpeävät kaikista eniten. Myös miehet. Eikä se ole välttämättä häpeää oman luokan ”ylemmyydestä“ tai niin sanotusta hyväosaisuudesta, vaan jotain muuta, paljon monimutkaisempaa tunnetta. Miksi mediassa ei näy juttuja tästä aiheesta, lamaantumiseen asti häpeävistä porvareista? Tai työläistaustaisista, jotka eivät häpeä?

Työläistaustan kuvauksissa toistuu mielestäni jonkinlainen ritualistinen häpeä. Se kumisee ilmoille kertomuksina ahdistavista ruumiintunnoista ja vääränlaisuuden kokemuksista. Ritualistisuus syntyy kertomusten toisteisuudesta: yhä uusista julkilausumista, joissa kaikuvat samankaltaisina kerrotut kokemukset, toisiaan muistuttavat termit ja käsitteet. Joskus vaikuttaa myös siltä, että häpeää ikään kuin suoritetaan ruumiista ulos. Se tunnistetaan, nimetään ja puserretaan päättäväisesti ulos niin kuin se olisi elimistöön juuttunut vierasesine. Kyseinen pusertaminen, häpeästä kertominen kehystetään usein ambivalentisti jonkinlaiseen inhon ja kiihtymyksen välimaastoon. Ehkä kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö odottaa ja janoaa tällaista kertomisen tapaa. Tai sitten ei.

En vähättele kenenkään häpeän kokemuksia. Puhun mediassa toistuvasta kertomustyypistä ja sen piirteistä. Kuvaamani kertomustyyppi vaatii häpeän tunnistamista ja tunnustamista juuri tietynlaisin termein. Tästä Hallamaakin puhui Ylen kolumnissaan. Jokin suomalaisessa kulttuurissa aiheuttaa sen, että ristiriita ahdistaa, sanoo Hallamaa. Lisäisin, että nimenomaan työläistaustasta tehty luokkaloikka tuntuu ahdistavan erityisesti. Ehkä on niin, että työläistaustaisten henkilöiden ritualistisen häpeän alla värähtelee yksilöitä laajempi kollektiivinen ihmisten epävarmuus. Tai vielä syvempi urkupisteääni: ihmisen tietoisuus omasta kuolevaisuudesta.

Millaisessa työläiskodissa minä kasvoin?

Äitini oli mielisairaalan kokki ja isä kirvesmies siltatyömailla TVL:lla (myöhemmin Destia). Kotona kuunneltiin jatkuvasti musiikkia ja käytiin paljon konserteissa ja taidenäyttelyissä. Minut otettiin pienestä pitäen mukaan vuoroin oopperaan, teatteriin ja jazz-festivaaleille. Taiteesta, kulttuurista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä keskusteltiin koko ajan suu vaahdossa. Sunnuntaisin syötiin neljän ruokalajin gourmet-aterioita, sillä äiti halusi kokeilla uusia fiinejä ruokia. Kaksi omakotitaloaan savipajoineen ja puuverstaineen vanhempani suunnittelivat ja rakensivat itse.

Käyhkön mainitsema, työläiskoteja vaivaava kehumisvaje ei liene mikään luonnonlaki. Kuulin kotona pelkkää kannustamista ja kehua, ei puhettakaan lannistamisesta. Sitä oli sitten tarjolla koulussa, etenkin lukiossa, jossa opettajat tyrmäsivät haaveeni taiteilijan ammatista turhina. Lukion rehtori oli kapeakatseinen teknokraatti, jonka mielestä vain matematiikka oli järkevää ja kaikki muu hyödytöntä. Tämän hän mainitsi aina kevätjuhlapuheissaan. Koulun ankea asenne taiteeseen ei kuitenkaan nujertanut minua. Päinvastoin, muutuin entistäkin päättäväisemmäksi.

Tästä tullaankin siihen, että kokemus yhteiskuntaluokasta ei synny yksinomaan kodin seinien sisällä. Siihen vaikuttavat aina myös esimerkiksi asuinpaikka ja sen koulujen arvostukset ja eetokset. Lapsuuteni Harjavallassa oli tasan yksi lukio ja kaksi suurta työpaikkaa, mielisairaala ja Outokummun tehtaat. Toisenlaista on vaikkapa Helsingissä, tuossa monien todellisuuksien, työpaikkojen ja erityispainotteisten koulujen keitaassa. On diversiteettiä, erilaisia ajatuksia ja kokemuksia maailmasta. On ylä-, keski- ja alaluokkaisia ja osattomia ihmisiä. On pastellisävyisissä kauhtanoissa liehuvia kulttuurisuopeita opettajia, jotka kannustavat oppilaitaan taiteen ja tieteen pariin. Tämä kaikki kaivertuu tavalla tai toisella osaksi yksittäisten ihmisten kokemusta yhteiskuntaluokasta.

Työväenluokkaisissa kodeissa ei myöskään aina keskustella yksinomaan arkisista asioista. Voi olla täsmälleen päinvastoinkin. Itse muistan kodistani nimenomaan pohdiskelevat ja monipolviset keskustelut. Niiden aiheet vaihtelivat päivänpolitiikasta taiteisiin ja kulttuuriin. Usein pohdittiin esimerkiksi sitä, miksi eri musiikinlajeja arvotetaan eri tavoin. Tästä puhuttiin muun muassa Pori Jazz -festivaalin kautta. Innokkaana jazz-diggarina isä vei minua jazzeille jo kun olin lapsi, ja hän on myös nähnyt jazzien näivettymisen 1970-luvun viattomasta entusiastien tapahtumasta nykyiseksi ylemmän keskiluokan markkina- ja valkoviinihuuruiseksi näyttäytymispaikaksi. Tästä kirjoittaa kitkeränkauniisti kansanedustaja, sosiologi Anna Kontula kirjassaan Pikkuporvarit (2021). Uusi pikkuporvarillinen jazzyleisö ei Kontulan mukaan todellakaan tule kuuntelemaan mitään kokeilevaa renkutusta. Tapahtuman fokus on lopullisesti siirtynyt jazzin ihailusta kävijöiden itseihailuun, lataa Kontula. Tästä kodissani puhuttiin paljon ja väkevin sanakääntein. Ja puhutaan yhä.

Soitan isälle. Sanon:

”Nii, mä oon nyt tässä kirjoittanut siitä yhteiskuntaluokasta.”

”Aijaa, no juu. Mää ainakin oon ylpeä siitä, että oon työväenluokkalainen”, isä sanoo.

”Joo, tiedän,” vastaan. ”Ilman muuta”.

Kun kerroin alkukesällä vanhemmilleni, että kirjoitan luokkaretkestä esseen, he alkoivat heti pohtia asiaa eri kanteilta. He olivat keskenään eri mieltä monista luokkaan liittyvistä käsitteistä, jopa koko luokan kategoriasta. Isän mielestä jonkinlainen luokka on mahdollista määritellä, äiti taas pitää luokan käsitettä perustavalla tavalla ongelmallisena, sillä hänen mukaansa se kategorisoi ihmiset ja häivyttää elämänpolkujen yksilölliset nyanssit. Isän mielestä työväenluokka ja duunarius ovat jotakuinkin sama asia eri tavoin ilmaistuna, mutta äidin mukaan duunari on vähättelevä sana. Se ei tuo esiin sitä, että suuri osa niin sanotuista työläisammateista vaatii paljon luovuutta.

Edustavatko vanhempani siis eri luokkia, jos heillä on keskenään ristiriitaiset näkemykset luokan käsitteestä?

Äitini korostaa, että luokka ei ole vain se, mitä itse on, vaan se menee aina sukupolvien yli. Hänen omat vanhempansa olivat maanviljelijöitä, isän puolelta useassa sukupolvessa. Äidinpuoleinen ukki taas oli opettaja ja kuoronjohtaja. Mummoni ylpeili usein sillä, että ei ollut koskaan päivääkään vieraalla töissä, vaan oman tilan emäntä. Äitini ja hänen viisi sisarustaan laitettiin kaikki oppikouluun, joka tuolloin oli maksullinen.

Isänisä oli rakennusmies ja paljon keikkahommissa, äiti oli kotiäiti. Isänisä kuoli varhain, isä oli tuolloin vain 13-vuotias. Pari vuotta sen jälkeen isä meni 15-vuotiaana sahalle töihin hankkimaan äidilleen ja itselleen elantoa. Isosisko oli muuttanut jo omilleen. Isä ei ole käynyt kouluja, mutta töitä hän on tehnyt sitäkin enemmän. Nuoruusvuotensa hän eli kaksin äitinsä kanssa, kun taas äitini kasvoi suuren sisarusparven keskellä maatilalla.

Risteäviä sukujuuria, erilaisia perhekohtaloita, toisistaan poikkeavia elämänpolkuja, miten näistä muodostuu jotain yhtä kotia määrittävä luokka? Missä mielessä sellainen edes on olemassa?

Luokasta puhutaan liian usein yksiselitteisenä ja selvärajaisena lokerona. Näin myös esimerkiksi Käyhkön kommenteissa. Mutta selvää lienee ainoastaan se, että luokka on kovin hankalasti ja hankaavasti määrittyvä käsite. Aiemmin mainitussa Pikkuporvarit -kirjassa Anna Kontula tarkastelee luokkaa joukkona merkkejä, jotka harvoin osuvat kaikki kohdalle, mutta jotka kantavat tunnistettavia keskiarvoja ja todennäköisyyksiä. Tällaisia merkkejä ovat kotitalouden varallisuus, ammatti ja koulutustaso. Sitten on myös elämäntapamerkkejä, kuten asumismuoto, pukeutuminen ja musiikkimaku. Kontula viittaa sosiologi Pierre Bourdieuhun, joka tunnetusti puhui eri luokkien erilaisista mieltymyksistä ja niihin sisältyvästä erottautumisen tarpeesta. Bourdieu erottaa kolme luokkaa: hyvää makua luovan yläluokan, sitä jäljittelevän keskiluokan ja työväenluokan, joka ei pyri mihinkään, vaan jota ylemmät luokat pyrkivät jatkuvasti kontrolloimaan.

Bordieun, ja oikeastaan jo 1700-luvulla eläneen filosofi Edmund Burken pohtima hyvän maun käsite vilahtelee luokkapuheessa jatkuvasti. Siihen viitataan esimerkiksi silloin, kun halutaan erottaa toisistaan hyvän ja huonon maun mukaisia kulutustottumuksia. Näin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Me Naiset -lehden keskiluokkajutussa, jossa sosiologi Terhi-Anna Wilska toteaa keskiluokkaisten halveksivan ”mautonta ökyilyä“, kuten duunarien hankkimia kalliita autoja ja muskeliveneitä. Toisaalta on selvää, että mitä hillitymmäksi ja hienovaraisemmaksi hyvää makua määritellään, sitä räikeämmin sen tunnusmerkkejä myös halutaan rikkoa aivan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Jostain syystä tässä kohdin tulee mieleen ohjaaja Jussi Parviaisen taannoinen Mercedez Benz 109 E, jossa oli kullanväriset vanteet.

Entä oma makuni? Ei aavistustakaan. En halua mitään ”hyvää makua“, mieluummin huonoa makua tai vähintäänkin epämääräistä, vaihtelevaa ja oikukasta häilymistä milloin mitenkin. Kotini ei ole sisustettu, se on ainoastaan nihilistinen kokoelma välttämättömiä tavaroita. Vaatteeni ovat aina mustia ja tiukkoja imukoita, ja jaloissani on kesät talvet kirkkaanpinkit buutsit. On mahdotonta ajatella, että lukisin vain ”hyviä kirjoja“ (koko käsitekin on jo älytön). Mieluummin luen aivan kaikkea. Muusikkomenneisyyteni takia en juuri kuuntele musiikkia, mutta siedän sitä tarvittaessa.

Taidehistorioitsija Altti Kuusamo totesi jo viisitoista vuotta sitten, että elämme siinä suhteessa onnellista aikaa, että emme tarkkaan tiedä, mitä on hyvä maku. Eräässä mielessä hyvä maku onkin menettänyt yhteisötunnuksen voimansa. Hienostuneinkin hyvä maku on alati vaarassa banalisoitua ja muuttua massojen mauksi.

Makumieltymysten painotus vaihtelee myös luokasta tehdyissä tutkimuksissa. Kontulan mukaan mikään yksi lähestymistapa ei voi koskaan kertoa koskaan koko totuutta luokasta. Usein luokkaa käsitellään ennen kaikkea taloudellisten suhteiden kautta, mutta niiden lisäksi luokka muovautuu aina erilaisissa sosiaalisissa, kulttuurisissa ja ideologissa rihmastoissa.

Myös Hallamaa kyseenalaistaa yksinkertaistavan luokkapuheen, oli kyse sitten akateemisista tai työläisistä tai mistä tahansa siltä väliltä. Hän pohtii miksi työläistaustaiset ihmiset ahdistuvat yliopistossa, sillä ei kai ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla akateeminen. Jatkan pohdintaa: ja entä jos ahdistuminen akateemisessa ilmapiirissä ei edes liity ensisijaisesti luokkaan? Väitän, että nykyisessä kurjistuneessa yliopistossa epämiellyttäviä tunteita aiheuttaa ennen muuta yliopisto itse. Se keskittyy hyvin epäakateemisesti tehokkuuteen ja niin sanottuun hyötyyn. Tässä ilmapiirissä ahdistuu kuka tahansa luokkataustasta riippumatta. Korkeakoulutusta on kaiken lisäksi visioitu siten, että vuonna 2030 puolet kaikista 24–34 -vuotiaista on korkeakoulutettuja. Yliopistot halutaan haalia täyteen opiskelijoita, mutta samaan aikaan visioissa vilahtelevat lukukausimaksut. Mistä nämä suuret opiskelijamäärät aiotaan raapia kasaan? Kuka näitä massoja opettaa? Yliopistoistahan on jatkuvasti vähennetty opetus- ja tutkimushenkilökuntaa. Ja miten käy tasa-arvoperiaatteen, jos yliopistoon tulevaisuudessa pääsee vain rahalla? Ehkä nyky-yliopisto ei enää halua uteliaita ja tiedonjanoisia opiskelijoita. Jospa yliopistoihin halutaan vain työelämätietoisia suorittajia, jotka valmistuvat nopeasti suorittaviin töihin, sinne niin sanottuun ”jatkuvasti muuttuvaan työelämään.“

Mitä ylipäätään tarkoittaa “suorittava työ”? Toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli sanoo Kansan Uutisten jutussa törmänneensä keskiluokkaisten taholta usein ajatukseen, että “suorittavan työn” tekijät olisivat muita jotenkin tyhmempiä. Männynväli ei avaa käsitettä, eikä sitä määritellä kovin usein muuallakaan.

Tarkoitetaanko suorittavuudella konemaista toisteisuutta, työn tekemisen mekanistista fyysisyyttä? Mutta missä suorittavuus sijaitsee vaikkapa kirvesmiehen työssä, jossa pitää jatkuvasti keksiä erilaisia luovia ratkaisuja? Pitää olla joustava ja muuntautumiskykyinen, sillä samat rakennustavat ja ideat eivät toimi sellaisinaan joka paikassa. Entä jos suorittavuuden käsitteen kääntäisikin ylösalaisin: suorittavaa on sellainen työ, jossa kirjaimellisesti suoritetaan suorittamisen vuoksi. Tällöin suorittavana työnä voisi pitää esimerkiksi sitä, kun ylempi toimihenkilö tehtailee puuduttavia raportteja pomonsa käskystä. Näin määriteltynä vähintään puolet nykyisistä työssäolijoista ovat suorittavan työn tekijöitä. Määrä kasvaa koko ajan, sillä nykyinen projektiyhteiskunta saa virtansa ennen kaikkea kuuliaisesta suorittamisesta. Duunareita taas voi pitää luovana luokkana. He ovat monessa mielessä vapaampia kuin suorittajat.

Suorittaminen lävistää nyky-yhteiskunnassa kaikki luokat, siitä ei pääse mihinkään. Erityisen vahvasti se on läsnä kulttuurisen pääoman käsitteessä. Koko ajatus siitä, että on olemassa jonkinlaista kulttuuris-sosiaalista pääomaa, jossa on luettu tietyt kirjat, opeteltu tietyt käytösetiketit ja arvotettu tietyt taiteilijat on ennen kaikkea suorittamista. Se on myös hyvin keskiluokkaista tai ehkä nimenomaan luokkatietoisuuden, luokkaan paikantuvan erottumisen tarpeen ydintä. Se, joka sanoo, että hänellä on “kulttuurista pääomaa” haluaa kenties elää kuten kuuluu elää. Miksi? Kulttuurisen pääoman puutetta tavataan valitella. Näin teki myös kirjailija Natalia Kallio Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmassa pari vuotta sitten. Mutta miksi olla kuin kaikki muut jos voi olla juuri sitä mitä on? Miksi tutustua vain ”hyvään“ taiteeseen jos ja kun tarjolla on paljon muutakin?

Miten ammattihaaveisiini suhtauduttiin työläiskodissani? Kun olin 9-vuotias sanoin vanhemmilleni, että haluan huilistiksi, kirjailijaksi tai näyttelijäksi. He vastasivat, että hyvä, niitä kohti sitten vain. Olin vuotta paria aiemmin aloittanut huilunsoiton musiikkiopistossa omasta tahdostani. Vanhempani eivät miettineet, onko klassisen musiikin soitto ”sopiva“ harrastus tai jopa tuleva ammatti kokin ja kirvesmiehen lapselle. He elivät (ja elävät yhä) omaa elämäänsä tehden mikä heitä kiinnostaa ja myös lasten annettiin harrastaa ja haaveilla vapaasti.

Lukion jälkeen pääsin konservatorioon. Tarvitsin kalliin, kunnollisen ammattihuilun. Osan huilusta maksoin itse kesätyöstä hankituilla rahoilla, suurimman osan maksoivat vanhemmat.

Muutaman vuoden jälkeen pääsin myös yliopistoon lukemaan musiikkitiedettä. Sinne oli helppo solahtaa. Yliopisto tuntui itse asiassa ihanan keskustelevalta ja vapaalta opinahjolta konservatorion kurinalaiseen mestari-kisälli-meininkiin verrattuna. Valmistuin huilistiksi ja myöhemmin filosofian maisteriksi. Halusin tutkijaksi, joten kirjoitin väitöskirjan. Se käsitteli Kaija Saariahon huilumusiikkia. Vanhempani ovat aina tukeneet tekemisiäni, on niiden suunta tai fokus ollut mikä tahansa.

Käyhkö kuvaa tutkimuksissaan kotona koettuja näkymättömäksi jäämisen tunteita. Koulussa on pärjätty hyvin, mutta sitä ei ole kotona ymmärretty. Mutta mitä tämä “ymmärtäminen” tarkoittaa? Vanhempien ja lasten suhteet ovat tunnetusti monimutkaisia ja entä jos osa siitä, mitä Käyhkö selittää luokkataustalla onkin vanhemman ja lapsen suhteeseen liittyvää haavaisuutta? Omien lasten väheksyntä ei myöskään ole tiettävästi mikään työväenluokan etuoikeus. Sitä harrastetaan aivan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Väheksyntä tapahtuu vain eri tavoin, eri ilmaisurekistereissä, eri kohdissa elämää, eri valintoihin liittyen. Eivätkä nämä erilaisuudet selity välttämättä (ainakaan yksinomaan) luokkataustalla, vaan kenties juuri vanhempi-lapsi-suhteen erityisyyksillä. Niissä rahisee aina myös aiempien polvien patinaa: suvussa kulkevia tapoja vähätellä tai kehua, vaientaa tai kannustaa.

Olen 53-vuotias. Mihin luokkaan kuulun itse nyt? En osaa sanoa. Työläiskodin perintö tykyttää lihassani, mutta ei häpeänä tai alemmuudentuntona, vaan ylpeytenä ja kiitollisuutena lapsuudesta, jossa kannustettiin ja oltiin laajasti kiinnostuneita maailmasta, taiteista ja kulttuurista. Niillä eväillä oli hyvä kurottaa minne vain halusi, konservatorioon ja yliopistoon. Nyt olen filosofian tohtori ja dosentti, koulutuksen puolesta siis akateemista oppineiden yläluokkaa. Toisaalta akateemisuus on tätä nykyä ankeaa pätkätyöläisyyttä ja roikkumista epävarmojen tutkimusrahoitusten varassa. Lisäksi olen taiteilija, mikä sekin on häilyvä ja taloudellisesti prekaari ammatti. Taiteeni on marginaalista: teen äänitaidetta erilaisista kohinoista, suhinoista ja hiljaisuuksista.

Olen myös totaaliyksinhuoltaja, juridisesti ja konkreettisesti (vaikka käräjäoikeuden päätöksessä ei mainitakaan totaalisuutta). Yksinhuoltajuuteen liittyy perinteisesti ajatus sosiaalisesta alaluokkaisuudesta, eräänlaisesta vähäosaisuudesta, joka on vääjäämätöntä seurausta siitä, että lasta huoltaa vain yksi vanhempi. Ja toden totta, kun lapset olivat pieniä, monet säälivät heitä avoimesti tyyliin ”voi, lapsiraukkoja kun ei ole isää, mikä menetys heille”, ikään kuin biologinen isä olisi aina automaattisesti joku aivan upea tyyppi. Jotkut viranomaiset yrittivät ujuttaa tajuntaani sosiaalisen paarialuokan tuntua etenkin, kun lapset olivat neuvola- ja alakouluikäisiä. Kohtasin toisen huoltajan tivaamista, ja toisaalta myös ilmeetöntä teflonnaamaisuutta ja kuuron esittämistä silloin kun pyysin apua yksinhuoltamisen arkeeni. Että jos kysytte minulta mitä ajattelen neuvoloiden kelmeissä odotushuoneissa repsottavista, akvarellihötökuvilla koristelluista ja perheiden monimuotoisuutta hehkuttavista esitteistä, niin ajattelen, että kauniit tekstit ovat yhtä, käytännöt toista. Käytännössä hetero-oletettu ydinperhenormi jyllää. Muutama vuosi sitten siviilisäätyni muuttui taas avioliitossa olevaksi, mutta sekään ei ilahduta byrokratian rattaistoa, sillä asumme puolisoni kanssa normien vastaisesti omissa asunnoissamme.

Mikä siis on se luokka, joka piirtyy esiin tästä intersektionaalisesta väännöstä ja rimpuilusta? En edelleenkään tiedä. Luokan käsite ei taivu kovin hyvin elämän roson ja ristiriitaisuuden tunnistamiseen.

Toivon, että maailmassa olisi enemmän sellaista luokkakuvausta kuin kirjailija Annie Ernauxin kirjoissa. Ernaux on lehtihaastatteluissa sanonut kirjoittavansa itsestään ja elämästään välimatkan päästä, kuin kyseessä olisi joku muu. Hän on myös todennut, että luokkaloikkareilla on kaksinkertainen katse yhteiskuntaan. Luokkaloikkari katsoo sinne mistä tuli ja siihen missä on. Tosin näin voidaan varmasti ajatella monesta muustakin identiteettikategoriasta. Ajan kulu vääntää ja kerrostaa väkisinkin yksittäisen ihmisen ”katsetta“ luokkaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Häpeästä Ernaux sanoo, että se on kirjoittamisen polttoainetta, joka muuttuu kirjoittamisen edetessä uuteen muotoon. Tästä juuri pidän Ernauxin tekstissä: häpeä – ja monet muut intiimit tunteet ja kokemukset – rispaantuvat tavattoman monisyisiksi ja oudosti lepattaviksi arkisten asioiden, materiaalien, eleiden ja tapahtumien virroiksi. Kaikki ikään kuin häilyy, on epäselvää ja keskeneräistä, ei koskaan ehdotonta ja yksiselitteistä.

Näin ajattelen myös luokasta: sen kulttuurisesti määritellyt merkit välähtelevät ihmisten liepeillä toisinaan kirkkaammin, joskus himmeämmin. Ja kaiken aikaa ihminen, yhteiskunta ja nuo merkit muuttuvat, yhdessä ja erikseen. Ne haurastuvat, rypistyvät, naarmuuntuvat, tiivistyvät ja huokoistuvat tuhansilla eri tavoilla.

Ehkä ei ole edes mahdollista tehdä mitään selvärajaista luokkaretkeä tai luokkaloikkaa. Elämä ei ole loikka, vaan pikemminkin epämääräistä nytkähtelyä ja kouristelua erilaisten identiteettimuuttujien suossa.