Image

Elinikäinen oppiminen on ihmelääke, joka tuo Suomeen työpaikkoja ja pelastaa kilpailu­kyvyn ja sivistyksen – Tietääkö kukaan, mitä se tarkoittaa?

Elinikäinen oppiminen on ihmelääke, joka tuo Suomeen työpaikkoja ja pelastaa kilpailu­kyvyn ja sivistyksen – Tietääkö kukaan, mitä se tarkoittaa?
Miksi on edes erikseen elinikäisestä oppimisesta, kun juurikaan yleistämättä voi sanoa, että kaikki todella oppivat eliniän ajan?

Euroopan unioni voi sittenkin kuulostaa Neuvostoliitolta.

Euroopan parlamentin ja neuvoston suositus vuodelta 2018 toteaa vaatimattomasti, että kaikki ihmiset tarvitsevat seuraavia taitoja onnistuneeseen elämään rauhanomaisessa yhteiskunnassa.

On siis olemassa eurooppalainen ihanneihminen!

Katsotaan, mitä hän osaa.

Hän osaa viestiä äidinkielellään tilanteen edellyttämällä tavalla. Tulkita käsitteitä, ajatuksia, tunteita, faktoja ja mielipiteitä suullisesti, kuultuna, digitaalisesti ja kirjallisesti. Samoin vieraalla kielellä. On sovittelutaitoja, historian ymmärtämistä ja kiinnostusta ja uteliaisuutta kielienvälistä kommunikaatiota kohtaan.

Hänellä on matemaattista, luonnontieteellistä ja teknistä osaamista ja ymmärrystä. Kykyä ja halua käyttää matemaattisia ajattelutapoja ja esittämismuotoja. Hän hallitsee digitaaliset taidot, kriittisen ajattelun, digitaalisen hyvinvoinnin ja jopa koodaamista. On joustokykyä, elämän ja uran hallintaa ja kykyä oppia oppimaan.

Tietenkin ihminen osallistuu yhteiskunta- ja työelämään sekä aktiiviseen ja demokraattiseen toimintaan varsinkin näinä aikoina, kun yhteiskunnat muuttuvat yhä erilaisemmiksi sisäisesti ja keskenään. Eurooppalaiset arvot on ymmärretty sopimuksen Euroopan unionista artiklan 2 mukaisesti. Kompromisseja tehdään ja ennakkoluulot ylitetään.

Ihanneihminen on myös aloitekykyinen ja yrittäjähenkinen. Hän muuntaa ideat toiminnaksi ja hyödyntää luovuutta, innovointia ja riskinottoa. Hän suunnittelee ja toteuttaa projekteja. Hän on sitkeä, rohkea, tehokas ja aktiivinen.

Kulttuuriakin hän ymmärtää, esimerkiksi kirjallisia, painettuja ja digitaalisia tekstejä, teatteria, elokuvaa, tanssia, pelejä, taidetta ja suunnittelua; musiikkia, rituaaleja, arkkitehtuuria sekä hybridimuotoja. Eikä sekään ole ongelma, jos kulttuurisen kommunikaation tavat ovat figuratiivisia tai abstrakteja.

Ominaisuuksia on listattu monta liuskaa pienellä präntillä. Niitä kutsutaan elinikäisen oppimisen avaintaidoiksi.

Ei paha. Vai onko sittenkin?

Superyksilö istuu kahvilassa, muttei myönnä olevansa superyksilö.

39-vuotias Eetu Viren on pitänyt itsensä kovin ahkerana varsinkin siihen nähden, että hän toimii muun muassa Työstäkieltäytymisliitossa.

Viren on yhteiskuntatieteiden tohtori, kirjoittanut monta kirjaa ja kääntänyt raskaamman sarjan kriittisiä filosofisia teoksia Gilles Deleuzesta Walter Benjaminiin.

Silti hänet tunnetaan parhaiten siitä, kuinka hän nuorena prekariaattiaktivistina sanoi television A-studiossa vuonna 2006 sanan ”paskaduuni” ja sai Suomen tolaltaan. Se jäi mieleen, vaikka Viren huomautti vain, kuinka Ruotsin vientimusiikki-ihmettä on auttanut se, että muusikot ovat voineet ”paskaduunien” sijaan tehdä musiikkia kotona.

Viren on tyypillinen kulttuurialan pätkätyöläinen. Hänen työnsä tuottavat epämääräisesti taloudellista lisäarvoa, sillä hänen mukaansa on vaikea ellei mahdoton määrittää, kuka sitä lopulta tuottaa. Mutta joka tapauksessa häneltä ja kaltaisiltaan vaaditaan juuri niitä taitoja, joita EU:kin peräänkuuluttaa.

Työelämän joustavuus ja itsenäisyys: huomattavaa. Projektit on keksittävä ja toteutettava itse. Kulttuuria pitää tuntea, olla tehokas, rohkea ja sitkeä.

Viren ei välttämättä elä, kuten opettaa, mutta se ei haittaa häntä.

”Jos mä saan tehdä jotakin mitä haluan ja koen sen järkeväksi, totta kai koen sen mielekkäänä. En välitä kapitalismikritiikistä, jossa on selvä sisä- ja ulkopuoli. Kapitalismia vastaan taistellaan sen sisällä.”

Omasta mielestään Viren ei luovi kulttuuriprekaarin työelämässä erityisen hyvin. Häntä ahdistaa kilpailla ystäviensä kanssa apu­rahoista. Itsensä ”brändääminen” ei suju, vaan esittelyiden kirjoittaminen on kaikkein vaikeinta kirjoittamista, ja apurahahakemukset tuntuvat teeskentelyltä.

”Samantyyppiset tekniikat kuin taidealoilla leviävät. Kohta siivoojankin pitää olla väärinymmärretty nero, joka kirjoittaa työhakemustaan kuin apurahahakemusta Koneen säätiölle.”
Eetu Virén, yhteiskuntatieteiden tohtori

Kun on lapsia, töitäkin tipahtelee tyhjästä vähemmän kuin silloin, kun saattoi käydä enemmän baareissa.

”Toimeentulon saaminen on hankalampaa, kun ei kykene notkumaan paikoissa koko ajan.”

Kun on ollut pakko, silpputyöelämään on silti sopeutunut. Itseyrittäjyys on sitä paitsi hyvä työstäkieltäytymisen väline – vapaus valita työnsä poistaa pakon tehdä enempää kuin kokee mielekkääksi.

Taidekouluissa yhteiskuntateoriaa opettaessaan Viren sanoo samaa opiskelijoille: teissä on tulevaisuus, ainakin mitä työn järjestämiseen tulee.

”Samantyyppiset tekniikat kuin taidealoilla leviävät. Kohta siivoojankin pitää olla väärinymmärretty nero, joka kirjoittaa työhakemustaan kuin apurahahakemusta Koneen säätiölle.”

Taideopiskelijoille on käynyt vähän samalla tavoin kuin Virenille itselleen, paitsi moni ottaa asian vielä paljon vakavammin. Olosuhteet ovat pakottaneet heidät sopeutumaan siihen myöhäis­kapitalistiseen työelämään eli läpitunkevaan kilpailuun, jota he ehkä muuten vastustaisivat.

”Mulla on sellainen olo, että monet on alkaneet sisäistää sen kilpailun ja itsebrändäämisen logiikan totaalisesti. He ehkä kannattavat jotain muuta poliittista ideologiaa, mutta jokapäiväisen elämän tasolla he toimivat näin.”

Eivät ehkä menestyäkseen tai oppiakseen, vaan selviytyäkseen.

Toisaalta eteenpäin menevät ja haluavat mennä kaikki. Henkisen taantumuksen glorifiointi ei kiinnosta edes vastarannankiiskiä. Voi sitä silmienpyörittelyn määrää, jos joku toteaisi, että nyt tämä on tässä. Tulin valmiiksi ihmisenä ja ammattilaisena vuonna 1995. Enää en opi mitään, enkä varsinkaan halua oppia.

Miksi siis on edes puhuttava erikseen elinikäisestä oppimisesta, kun juurikaan yleistämättä voi sanoa, että kaikki todella oppivat eliniän ajan? Mihin tarvitaan käsitettä, jonka vastakohtaa olisi mahdoton toteuttaa?

On mentävä Turkuun. Siellä odottaa kenties seuraava superyksilö.

Miten on, tutkijatohtori Heikki Kinnari, oletko sinäkin EU:n ihanneihminen?

”En tosiaankaan ole, mutta kyllähän mä sitä kategoriana aika hyvin toteutan”, Kinnari sanoo.

”Mä oon kuitenkin korkeasti koulutettu ja jossain määrin varmaan aika etuoikeutettu. Kuulun siihen kohderyhmään, jollaisia EU haluaisi kaikkien olevan: eurooppalaisia kilpailukykykansalaisia.”

Kinnari on kasvatustieteilijä, joka väitteli keväällä siitä, mitä elinikäisellä oppimisella on milloinkin tarkoitettu ja miten sillä ­hallitaan ihmisiä. Genealoginen analyysi, tieteen kielellä. Kinnari purki OECD:n, EU:n ja YK:n kasvatus-, tiede-, ja kulttuurijärjestö Unescon puhetta ja tekstiä elinikäisestä oppimisesta vuosikymmenten ajalta ja katsoi, millaista ihmiskuvaa se muodostaa.

Lyhyt vastaus: ajankuvaa. Elinikäinen oppiminen on aina näyttänyt aikansa politiikalta.

Ensimmäistä kertaa käsitteestä on puhunut Unesco vuonna 1949. Silloin huoli oli, että ihmisen henki vieraantuu teknologisessa yhteiskunnassa. Maailman piti mennä ”tieteellistä humanismia” kohti. Kansalaisten oli oltava laaja-alaisia ja suvaitsevaisia, kriittisiä ja emansipoituneita. Ihmisyyden piti olla rakenteista irrallaan.

Tätä kuvaa on murennettu 1970-luvun lopulta lähtien. Taloudesta on tullut johtava yhteiskuntatiede. Ihmiseltä alettu vaatia työmarkkina­hyödyllisyyttä. Kun valtio maksaa koulutuksen, se mielletään sijoitukseksi. Suomessa kansalainen saa huomattavan hyvinvointi­valtiopaketin, jonka hän maksaa takaisin työnä ja tuottavuutena.

”Jos aiemmin on korostunut yhteiskunnan vastuu hallita riskejä, nyt se on yksilön oma vastuu ja velvollisuus. Materiaalisen ja henkisen hyvinvoinnin, mutta myös kansallisen kilpailukyvyn takia. Ja EU:n puheissa tietenkin alueellisen kilpailukyvyn”, Kinnari sanoo.

”Sanotaan lähes, että sun on oltava näin tai sä syrjäydyt. Kun me eletään liberalistisessa yhteiskunnassa, kukaan ei pakota meitä tekemään valintoja. Mutta jos teet väärän valinnan, kärsit siitä.”
Heikki Kinnari, tutkijatohtori

Samoihin aikoihin 1960-luvulla Chicagon koulukunnan taloustieteilijä Gary Becker loi inhimillisen pääoman teorian. Ihmisen tulee hamstrata itseensä kaikenlaisia tuottavuutta edistäviä pääomia: konkreettisia työelämätaitoja, mutta myös kauneutta, sosiaalisia kykyjä ja sopivaa state-of-mindia.

Vuonna 1996 ilmestyneessä OECD:n raportissa todettiin jo, ettei koulujärjestelmä enää vastaa muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin. Kolmannen tien mittaisen hetken vuosituhannen vaihteessa vallalla oli pehmeän talouden vaihe, jolloin ajateltiin vielä, että valtion pitää olla avuksi. Nykyinen kuva on yrittäjämäinen ihminen, joka keksii, mitä haluaa tehdä, ja alkaa ”kriittiseksi ongelmanratkaisijaksi”. Ihmispaketti viimeisteltiin sosiaalisilla tavoitteilla.

”Kun tajuttiin, että polarisaatio voi uhata tuottavuutta.”

Seuraavaan ”aikuisten Pisaan” eli PIAAC-tutkimuspakettiin OECD aikoo lisätä jo luonteenpiirteidenkin mittaamista.

Heikki Kinnarin mukaan EU:n ihanneihminen on tietenkin vain ihanne ja mahdoton tavoittaa. Kyse on sen sijaan siitä, minkä halutaan olevan normaalia. Samalla sivuutetaan kaikki ihmisyyden perusasiat: historia, kulttuuri, sukupuoli, luokka.

”Tässä luodaan aika kapeaa moraalisubjektia. Se on eettinen kysymys ja aika vaihtoehdottomia sen suhteen ollaan”, Kinnari sanoo.

”Sanotaan lähes, että sun on oltava näin tai sä syrjäydyt. Kun me eletään liberalistisessa yhteiskunnassa, kukaan ei pakota meitä tekemään valintoja. Mutta jos teet väärän valinnan, kärsit siitä.”

2020-lukulaisittain voisi siis sanoa, että Gary Becker trendaa. Valtiollistenkin instituutioiden toimesta meitä ohjataan lähinnä keräämään niitä tuottavuutta edistäviä pääomia.

”Ei mulla oo vastausta, mikä on elämän tarkoitus, mutta tän ajan tarkoitus on tuo”, Kinnari sanoo.

”Eihän se kauhean syvällinen ideologia ole. Enemmän kyse on siitä, että ostaa jotain kivaa ja pitää vähän aikaa kivaa.”

Elinikäinen oppiminen on saippuaa. Se voi tarkoittaa ihan mitä vain. Siitä on mahdoton saada otetta, ja sitä on vielä vaikeampi vastustaa: mikset muka tahtoisi oppia. Tai jos et, niin vika on sinussa.

Aina, kun joku on meinannut saada termistä otteen, sitä on muutettu. Vuosien kuluessa on puhuttu niin elinikäisestä tai jatkuvasta kasvatuksesta kuin Suomen nykyhallitusohjelmassa olevasta jatkuvasta oppimisesta.

”Kun yksi termi palaa pohjaan, menee vähän aikaa ja se tulee takaisin uudessa muodossa”, Kinnari sanoo.

Helsingin yliopiston kasvatuksen ja koulutuksen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden apulaisprofessori Kristiina Brunila kertoo suuresta muutoksesta. Siinä missä ennen puhuttiin koulutuksesta nyt puhutaan oppimisesta ja osaamisesta.

Työ on samanlainen itseisarvo kuin ennenkin, mutta oppimisesta tuntuu tulleen uusi työ ja kyseenalaistamaton perusarvo työn oheen.

Kukapa oppimista ja osaamista vastaan olisi noin sinänsä, mutta kun Suomesta tehdään osaamisen kärkimaata, on selvää, että kaikki osaaminen on samanarvoista, mutta toinen osaaminen samanarvoisempaa kuin toinen.

Antti Saari on Tampereen yliopiston tutkija ja kasvatusfilosofi. Kun hän on opettanut syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, pakettiin kuuluu paljon työmarkkinahyödyllistä. Atk-taitoja, työnhakuvalmennusta, työnetsintävalmennusta.

Saari korostaa, että kaikki se on olennaista ja välttämätöntä, mutta olennaisen ja välttämättömän määrittely on jatkuvaa tasapainoilua.

”Raja on häilyvä. Jos näille ihmisille viestitetään koko ajan, että kaikki on kiinni sinusta ja omasta innostumisestasi, se saattaa vahvistaa ajatusta siitä, ettei ole turvaverkkoja tai mahdollisuuksia ottaa riskejä.”

Eikä tarvitse olla syrjäytymisvaarassa, jotta saisi tällaista kannustusta. Samat opit pätevät kaikkialla nykytyöelämässä. Jos töitä on, mutta ne alkavat ahdistaa, pääsee uravalmennukseen. Jos töitä on liikaa, palaa loppuun ja oppii siitä. Kansalainen on neuroottinen, ja häntä ohjataan pelkojen, ylpeyden ja häpeän kautta olemaan tuottavampi.

Tärkeintä on näyttää siltä, että menisi eteenpäin. Kehittymistä on vähintään teeskenneltävä, jotta pysyisi ”rahoittajien” silmissä arvokkaana ja pääsisi parempiin tehtäviin, jos sellaisia tahtoo. Samalla logiikalla toimivat yrityksetkin. Kaikkialla on kehitysohjelmia ja muuta hallintotasolta käsin äherrettyä eteenpäin menemistä, jotka usein vain haittaa varsinaisen työn tekemistä.

Tämä kaikki on elinikäisen oppimisen ideologiaa, ainakin tutkijanäkökulmasta.

”Kun puhutaan elinikäisen oppimisen taidoista ja ’21-century skillseistä’, niin siihenkin liitetään yrittäjämäinen mentaliteetti, kun paistat pihvejä hampparipaikassa”, Saari sanoo.

Mistä elinikäinen oppiminen sitten alkaa? Onko kohtuullista vaatia ikääntyneiltä tietokonetaitoja?

Vielä 1990-luvulla tietokoneiden tuloa työpaikoille saattoi relevantisti vastustaa. Minähän en tätä enää ala opetella, odottavathan eläkepäivät aivan nurkan takana. Työehtosopimuksiin päätyi erillisiä näyttöpäätelisiä. Oli työnantajan velvollisuus korvata työntekijöilleen se, että heidän piti oppia uutta.

Kun peruskouluun alettiin puuhata digiloikkaa viime vuosikymmenellä, Antti Saari kertoo kuulleensa opettajista, joiden piti käyttää opetuksessaan digilaitteita määrätyn kiintiön verran. Samoihin aikoihin peruskoulunkin ympärille tuli konsulttibisnes, ja Microsoftin kaltaiset suuryritykset halusivat saada osansa digiprojekteista.

Opettajat ovat nykyään ”oppimisen fasilitaattoreita”, Saari sanoo. Kouluista on tullut paikkoja, joissa opetetaan oppimaan – kuten EU:kin ohjaa. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa ajattelu ja oppimaan oppiminen mainitaan ensimmäisinä. Sisällöt tulevat sitten joskus. Se kuulostaa yritysseminaarilta, joissa konsultit pyörivät muutenkin.

”Yhteiskunnalle keskeisistä tavoitteista puhutaan yksilöiden oppimisena”, Saari sanoo.

Hän muistuttaa, että kun peruskoulua luotiin, kriitikot pitivät järjestelmää silloinkin isänmaallisena pakkolaitoksena. Sikäli muutos ei ole suuri: ajat ovat vain toiset ja siksi metoditkin.

Oppimaan oppimisessa on kyse paljolti motivaatiosta ja motivoitumisesta. Sitä on hankalampi opettaa kuin Venäjän jokia tai kielioppisääntöjä. Sisäisen motivaation löytäminen on varmasti myös sitä helpompaa, mitä vähemmän tarvitsee huolehtia arjen peruskysymyksistä. Ei väliä sillä, suuntautuuko motivaatio tuottaviin vai tuottamattomiin toimiin.

Kehitys on keskiluokan voitto: valkoisia keskiluokkaisia tietotyöläisiä on helpointa kasvattaa valkoisten keskiluokkaisten tietotyöläisten perheistä.

Samat säännöt näkyvät työelämässäkin. Inklusiivisuus on mukamas tärkeää, mutta ihanneihmisen kuva kapenee. Asenne on alkanut kiinnostaa. Joskus viime vuosikymmenen alussa alettiin puhua ”hyvistä tyypeistä”, joita halutaan kaikkialle töihin. Se tarkoittaa sopivia sosiaalisia taitoja ja sopivaa pyrkyryyttä.

Yliopistoissakin elinikäisen oppimisen ideologia hallitsee. Saari, Brunila ja Kinnari ovat kriittisiä kasvatustieteilijöitä, joita on Suomessa vain kourallinen. Koulutuksen tutkimukseen on riittää rahaa, Kinnari sanoo, mutta ei niinkään sellaiseen, joka haluaisi pysähtyä ja tarkastella kriittisesti – eli laittaa kapuloita rattaisiin.

Saari ja Brunila kuuluvat Futured-tutkimusryhmään, joka tutkii koulutuksellista hallintaa. Ryhmä on havainnut, kuinka konsulttidemokratia tunkeutuu koulutukseen.

”Koulutuspolitiikassa puhutaan koulutuksesta yhä vähemmän”, Saari sanoo.

Hänestä tarvittaisiin epäilypolitiikkaa. EU:n ihanneihminen kykenee kriittiseen ajatteluun, mutta se pitäisi osata ulottaa myös koulutuspoliittisiin teksteihin.

”Monelle se menee varmaan läpi sellaisenaan. Ajetaan hyvää asiaa ja myyttiä Suomesta osaamiskeskuksena ja koulutusyhteiskuntana, joka pärjää maailmalla nimenomaan koulutuksensa ansiosta”, Saari sanoo.

Eikä se ole vain Pisa-menestyksen ansiota, vaan jo J.V. Snellman on korostanut aikoinaan koulutuksen merkitystä.

”Se on hirveän tehokas myytti.”

"Rakennemuutoksen ’uhrit’, hehän ovat populismin maaperää. Jos EU ja Suomi kutsuvat tällä tavoin kaikki pelaamaan heidän säännöillään, voi jäädä iso joukko ihmisiä, joita se ei kiinnosta. Heihin sitten vetoavat populistien helpot vastaukset.”
Heikki Kinnari, tutkijatohtori

Seuraa pieni lista tahoista, joiden mielestä Suomi on tai Suomen pitäisi olla ”osaamisen kärkimaa”: Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Sitra, Keskuskauppakamari, opettajien ammattijärjestö OAJ, Sanna Marinin hallitus.

Osaamisesta on tullut yleissana, jota sen puolestapuhujat eivät vaivaudu erittelemään. Se on kuitenkin selvää, että jatkuva oppiminen ja osaamispuhe pelastavat Suomen kestävyysvajeelta. Vuonna 2015 EK:n silloinen toimitusjohtaja Jyri Häkämies jyrähti, ettei Suomi olekaan enää ”osaamisen kärkimaa”. Ukaasia voisi verrata luottoluokituksesta järkyttymiseen.

Voisi kuitenkin sanoa, että jos jotakin pitää osata, niin EU:n määrittelemät avaintaidot. Osaamisen kärkimaassa on siis kyse ihanneihmisistä, jotka joustavat, sopeutuvat ja selviytyvät.

”Rakennemuutoksen ’uhrit’, hehän ovat populismin maaperää”, Heikki Kinnari sanoo.

”Jos EU ja Suomi kutsuvat tällä tavoin kaikki pelaamaan heidän säännöillään, voi jäädä iso joukko ihmisiä, joita se ei kiinnosta. Heihin sitten vetoavat populistien helpot vastaukset.”

Sen lisäksi, että säännöt asetetaan ylhäältä EU:sta ja järjestöistä, Suomessa niitä mietitään oikein työryhmätasolla riippumatta siitä, onko vallassa oikeisto- vai vasemmistohallitus.

Opetus- ja kulttuuriministeriön vuosi sitten työnsä lopettaneen työryhmän mukaan jatkuva oppiminen helpottaa osaavan työvoiman saatavuutta ja kasvattaa työvoiman tuottavuutta. Yksilötasolla parempi osaaminen avaa uusia työllistymismahdollisuuksia ja mahdollisuuksia uralla etenemiseen.

Samaan aikaan Suomen heikoiten työllistynyt demografia on yli 55-vuotiaita, kouluttamattomia miehiä, joille kenties on turha sanoa, että hei opetelkaa koodaamaan. Toinen työllisyyden musta piste ovat nuoret äidit, joiden on liian helppo jäädä kotiin.

Pitkin Suomea tarvittaisiin valtavasti muunkinlaista osaamista kuin SEO-nörttäystä, mutta se jää kohtaanto-ongelmien ulkopuolelle, koska se ei mahdu osaamispuheeseen. Kukaan ei ohjaa rekrytoinneissa kehnosti menestyvää läppärityöläistä kouluttautumaan hitsaajaksi tai menemään rakennustöihin maakuntaan.

Tänä syksynä valmistellaan jatkuvan oppimisen parlamentaarista uudistusta kaikkien eduskuntapuolueiden kesken. Kehittämistä, mahdollisuuksia, kehittämistä, työpaikkoja. Taustalla ovat OECD:n antamat suositukset. Sivistyksestä kukaan ei puhu enää mitään. Työllistymiskehitys, tuottavuus ja ”mielekkäät työurat” ovat tärkeämpiä.

Tähän vastaavat yliopistotkin. Hallituksen tuoreimman linjauksen mukaan Suomen pitäisi korkeakouluttaa vuonna 2030 puolet ikäluokasta. Peruskoulukin alkaa näyttää työelämävalmennukselta avokonttoriluokkineen ja ilmiöoppimisineen. Varhaiskasvatukseenkin kuuluu tätä nykyä yrittäjyyskasvatusta.

”Ei se tarkoita sitä, että pitäisi perustaa yritys, vaan näitä ominaisuuksia, joita ihmisillä kuuluu olla”, Kinnari sanoo.

Samalla asialla ovat kaikki.

Jatkuva oppiminen on vasemmistoliiton koulutuspoliittisen ohjelman kärkitavoite. Kokoomus vaatii jatkuvan oppimisen ”varmistamista”. Perussuomalaistenkin koulutuspoliittisen ohjelman yksi luku on ”elinikäinen oppiminen ja koulutettu Suomi”. SAK, ajatuspaja Demos Helsinki ja Google Suomi ovat linjanneet toimenpide-ehdotuksensa jatkuvan oppimisen yhteiskunnan rakentamiseksi. Sitra on tehnyt seitsenosaisen raportin jatkuvan oppimisen edistämisestä.

Heikki Kinnari sanoo, että ”ylikansallinen linja” eli EU:n avaintaidot näkyvät läpi kouluasteiden. Pisa-tuloksia seurataan vahvasti, menestyksestä riippuen kansallisella ylpeydellä tai hätäännyksellä vaikka se on mittari, jonka konsultit ovat keksineet jahdilla Välimerellä – ainakin erään Kinnarin kuuleman vierailijaprofessorin mukaan.

”Suomi on aika mallioppilas näissä.”

Eli:

”Toistetaan samaa mantraa, joka on jo itsessään hämärä.”

”Täysin kritiikitön koulutuspuhe on musta kummallista. Koulutuksesta on tullut arvo ja ideologia. Kun katsoo nykypäivän yliopistokoulutusta, se on laadultaan niin paljon huonoa, että jos sitä lisättäisiin, mitä se auttaisi.”
Eetu Virén, yhteiskuntatieteiden tohtori

Reilussa kymmenessä vuodessa Eetu Virenin ­A-studio-visiitin jälkeen paskaduunikeskustelu saavutti edistyneempiä tasoja. Vuonna 2018 yhdysvaltalainen London School of Economicsin antropologian professori David Graeber julkaisi kirjan Bullshit Jobs, jossa hän esitteli työtehtäviä, jotka olivat ihan oikeita hevonpaskaduuneja.

Graeber muistutti taloustieteilijä John Maynard Keynesin 15 tunnin työviikon lupauksesta ja esitteli sen jälkeen töitä, jotka ovat olemassa vain muiden töiden vuoksi. Näitä ovat Graeberin listauksessa muun muassa monet HR-ihmiset, viestintäkoordinaattorit, puhelinmyyjät, liikejuristit ja suuri osa palvelu- ja hallintosektorista, joka on korvannut kaikkialla maailmassa vanhan ajan duunarit ja joka tuntuu olevan suojassa byroslaviapaheksunnalta siksi, että he toimivat yksityisellä sektorilla.

Toisin sanoen: paljolti sitä osaamista, jonka kärkimaa Suomen pitäisi olla.

Koska työtä pidetään itseisarvona, sen varjolla sallitaan käsittämätöntä tehottomuutta, Graeber argumentoi. Markkinat eivät hoida, tietää varmasti jokainen työpaikkansa tarjoamien atk-ohjelmistojen tai HR-byrokratian kanssa asioinut.

”Ei työmarkkinoiden muutos ole mikään ylhäältä määräytynyt kehityskulku. Itse me olemme halunneet päästä eroon aivot ­narikkaan -tyylisestä tehdastyöstä”, Eetu Viren sanoo.

Hänestä muutosta on hankala hahmotella. Mitä työstä kieltäytyminen voisi olla, jos työ on itsen toteuttamista, kehittämistä tai toisista huolen pitämistä. Kukaan ei lähde sellaiseen vallankumoukseen, jossa piikitetään heroiinia metsässä ja kieltäydytään maailmasta.

Virenistä hyväksi olisi kaikki sellainen, joka vähentäisi yksilöiden pakkoa kilpailla toisiaan vastaan. Kun vihreät tai vasemmisto ovat innokkaimpina ajamassa jatkuvaa koulutusta ja muuta ihmispääomaan investointia, ne ovat sisäistäneet Chicagon koulukunnan opit täysin.

”Lisää koulutusta on taikasana, jolla voidaan muka korjata kaikki. En ymmärrä, minkä takia se nähdään niin. Varsinkin, kun se on vain lisää, eikä mietitä koulutuksen sisältöä tai järjestämisen tapaa”, Viren sanoo.

”Täysin kritiikitön koulutuspuhe on musta kummallista. Koulutuksesta on tullut arvo ja ideologia. Kun katsoo nykypäivän yliopistokoulutusta, se on laadultaan niin paljon huonoa, että jos sitä lisättäisiin, mitä se auttaisi.”

Hän arvioi, että koulutuspuhe on upottanut poliitikot semanttiseen kuplaan, josta ei näy ulos. Samalla omatkin kokemukset unohtuvat. Koulutus on poliitikkojen puheissa aina hyvä ja vastustamaton asia. Kukaan ei muistele sitä, kuinka inhosi koulua tai piti yliopiston opetusta kehnona, vaikka sellaisiakin kokemuksia varmasti on. Myös poliitikoilla.

Juuri ne kokemukset voisivat kuitenkin auttaa eteenpäin koulutuspuheesta, jossa oppiminen ja osaaminen eivät tarkoita mitään ja koulutuskin on vain suoritettuja tutkintoja numeroina tilasto-Excelissä.

Oppiminen ei tarkoita oikein mitään. Osaaminen ei tarkoita oikein mitään. Koulutukseenkin liittyvä huoli on usein vain valmistumisnopeutta ja suoritettuja tutkintoja.

Terveisiä semanttisesta umpikujasta, jossa kaikki termit ovat palaneet pohjaan tai tarkoittavat vähän mitä sattuu.

Antti Saaresta tilanne on tavallaan helppo: termit ovat aina kaapattavissa. Eikä ihmisten tarvitse itse olla huolissaan elinikäisestä oppimisestaan, koska sen ulkopuolelle pääsee aika helposti. Riittää, kun opiskelee sitä, mikä kiinnostaa ja saa todennäköisesti töitä, jotka tuottavat sekä itselle ja yhteiskunnalle.

Heikki Kinnari muistuttaa, ettei mikään estä sitäkään, että elin­ikäiseen oppimiseen palaisi joskus sivistysihanne takaisin.

Suosittu koronavirusajatus onkin ollut – ainakin niin kutsutussa hapanjuuritaikinaluokassa – kuinka viimein yhteiskunta tarjosi aikaa downshiftaamiseen ja kivoihin asioihin: kirjoihin, leipomiseen ja hidastamiseen. Rentoutumishetkeä oli odotettu.

Eikä se muutenkaan kaukana olisi. Pitää vain kääntää tuottavuudesta ja kehittymisestä sokaistuneesta nuorisosta katsetta sinne, mihin todelliset kapinalliset menevät.

Kansanopistojen tarjonta on mittava. Kartuta ja aktivoi italiaa. Filosofiakahvila. Seniorien koodikoulu.

Syksyllä kurssit alkavat jälleen.

Korjaus: Printti-Imagessa juttuun oli jäänyt virheellinen muotoilu. Kohdassa, jossa Eetu Viren jakaa ajatuksiaan kapitalismikritiikistä, pitäisi olla muotoilu: "Jos mä saan tehdä jotakin mitä haluan ja koen sen järkeväksi, totta kai koen sen mielekkäänä. En välitä kapitalismikritiikistä, jossa on selvä sisä- ja ulkopuoli. Kapitalismia vastaan taistellaan sen sisällä.”

Julkaistu: 5.9.2020
1 kommentti