Elokapinan edustajat kohtaavat samanlaista vihamielisyyttä kuin hiv-aktivistit 1980-luvulla
Aikoinaan halveksitut homoseksuaalit ovat nyt nuoren sukupolven idoleita, siihen meni 40 vuotta. Ehkä vuonna 2065 ajan sankareina juhlitaan elokapinallisia, kirjoittaa Silvia Hosseini.
Työkseen kirjoittavat huomaavat usein, että jokin aihe tai teema nousee esiin toistuvasti eri yhteyksissä. Kutsun ilmiötä takiaiseksi. Sana kuvaa hyvin mieleen takertuvaa tekstien ja teosten kimppua, joka huutaa: pohdi tätä! Takiainen kuulostaa lisäksi vähän etiäiseltä, ennakkoaavistukselta, ja siltä se tuntuu: aivan kuin universumi yrittäisi opettaa jotain.
Viimeisimmän takiaiseni aihe on New Yorkin homokulttuuri 1980-luvulla. Tony Kushnerin Angels in America pyörii Kansallisteatterissa loppuunmyydyille saleille, ja yhdysvaltalainen ystäväni linkkaa minulle homoikoni Gary Indianan muistokirjoituksen – juuri kun olen lukenut loppuun Olivia Laingin Yksinäisten kaupungin.
Laing kirjoittaa esseekokoelmassaan Klaus Nomista ja David Wojnarowiczista – molemmat aidsiin kuolleita taiteilijoita.
Nomi (1944–1983) oli eksentrinen kontratenori, Wojnarowicz (1954–1992) itseoppinut kuvataiteilija, joka dokumentoi teoksiinsa homomiesten kruisailua eli satunnaista seksiä tuntemattomien kanssa.
Anonyymi seksi hylättyjen rakennusten varjoissa oli sorrettuun vähemmistöön kuuluville tapa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se oli myös keino kapinoida valtakulttuurin normeja vastaan. Laing kuvaa New Yorkin laitamia Sirje Niitepõldin suomennoksessa ”rappion ja kadonneen loiston maisemaksi, jonka toisinajatteleva, hedonistinen joukko nyt otti omakseen”.
”2020- ja 1980-luvuissa on paljon samaa: kova politiikka, kasvavat tuloerot, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastustavan konservatiivisen ajattelun voimistuminen.”
Mitä takiaiseni opettaa? Ainakin huomaamaan, että 2020- ja 1980-luvuissa on paljon samaa: kova politiikka, kasvavat tuloerot, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastustavan konservatiivisen ajattelun voimistuminen. Amerikkaa kohti tähyilemme alati, pahojen ennakkoaavistusten vallassa.
Elämme myös erilaista aikaa. 1980-luvun homoaktivistit kamppailivat saadakseen hyväksyntää ja hoitoa hiv-tartunnan saaneille. Julkinen valta ei alkuun sairastuneista piitannut, koska epidemia koski marginalisoituja ihmisryhmiä: homoja, huumeriippuvaisia, maahanmuuttajia. Poliittisen aktiivisuuden myötä hiv-estolääkitys lopulta kehitettiin ja tautiin liitetty stigma hälveni.
Nykyhetkeä sen sijaan leimaa näköalattomuus ja poliittisen mielikuvituksen puute. Se konkretisoituu somevideoissa, joissa ihmiset katsovat maailman sijaan itseään.
”Ehkä vuonna 2065 elokapinallisia juhlitaan yleisesti sankareina. Aika näyttää.”
Toisaalta nykyäänkin on elämän puolesta kamppailevia. Elokapinan ja muiden ympäristöliikkeiden edustajat kohtaavat samanlaista vihamielisyyttä kuin hiv-aktivistit 1980-luvulla.
Kamppailulla on kuitenkin merkitystä, myös sen takiaiseni kertoo. Aikoinaan halveksitut homoseksuaalit ovat nyt nuoren sukupolven idoleita, ”mytologisoituja puolimaailman ikoneja”, kuten Ira Silverberg sanailee Gary Indianan nekrologissa. Siihen kului neljäkymmentä vuotta.
Ehkä vuonna 2065 elokapinallisia juhlitaan yleisesti sankareina. Aika näyttää.
Takiaiseni tärkein opetus on: muutosten tahti voi olla nopea, mutta edistys käy aina hitaasti.
