Me millenniaalit vitsailemme, sillä emme uskalla olla tosissamme minkään asian kanssa
Kun emme jaksa miettiä asioita läpi ja puolustaa niitä, tyydymme ironiseen nokkelointiin, kirjoittaa Maaret Launis.
Liukastelen pitkiä lumisia portaita lasteni kanssa talvisena tiistaiaamuna. Päiväkoti näkyy portaiden alapäässä, mutta katse täytyy pitää tiukasti jaloissa, etten kaadu lapsi sylissäni.
Perässämme tulee lasten epämääräisesti tuttu päiväkotikaveri ja tämän isä, joka aloittaa keskustelun.
“Onpa kiva kun on näin hyvin harjatut ja auratut portaat!”
“Jep! Tosi huolettomasti voi pienten lasten kanssa kulkea!”
“Täähän menee ihan niinku ollaan sovittu”, isä jatkaa ja tarkoittaa viranomaisten vakuutteluita siitä, että päiväkodille kyllä pääsee talven lumessa ja liukkaudessa, vaikka sijainti onkin hankala.
“Joo, ilo asioida kanssanne kun talvikunnossapito pelaa näinkin hyvin!”
Kun olemme päässeet alas, pitää tarkistaa, kenen kanssa itse asiassa olen vitsaillut. Naurahdamme toisillemme sananvaihdon sinetiksi ja riennämme lastemme perään. Mielessä käy, miltäköhän sanailu lasten korviin kuulostaa.
”Keski-ikäiset kaupunkilaiset pelkäävät yli kaiken tosissaan olemista.”
Me varhaiskeski-ikäiset olemme niin tottuneita ironian viljelijöitä, että kanssakeskustelijalla ei oikeastaan ole edes väliä. Sitä voi vaan soittaa suutaan, välittää itsestään riittävän älykkään vaikutelman ja antaa asioiden surkean tilan olla arkisen huumorin polttoainetta.
Läpänheitto on tietysti tarpeellista. Se viihdyttää ja hitsaa yhteen jopa liukkaissa portaissa. Mutta mistä tässä keski-ikäisten suosimassa päinvastoin-kielessä on itse asiassa kysymys, ja miksi siitä on tullut yksi vallitsevista puheen tavoista?
Joskus ennen oli nimittäin kunnollista. 1500-luvun Italiassa asioiden kääntäminen päälaelleen karnevalistisen toriteatterin keinoin oli tapa kritisoida hallitsijoiden mielivaltaisuutta. Uuden ajan eurooppalaisissa hoveissa taas pidettiin narreja, joilla oli tavallisiin kuolevaisiin verrattuna laajat vapaudet vitsailla jopa politiikasta – koska tekivät sen hassussa hatussa. Asioiden kääntelyyn on liittynyt yhteiskunnallista kumouksellisuutta, vaaran tuntua ja totuuden lausumisen eetosta.
Mutta nyt kun kaiken saa sanoa ja perusoikeudet ovat aika lailla reilassa, ironia on menettänyt voimansa. Minun ikäluokalleni siitä on tullut tapa vältellä tunteita tai oman mielipiteen ilmaisemista. Keski-ikäiset kaupunkilaiset kun pelkäävät yli kaiken tosissaan olemista, tiukan kannan ottamista ja ylipäätään mitään suoraa toimintaa. Suuret romanttiset eleet, näkyvä innostuksen osoittaminen, mielenosoituksiin osallistuminen – kaikki joko lapsellista, barbaarista tai vaivaannuttavaa.
Niinpä kouluja käynyt ihminen keksii että käännänpä tämän ajatuksen päinvastoinkielelle ja kas, nauratan kavereita, annan itsestäni fiksun kuvan ja suojaan itseäni siltä kammottavalta mahdollisuudelta, että esittäisin maailmasta jonkun näkemyksen, joka täytyisi ensin miettiä läpi ja jota pitäisi ehkä myöhemmin puolustaa.
Sillä jos vaarallisen liukkaiden portaiden sanoisi olevan vaarallisen liukkaat, se olisi vakava arvio joka edellyttäisi aikuiselta ihmiseltä toimia. Pitäisi ottaa puhelin käteen ja soittaa jonnekin, herra paratkoon. Mutta koska emme jaksa hoitaa, voimme vaan naurahtaa, että tämäkään asia ei toimi, yllätys.
Lammasmaista? Ehdottomasti. Kyynisellä tavalla viihdyttävää? Ilman muuta. Tätä kaikkea me olemme.
”Tarvitsiko Mel Gibsonin näyttelemä William Wallace ironiaa taistellessaan kuninkaan tyranniaa vastaan elokuvassa Braveheart?”
Mutta voisi sitä kai joskus yrittää olla ihan vakavissaankin. Olla vähän vähemmän nihilisti, uskoa vähän johonkin. Sanoa jotakin ja tarkoittaa sitä. Z-sukupolvi osaa tämän, mutta heidän kollektiivinen pateettisuutensa onkin sitten toisen kolumnin aihe.
Siispä kaikki me keski-ikäiset jotka ironian kyyniseen turvaan verhoutuneena vaellamme: ottakaamme mallia ihmisistä, joille on suotu tosissaan olemisen armolahja. Tässä kolme keinoa, joilla aloittaa asteittainen parantuminen.
1. Hanki lapsia – he kun eivät ymmärrä ironiaa. Maailmassa on heille niin paljon omaksuttavaa, että tarvetta merkityksillä näpertelyyn ei vielä ole. Ironian käyttöä voi pikkulapsiarjessa säännöstellä niihin hetkiin, jolloin kohtaa muita aikuisia esimerkiksi päiväkodin viemis- ja hakutilanteissa.
2. Katso seikkailuelokuvia. Tarvitsiko Mel Gibsonin näyttelemä William Wallace ironiaa taistellessaan kuninkaan tyranniaa vastaan elokuvassa Braveheart? Hurmasiko Kevin Costnerin bodyguard Whitney Houstonin sydämen ironisella kikkailulla? Saiko Roger Mooren James Bond Moneypennyn polvet tutisemaan muka-älyllisellä sutkautuksilla? Ei – hän teki sen koska uskoi monarkiaan, ja koska osasi avata naisten hameiden vetoketjut magneettisella kellollaan.
3. Kuuntele soul-musiikkia. Samoin kuin seikkailuelokuvissa, soul-musiikissa uskotaan asioihin. Tasa-arvoon, parempaan yhteiskuntaan, seksin autaaksi tekevään voimaan, basson autuaaksi tekevään voimaan.
Toisin sanoen: ota mallia ihmisistä, joiden elämällä on tarkoitus — ja yritä löytää sellainen omaankin elämääsi, jos mahdollista. Saatat yllättyä, miten mukavaa tosissaan oleminen onkaan.
