Kirjailija Emmi Pesosen äiti sairastui akuuttiin leukemiaan ja kuoli yllättäen: ”Äidin menetys on rankinta mitä olen elämässä kokenut”

Lapset ovat muuttaneet kotoa ja parisuhde ajautuu kriisiin. Kuvittelin tuntevani -romaanissasi käsitellään luopumisen teemaa. Onko teos omakohtainen eli autofiktiivinen?

Se on fiktio, vaikkakin päähenkilö on ikäiseni nainen, joka käsittelee samoja asioita kuin itse olen käsitellyt. Lasten syntymisestä, miten se mullistaa koko elämän, puhutaan paljon, mutta ei juurikaan siitä, kun he lähtevät. Se on ollut itsellenikin yllättävän iso kriisi.

Lasten jättämästä tyhjiöstä on vaikea puhua, sillä samalla olen ylpeä, että he pärjäävät. Meillä lapsista on lähtenyt neljä, ja jokainen aiheuttaa aina murroksen ja muuttaa perheen dynamiikkaa.

Olit 27-vuotias, kun tapasit Paavo Westerbergin, jolla oli neljä lasta. Nuorin heistä oli tuolloin seitsemän ja vanhin 14. Saitte vielä viidennen lapsen yhdessä. Millainen äiti olet ollut?

Ikäeroni lapsiin oli tosi pieni. Olin kai aika rento, mutta toivottavasti läsnä oleva vanhempi. Mielestäni olen ollut myös kiinnostunut heidän asioistaan. Lapsilla on hirveästi omaa viisautta ja äidin rooli muokkautuu suhteessa lapseen.

Ajattelen, että ei ole yhtä äitiroolia, vaan siinä on aina kyse vuorovaikutuksesta. Ja koska olin nuori, olin kai aika muokkautuvainen uudessa tilanteessa. Nuorimman kanssa kokemus on ollut erilainen, sillä hän on ollut tuttu syntymästä saakka.

Vanhempien lasten kanssa minulla on käynyt onni, sillä he tuntuivat heti tutuilta, ja meistä tuli läheisiä luonnollisesti. Olemme yhä läheisiä ja paljon tekemisissä.

Kuopuksenne on nyt lähtökuopissa kotoa. Miten olette varautuneet parisuhteen kannalta tähän?

Iso myllerrys oli kahdeksan vuotta sitten, kun kaksi edellistä lastakin muutti kotoa ja yhtäkkiä kotonamme asui ydinperhe. Meillä ei ole ollut Paavon kanssa koskaan kahdenkeskistä arkea, vaan suhteessamme on mennyt kaikki päinvastaisessa järjestyksessä. Yleensä perhe kasvaa, mutta meillä se on pienentynyt alun suurperheestä.

Meidän onnemme parisuhteessa ja perheessä on ollut se, että puhumme paljon keskenämme. Kun kuopuksellamme on ollut omia menoja ja olemme kahden, olemme huomanneet, ettei meillä ole suhteessamme mitään ”alkutilaa”, mihin palata.

Vanhemmuus muuttaa ihmistä, eikä meillä ole perinteistä kahdestaan elämisen mallia, joten nyt opettelemme uudenlaista yhdessäoloa, mikä on kiinnostavaa ja myös aika ihanaa.

Mutta suurin tunne kaikesta eletystä on kiitollisuus, että olen saanut tällaisen perheen ja merkityksellisyyden elämässä.

Olet ammatiltasi näyttelijä ja aloitit kirjoittamisen 35-vuotiaana. Millaista elämänvaihetta elit tuolloin?

Vanhimmat lapset muuttivat tuolloin kotoa ja surin sitä, että yhteinen aika jäi heidän kanssaan lyhyeksi. Toisaalta elämään tuli tilaa.

Olen aina kirjoittanut, se on luonnollinen osa minua. Ensin dramatisoin tekstejä, sitten innostuin tekemään elokuvakäsikirjoituksen. Uskaltauduin hakemaan Kriittiseen korkeakouluun, jossa sain positiivista palautetta proosateksteistäni. Sain siitä itseluottamusta ja julkaisin nelikymppisenä esikoisromaanini.

Kirjoittaminen on syntynyt sisäisenä pakkona ja tarpeena. Tosi mielelläni näyttelisinkin, mutta näyttelijän töitä aika vähän nyt tarjolla, enkä ole hakenut niitä kovin aktiivisesti. Minussa on kaksi puolta.

Sosiaalista puolta tarvitaan näyttelijän töissä. Mutta nautin suunnattomasti, kun saan olla kotona ja naputtaa tietokonetta rauhassa kahdeksan tuntia.

Tämä kolmas romaanisi on omistettu edesmenneelle äidillesi. Millaista oli kirjoittaa luopumisprosessin keskellä?

Äitini sairastui viime keväänä akuuttiin leukemiaan ja menehtyi lokakuussa. Hän ei kuitenkaan luovuttanut, vaan pysyi loppuun asti valoisana ja energisenä.

Olin äidin hoidossa aktiivisesti mukana. Sairausaika ei ollut pelkästään surua, vaan meillä oli paljon iloisia, onnellisia ja hulvattomia hetkiä yhdessä.

Lopulta kuolema tuli yllättäen, äiti tarvitsi keväällä vielä rollaattoria, mutta kesällä pyöräili jo 15 kilometriä. Kirjan viimeistelyvaihe tuli kuoleman jälkeen.

Romaanin teemat, kuten luopumisen vaikeus, sekoittuivat todellisuuteen.

Millainen hetki ja siirtymä elämässä oman vanhemman menetys on?

Menetin isäni viisi vuotta sitten. Kun ei ole enää omia vanhempia, se on siirtymä toisenlaiseen aikuisuuteen.

Siirtymät ovat kivuliaita, ja äidin menetys on rankinta mitä olen tähän asti elämässä kokenut. Olimme superläheisiä. Äidillä oli myös jokaiseen lapseen läheiset välit. Kun aloin olla Paavon kanssa ja teimme iltatöitä, äiti oli usein lasten kanssa.

Äiti oli kieltenopettaja ja piti vielä keväällä sairaalassa nuorimmalle lapsellemme ruotsin tunteja ja sparrasi häntä kirjoituksiin.

Se, että äiti otti bonus-isoäitinä eli mommana jokaisen lapsen omakseen, teki aikoinaan uusperheestämme heti tiiviimmän.

Suru on ollut musertavaa, eikä kaipuu varmastikaan koskaan katoa, mutta alkuvuodesta alkoi näkyä haurasta valoa.

Tuntui kuin äidin voima olisi siirtynyt; ettei yhteys katkennutkaan kuolemaan.