Elokuva, joka kruunasi Lasse Pöystin uran
Puheenaiheet
Elokuva, joka kruunasi Lasse Pöystin uran
Kun nuoret filmintekijät tarttuivat koskettavaan aiheeseen, vanhan miehen yksinäisyyteen, ei pääosan esittäjäksi voitu edes ajatella muita kuin Lasse Pöystiä. Elokuva Thomas kruunaa komeasti Pöystin 70 vuotta kestäneen filmiuran. Artikkeli on julkaistu Avussa 47/2009.
Julkaistu 5.4.2019
Apu

Julkaisemme artikkelin uudestaan Lasse Pöystin muistoksi. Hän menehtyi 5.4.2019.

Still going strong. Yhä voimissaan. Muuta ei voi sanoa suomalaisen teatterin ja elokuvan mahtimiehestä Lasse Pöystistä, 82, joka loistaa ”mittatilausroolissa” uuden Thomas-elokuvan pääosassa. Elokuvatähden tapaaminen ennakkonäytöksen jälkeen sujuu suuren maailman tyylillä. Pöysti ottaa vastaan haastattelijan kerrallaan. Hän on valpas, hauska ja sujuvasanainen. Hänestä huokuu niin mykistävä määrä elämänkokemusta, että keskustelun rajaaminen puoleen tuntiin ja yhteen elokuvaan tuntuu mahdottomalta.

Heti alkuunsa olemme eksyä sivuraiteille. Kun muistutan edellisestä tapaamistamme kaksikymmentä vuotta sitten Pöystin silloisessa kotitalossa Helsingin kupeessa Frihersissä, Pöysti innostuu.

– Aah, Frihers on minulle rakas paikka vieläkin. Asuimme siellä liki 50 vuotta, ja molemmat poikammekin syntyivät sinä aikana. Nykyisin meillä on onni käydä siellä säännöllisesti. Olemme hyviä ystäviä uusien omistajien kanssa. Nämä ovat säilyttäneet talon ja maiseman entisellään, vaikka ovatkin sisätiloissa tehneet perusteellisen remontin.

Pöysti käyttää puheessaan muotoa ”me”. Sanomatta tuntuu olevan selvää, että ”me” on yhtä kuin hän ja hänen entinen vaimonsa, näyttelijä Birgitta Ulfsson. Pitkä avioliitto päättyi eroon seitsemän vuotta sitten, mutta ystävyys jatkuu.

Tuttu yksinäisyys

Nuoren elokuvantekijän Miika Soinin Thomas on ajankohtainen puheenvuoro vanhuudesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Elokuvan nimihenkilö Thomas tarkkailee maailmaa kellariasuntonsa ikkunasta. Katse osuu usein edesmenneen vaimon valokuvaan. Miehen ratkaisut – niin menneet kuin tulevatkin – perustellaan levollisilla kuvilla ja harvoilla repliikeillä.

Rauhallinen tempo antaa katsojalle tilaa omien ajatustensa suodattamiseen. Kuinka paljon näitä vanhuksia on keskuudessamme? Onko meillä valta päättää omista tai läheisemme elinpäivistä?

Pöysti on kaikesta sydämestään elokuvan teemojen takana, sillä ”se käsittelee yhtä ihmiselämän keskeisimmistä kysymyksistä: kuka päättää ja arvioi, mikä kärsimys on riittävän suuri”.

– Olen läheltä nähnyt ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Elokuvan tavoin jopa saman perheen jäsenet voivat olla eri mieltä kärsimysten lopettamisen oikeutuksesta. Itse olen samalla kannalla kuin elokuvan Thomas.

– Kyllä minä tiedän, mitä vanhan miehen yksinäisyys on. Olen elänyt yksin seitsemän kahdeksan vuotta. Se herättää kahdenlaisia tunteita: välillä on ikävä olla yksin – pääsen siitä tunteesta Thomaksen tavoin turvautumalla klassiseen musiikkiin – mutta monta kertaa tuntuu myös hyvältä, että on rauha ympärillä.

Muistin rajallisuus

Omien ikävuosien kertyminen tuntuu hämmentävältä, Pöysti myöntää.

– Nyt on iskenyt semmoinen ilmiö, että ystävät häipyvät, puhelinnumerot jäävät tarpeettomaksi. Luettelo on päivitettävä uudelleen.

Ystäväpiiri uudessa kotikaupungissa Pariisissakin on huolestuttavasti harvennut.

– Parasta sikäläistä ystävää ei enää ole. Toinen on niin sairas, ettei pysty lähtemään kotoaan. Kun laittauduin hänen ovelleen, hän olikin sairaalassa. Muutaman viikon kuluttua soitin tiedustellakseni, onko hän kotona vai sairaalassa. ”Ei, mä olen haudassa. Ne pistivät kännykän tänne arkkuun”, pamautti ystäväni.

Eläkevaariksi Pöystistä ei ole. Hän jatkaa työntekoa ”rauhalliseen, kolmen esityksen viikkotahtiin” ennätyssuositussa Kvartetti-näytelmässä, joka on pyörinyt Helsingin kaupunginteatterissa liki kahdeksan vuotta. Esityskertoja on kertynyt runsaasti yli neljänsadan.

– Kaiken aikaa minulta kysellään, että miten ne työt yhä maistuvat. Hävyttömimmät tivaavat, että kuinkas kauan sinä vielä aiot jatkaa. No, minä vastaan, että niin kauan kuin homma toimii, minusta on hauska jatkaa.

– Minä olen tehnyt tätä niin kauan, etten toisin osaisi elää. Joka päivä kello 17 tulee hermostunut olo: mihinkäs minun pitikään mennä, mikä esitys on tänään vuorossa? En minä osaa vapaita iltoja viettää – minähän rupean semmoisessa tilanteessa ryyppäämään!

Yksi raja työn jatkamisessa kuitenkin häämöttää: se on muisti.

– Muistin rajallisuus tulee jo eteen esityksissä ja siitä on pääteltävä, ettei näyttelemistä voi jatkaa äärettömiin. Ellen sitten siirry pantomiimiin!

”Vaikea rooli, haluan sen”

Thomas-elokuva nähtiin televisiossa jo viime vuoden vaihteessa, mutta se saapuu elokuvateattereihin vasta nyt. Tässä välissä se on ehtinyt kiertää kolmisenkymmentä kansainvälistä elokuvafestivaalia ja saada komean määrän palkintoja.

Mikä sai Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvatekoa opiskelevan kolmekymppisen Miika Soinin kiinnostumaan vanhan miehen tarinasta?

– Vanhempien ihmisten ajatukset ja kokemukset ovat kiinnostanet minua aina. Kun törmäsin Helsinki Mission julisteeseen, jonka teksti kuului: ”Nyt kun hänellä olisi aikaa elää, hän ei keksi syytä siihen”, se puhutteli. Norjalaisen Kjell Askildsenin käsikirjoitus koskettelee ansiokkaasti samaa aihetta.

Toinen filmissä esiintyvä konkari Pentti Siimes on Lasse Pöystille niin tuttu vastapeluri, että näyttelijät tuon tuostakin sotketaan toinen toisiinsa. Miika Soinille, ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevälle käsikirjoittaja-ohjaajalle yhteistyö ihailtujen veteraaninäyttelijöitten kanssa on ollut yhtä juhlaa. Se alkoi ääni väristen puhelulla Pöystille: ”Saanko lähettää käsikirjoituksen luettavaksenne?” "Totta kai", kuului vastaus. Ja pian myös jatkoa: ”Vaikea rooli, mutta haluan tehdä sen."

Hitaan tempon voima

Thomaksen filmausurakka mahdutettiin kymmeneen päivään osittain pienen budjetin vuoksi ja osittain siksi, että Lasse Pöystillä oli samaan aikaan monia päällekkäisiä teatterikiireitä. Hän tiivisti aikataulujaan ja paneutui mieluiseen urakkaan. Lopputuloksena oli työ, jota hän sanoo yhdeksi rakkaimmista elokuvistaan.

– Luin vasta pari päivää sitten uudestaan elokuvan käsikirjoituksen. Huomasin, että sen joka ikinen repliikki oli käytetty alkuperäisessä muodossaan. Se on hieno todistus siitä, että koko työ on ollut alusta lähtien läpimietittyä, ammattilaisten työtä. Ajatuksen eteneminen tässä filmissä on hienoa.

– Ja miten iloinen olenkaan siitä, että Miika uskalsi pitää kiinni sen hitaasta temposta. Tämä elokuvan valttikortti ilahdutti heti ensimmäisellä katsomiskerralla.

Pöystiä kuulemma hieman hävettää kehua työtä, jossa itse on ollut mukana. Hän antaa kuitenkin vilpittömän tunnustuksen työryhmälle, josta suurimmalle osalle kyseessä oli opintojen näyttötyö TaiKiin.

– He paneutuivat työhön ammattimaisella otteella, joka takasi työrauhan.

Ulkoluku saa loppua

Lasse Pöystillä on perspektiiviä arvostella elokuvantekoa: ura valkokankaalla alkoi vuonna 13-vuotiaana Suomisen Ollin roolissa ja on sitten jatkunut vuosikymmenien ajan. Pöysti huomauttaa, että 60-luvun paikkeilla oli kyllä aika, jolloin häntä ei suomalaisessa filmissä tarvittu. Tuolloin hänellä oli ”vähän ikävä sitä työtä”. Onneksi hän tuolloin pääsi ruotsalaiseen filmiin.

– Se oli minulle kuin taivas; tekniikka viimeisen päälle ja työn tekeminen niin keskittynyttä, ettei edes Suomessa tuttua ”hiljaisuus”-huutoa tarvittu. Järkytyin ja itkin filmauspäivän jälkeen autossa. Olin niin ihastunut elokuvantekoon.

Vaikka Pöystillä on koti Helsingissä, pitää hän, ”hassua kyllä”, Pariisin-asuntoa varsinaisena kotinaan, jonne hän matkustaa aina kun töiltään ehtii. Tuleva jouluntienoo on poikkeus kymmeneen vuoteen. Sen hän viettää Suomessa lasten ja lastenlasten seurassa.

Kesällä hän ei kuitenkaan halua pois Suomesta, sillä mieli halajaa vesille ja purjehtimaan. Hän purjehtii usein yksinään.

– Viimeiseen kolmeen vuoteen en tosin ole ehtinyt kunnolla purjehtimaan, kun on ollut kaiken aikaa roolien ulkoa lukemista. Mutta nyt tulee rytmi muuttumaan: enää en huoli ulkolukukeikkoja – tai yksi sentään on tulossa...

Entä jatkuuko kirjoittaminen; seuraako jatkoa neliosaisille muistelmille?

– Ei, olen päättänyt, etten rupea enää kaivelemaan vanhoja. Päätin muistelmani tapahtumiin 70 vuoden iässä. Siitä eteenpäin: that’s my business.

Tämän Lasse Pöysti lausuu tulla äänenpainolla ja elekielellä. Että vanha mies osaakin olla hellyttävän uppiniskainen

Lasse Pöysti

Syntynyt: Sortavalassa 24.1.1927.

Asuu: vuoroin Helsingissä, vuoroin Pariisissa.

Perhesuhteet: avioliitto Birgitta Ulfssonin kanssa päättyi 2002. Liitosta kaksi poikaa, Tom ja Erik, molemmat teatterin ammattilaisia.

Ura: Näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja ja professori. Aloitti elokuvauransa Suomisen Ollina 1941. Viimeisestä Thomas-elokuvasta parhaan näyttelijän palkinto Turkin elokuvafestivaaleilla 2008. Työskennellyt mm. Lilla Teaternissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Tukholman Kunglika Dramatiska Teaternissa. Tv-töitä näyttelijänä ja satusetänä. Kirjoittanut sarjan muistelmateoksia.

Kommentoi »