Elisabeth Rehn todisti 1990-luvulla julmuuksia, jotka toivat ruumiita uniin – Nyt hän näkee muutoksen Suomessa: ”Kaikki on niin jyrkkää, ja ihmiset ovat valtavan itsekkäitä”
1990-luku oli dramaattinen vuosikymmen Suomelle, Euroopalle – ja Elisabeth Rehnille. Hän oli ajan suomalaisen politiikan voimahahmo, jonka elämä sai käänteen vuosikymmenen puolivälissä. Suomen ei pidä irtautua Ottawan sopimuksesta, hän sanoo nyt.
Tiellä tuli vastaan ihmisiä, jotka kuljettivat omaisuuttaan kärryissä. Kuormat olivat valtavia, tilanne kamala.
Elisabeth Rehn oli nimitetty YK:n ihmisoikeusraportoijaksi entisen Jugoslavian alueelle. Hän oli matkalla Srebrenicaan, itäisessä Bosniassa sijaitsevaan vuorten ympäröimään kaupunkiin, jossa oli tapahtunut järkyttävä verilöyly.
Heinäkuussa 1995 Bosnian serbijoukot olivat teloittaneet yli 8 000 muslimimiestä ja -poikaa, jotka olivat etsineet turvaa kaupungista. Sen piti olla YK:n suojeluksessa. Myöhemmin teko katsottiin kansanmurhaksi.
Rehn tapasi kuolleiden äitejä, tyttäriä ja vaimoja. He syyttivät tapahtuneesta kansainvälistä yhteisöä, ja siksi myös Rehn oli heidän silmissään syyllinen.
– Useimmat eivät jaksaneet olla heidän kanssaan tekemisissä, mutta ajattelin, että minun on pakko. Sain valtavan tiiviin yhteyden näihin naisiin, Rehn sanoo.
Srebrenicaan Rehn matkusti turvamiehen kanssa, onneksi. Aluksi oli nimittäin päätetty, ettei ihmisoikeusraportoija tarvitsisi sellaista.
Kun hän meni esittäytymään kansainvälisten joukkojen kenraalille, tämä ei ensin korvaansa lotkauttanut. Sitten adjutantti toi kenraalille lapun.
– Näin, että siinä luki, että olen entinen puolustusministeri. Silloin hän muuttui täysin.
Titteli toi arvostusta Eurooppaa repineellä sotatantereella, jonne Elisabeth Rehn oli päätynyt käänteentekevänä vuonna 1995. Oikeastaan hänen olisi pitänyt olla säätämässä lakeja Euroopan parlamentissa, mutta hän koki, ettei hänestä ollut Brysselin käytävillä todellista hyötyä.
Häntä tarvittiin täällä Bosniassa.
Ikkunan takana talitiaiset käyvät nokkimassa talipalloa, ja onpa Elisabeth Rehn, 89, nähnyt täällä närhiäkin. Rehnin kotitalon pihalla Kirkkonummen Hilassa käy päivittäin myös neljän peuran seurue. Rehn katselee peuroja, ja peurat häntä.
Rehn kertoo, ettei ole juurikaan puhunut parin viime viikon aikana ja ääni on tullut vasta jotenkuten takaisin. Hän oli napannut jostakin mykoplasman, jonka kylkiäisenä tuli keuhkokuume. Tauti oli hirveä, mutta onneksi lääkkeet auttoivat.
Rankkaa tautia ei huomaa mistään, kun Rehn pääsee vauhtiin. Hän pahoittelee, että vastaa liiankin pitkästi. Vuodesta 1995 on nyt 30 vuotta, ja historia tuntuu toistavan itseään.
Euroopassa soditaan taas, nyt Ukrainassa. Rehn seuraa aktiivisesti myös tapahtumia Israelissa ja Gazassa sekä Syyriassa, ihan kuten ennenkin.
Rehn kuvaa 1990-lukua dramaattiseksi vuosikymmeneksi: silloin tapahtui paljon ja tehtiin kauaskantoisia päätöksiä.
– Jouduin kyllä voimakkaasti kaikkiin näihin pyörteisiin, hän sanoo.
”Miina on salakavala ase. Se invalidisoi tai jopa tappaa vielä vuosikymmenten jälkeen.”
Rkp:n kansanedustaja Elisabeth Rehn oli 1990-luvun suomalaisen politiikan voimahahmoja, johon kiteytyy paljon vuosikymmenen suurista asioista.
Hänet nimitettiin puolustusministeriksi tiettävästi ensimmäisenä naisena maailmassa vuonna 1990. Seuraavana vuonna hän sai myös tasa-arvoministerin salkun.
Hän oli ehdolla presidentinvaaleissa vuonna 1994 ja eteni historiallisesti toiselle kierrokselle Martti Ahtisaaren kanssa.
Hän oli yksi Euroopan unioniin liittyneen Suomen ensimmäisistä europarlamentaarikoista vuonna 1995.
Ei olisi ollenkaan väärin kutsua häntä ysärin kuningattareksi.
Noina vuosina Suomi pyyhki Neuvostoliiton naapuruuden jättämiä pölyjään (ei tosin kaikkia, kuten nyt on huomattu) ja kurotti länteen.
Rehniä kiusasi, että puolustusministeriyttä pidettiin kovin hienona, mutta tasa-arvoministerin tehtävää ei niinkään, vaikka samalla tavalla hän niitä hoiti. Rehn teki töitä, että naiset saattoivat osallistua maanpuolustukseen kuten miehetkin. Ihan ilman tunkkaisia tuulahduksia tästä ei selvitty.
Kun ensimmäiset naiset lähtivät rauhanturvaajiksi Golaniin ja Libanoniin loppuvuonna 1991, kritiikkiin sekoittui selvää asenteellisuutta.
– Väitettiin, että minä hoidin naisia patjoiksi rauhanturvaajille.
Merkittävä sysäys tasa-arvolle tapahtui vuonna 1995, kun naiset saivat oikeuden suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen. Rehn toivoo, että naisille tulisi vielä yleinen asepalvelus. Sitä hän on jo 30 vuotta odottanut.
Suomi riutui lamassa, mutta puolustukseen kaivettiin rahaa. Suomi valitsi hävittäjikseen amerikkalaiset Hornetit, joista ensimmäiset laskeutuivat Suomeen nekin vuonna 1995.
– Voimakas tahtoni oli saada ihmiset ymmärtämään, että puolustusta on pidettävä yllä, vaikka Ruotsi naapurissa toimi toisin, Rehn sanoo.
Hänen elämänsä sai kuitenkin pian uuden käänteen.
Vuosi 1995 alkoi tehtävällä Euroopassa. Viisi vuotta ministerinä ollut Elisabeth Rehn oli pakannut tavaransa ja lähtenyt Brysseliin. Hän oli yksi Suomen ensimmäisistä europarlamentaarikoista, eduskunnan tehtävään valitsema. Muita olivat muun muassa keskustan Paavo Väyrynen ja Olli Rehn sekä vihreiden Heidi Hautala.
Elisabeth Rehn muistaa, että sukunimikaimalla oli tapana vitsailla. Kerran kun hän oli pitänyt puheenvuoron ryhmäkokouksessa, Olli Rehn aloitti omansa sanoilla as my grandmother just said, kuten isoäitini juuri sanoi.
– Kaikki olivat kauhuissaan, että ei tuollaisesta voi laskea leikkiä, Elisabeth Rehn naureskelee.
He eivät ole sukua toisilleen.
Elisabeth Rehn sai Euroopan parlamentissa hyvät paikat ulkoasioiden ja lakiasioiden valiokunnissa. Mutta mepin työ osoittautui jonkinmoiseksi pettymykseksi.
– Tuntui siltä, etten saanut mitään aikaiseksi. Monta sataa ihmistä ryntäilivät käytävillä, miksi ja minne, ja sitten äänestettiin.
Siksi työ Jugoslavian hajoamissotien ravistelemalla alueella tuli kuin lahjana. Ensin Rehn nimitettiin YK:n ihmisoikeustarkkailijaksi alueelle vuonna 1995. Tehtävä oli palkaton. Sen jälkeen hän toimi YK:n silloisen pääsihteerin Kofi Annanin erityisedustajana ja YK:n alipääsihteerinä Bosniassa ja Hertsegovinassa 1998–1999.
Rehn asui Sarajevossa 1,5 vuotta. Suru ja tuska olivat suurta. Kuolleita oli kerätty halleihin, joissa ihmiset etsivät merkkejä läheisistään: olisiko tuo villapaita, jonka joskus neuloin?
Rehnillä oli suomalainen tiimi, luottosakki, jonka kanssa tehdä vaikeaa työtä. Kun oli päivä, jolloin seurattiin hautojen avaamista, vaatteisiin tarttui ihmisjäänteiden haju.
– Illalla syötiin yhdessä ateria ja juotiin lasi viiniä ja rauhoituttiin. Oli pakko olla normaalisti, etteivät tapahtumat seuraisi mukana, Rehn kertoo.
Bosniaan oli kylvetty valtavasti miinoja. Rehn oli vastuussa osasta sodan jälkisiivousta, johon kuului myös miinojen etsiminen ja raivaus. Miinojen todellisia uhreja olivat siviilit.
– Miina on salakavala ase. Se invalidisoi tai jopa tappaa vielä vuosikymmenten jälkeen.
Rehn muistaa, miten varovasti alueella piti sodan jälkeen liikkua. Hän näki lapsia, jotka olivat menettäneet jalkansa miinaan. Tien vierelle ei voinut mennä poimimaan kukkia, ja jollakin hautausmaalla saattoi kävellä vain matalien hautakivien päällä. Miinoista varoittivat punaiset kolmiot.
Rehn kertoo kuuntelevansa surullisena keskustelua siitä, että Suomen tulisi irtautua jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Hänestä niin ei pidä tehdä.
– Aseistuksemme on meille valtavan tärkeää, mutta niin ovat myös kansainväliset sopimuksemme. Suomi on jo venyttänyt niiden rajoja ja on myös leikkaamassa kehitysrahoitusta. Ottawan sopimuksesta irrottautuminen olisi vakava ulkopoliittinen askel.
Näkemykseen vaikuttavat Rehnin kokemukset. Hän on nähnyt miinojen tuhot, toiminut Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n uhrirahaston johtokunnassa ja selvittänyt YK:lle naisten ja lasten asemaa eri sodissa.
– Olen itse kokenut, mitä miinat merkitsevät siviiliväestölle ja maan jälleenrakentamiselle. Ne ovat lopulta omien kansalaisten jatkuva pelko.
Sanotaan, että uusi teknologia, miinojen tarkka merkitseminen karttoihin ja uudet raivauskoneet mahdollistavat perusteellisen poiston sitten joskus. Rehn ei usko, että nämä estäisivät tuhoja tapahtumasta.
– Miinoja asetetaan myös maastoon, jonne koneet eivät yllä. Ja myös Bosniassa oli karttoja, mutta eivät ne aina pitäneet paikkaansa.
Bosniassa hankalassa maastossa miinoja raivattiin koulutettujen saksanpaimenkoirien ja labradorinnoutajien avulla. Koirat kulkivat nuuskien ja pysähtyivät, kun havaitsivat miinan. Paikka merkittiin kepillä, ja miina räjäytettiin myöhemmin. Löytämättömiä miinoja on maassa yhä.
”Jasser Arafat oli hyvä ystäväni. Täällä taitaa olla roinaa, jota olen saanut häneltä.”
Julmuuksien todistaminen vaikutti Rehniin.
– Vakavoiduin paljon näiden vuosien jälkeen. Minut ylipuhuttiin olemaan ehdolla myös vuoden 2000 presidentinvaaleissa, mutta en voinut asennoitua tarpeeksi suurella sydämellä Suomen ongelmiin, koska olin elänyt keskellä paljon pahempia.
Tapahtumat eivät ole kuitenkaan piinanneet häntä. Paitsi ihan alussa, kun hän palasi kotiin. Kahtena ensimmäisenä yönä hän näki painajaisen, jossa makuuhuoneen nurkassa oli kirstu ja sisällä paloiteltu ruumis.
Elisabeth Rehnin kodin seinät on peitetty tauluilla, ja kaikkialla on esineitä, jotka kertovat asukkaansa poikkeuksellisesta elämästä: Tove Janssonin piirros Pikku Myystä, Bosnian serbeiltä saatu ikoni. Maailmanpolitiikan nimet tippuvat keskusteluun arkisesti, tähän tapaan:
– Jasser Arafat oli hyvä ystäväni. Täällä taitaa olla roinaa, jota olen saanut häneltä. Olimme todellakin kaiffareita, vaikka hän oli terroristi.
Rehn vieraili puolustusministerinä Israelissa ja tapasi matkoillaan myös palestiinalaisia. 1990-luvulla osapuolet olivat yhteydessä, keskustelivat.
– Sitten kaikki romahti, ja nyt näemme seuraukset.
Olohuoneessa on myös maalaus Rehnin lapsuuden kotitalosta. Taloa kutsuttiin Lepolaksi, ja yläkerran toinen päätyikkuna oli Rehnin huoneen ikkuna. Kun Rehn istuu nojatuolissaan, hänestä tuntuu, että voi katsoa suoraan lapsuuteensa.
Rehn syntyi vuonna 1935. Isä oli kunnanlääkäri, ja perhe asui Mäntsälässä. Rehn oli lapsi, kun Suomi soti talvi- ja jatkosodan. Hän ryhtyi pikkulotaksi.
Rehn sai neljä lasta puolisonsa Ove Rehnin kanssa. Nyt perheeseen kuuluu jo 13 lapsenlasta ja 19 lapsenlapsenlasta.
Kun Elisabeth Rehniltä kysyy, mikä oli hänelle henkilökohtaisesti suurin asia 1990-luvulla, katse kääntyy kotiin. Puoliso Ove sairasteli, ja kun Kofi Annan pyysi, että Rehn jatkaisi työtä erityisedustajana, hän kieltäytyi.
– Päätin, että nyt minulla on missio saada Ove terveeksi. Mutta se oli mission impossible.
Ove kuoli vuonna 2004. Siitä tuli hiljattain 20 vuotta.
Vaikka 1990-luvulla tapahtui pahoja asioita, ihmiset tuntuivat katsovan eteenpäin niin Suomessa kuin Euroopassa.
– Tunnelma oli monella tavalla myönteinen. Oltiin menossa eteenpäin ja suunniteltiin asioita. Venäjä oli avautumassa, ja siltä toivottiin paljon. Saksakin voimistui, Rehn sanoo.
Myöhemmin hän pohtii, oliko ihmisillä silloin avarampi sydän. Nyt nimittäin tuntuu, että olemme jotenkin byrokratisoituneet ja jakolinjat ovat suuremmat esimerkiksi politiikassa.
– Toivon, että jollakin lailla yhteistyötä on kuitenkin ihmisten välillä. Kaikki on jotenkin niin jyrkkää, ja ihmiset ovat valtavan itsekkäitä.
Elisabeth Rehn täyttää huhtikuussa 90 vuotta. Sitä varten hänellä on lääkärin tyttärenä toive. Jos häntä haluaa muistaa, voi tehdä lahjoituksen Lääkärit Ilman Rajoja -järjestölle, joka hoitaa ihmisiä konfliktialueilla.
– Se on loistavaa työtä, hän sanoo.
Rehn itse teki töitä ihmisoikeuksien eteen ja kiersi puhumassa maailmalla vielä yli kahdeksankymppisenä. Sitten tuli korona ja lopetti reissut. Passikin meni vanhaksi.
Hän seuraa silti aktiivisesti kansainvälistä politiikkaa, kuten myös toista intohimoaan jalkapalloa. Suhtautuminen siihen kertoo myös hänestä. Kun Suomi voittaa, silmät saattavat kostua.
– Mutta kun on vakavia asioita, kiristän hampaita. Siinä itku ei auta.
Elisabeth Rehn
● Syntyi: 6.4.1935 Helsingissä
● Asuu: Kirkkonummella
● Perhe: 4 lasta puolisoineen, 13 lapsenlasta puolisoineen ja 19 lapsenlapsenlasta.
● Harrastukset: Jalkapallo. ”Oi että mä ulvoin täällä, kun Helmarit pärjäsivät!” Rehn sanoo hetkestä, jolloin Suomen naisten jalkapallomaajoukkue varmisti paikkansa EM-lopputurnaukseen.
