Elina Knihtilä kertoo, ettei näyttelemisessä vaikeaa ole muistaminen vaan syttyminen yhä uudelleen – ”Aina se on yhtä ihanan pelottavaa”

”Minä tapan hänet. Minun on hänet murhattava. Minä olen kenties tulossa hulluksi.”

Elina Knihtilä kuuntelee ja tarkkailee, miten Nomi Enckell esiintyy. Ennen esitystä Knihtilä on muistuttanut Enckelliä: ”Ei se tuu jättämään sitä vaimoaan. Sä oot toinen nainen.”

Enckellin vuorosanojen jälkeen Knihtilä ja Enckell puhuvat siitä, millainen roolihenkilö on, miksi tämä toimii kuten toimii. Miten näyttämöllä saa esitettyä sen, että toisen ihmisen tappamisesta haaveileva ihminen ei ole paha, vaan epätasapainoinen?

”Missä tilanteessa sä itse ajautuisit tän kaltaisiin ajatusleikkeihin? Sun pitää tuoda sun sydän tänne näyttämölle,” Knihtilä neuvoo.

Enckell on näyttelijäopiskelija. Elina Knihtilä on Suomen tunnetuimpia näyttelijöitä ja Näyttelijäntaiteen koulutusohjelman professori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa Helsingissä.

Knihtilä on myös toisessa pääosassa tiistaina Suomen kutsuvierasensi-iltansa saaneessa 100 litraa sahtia -elokuvassa.

Alun kohtaus on Ylen Teatterikorkea – näyttämölle valitut -sarjasta, jossa seurataan näyttelijäopiskelijoiden taivalta Taideyliopistossa. Se kertoo paljon siitä, millaista näytteleminen nykyään on.

Nyt Knihtilä on luvannut kertoa siitä lisää Avulle. Mikä näyttelijälle on vaikeaa ja mikä työssä on hienointa. Jännittääkö ammattilaista aina? Miten vaikeaa on muistaa vuorosanat?

– Se on näyttelijän työssä helppoa, muu on vaikeaa, sanoo Elina Knihtilä.

Vuorosanojen muistamisessa, kuten kaikessa näyttelijän työssä, olennaista on ymmärtää käsikirjoitus, päästä sisään sen maailmaan ja roolihenkilöiden käytökseen ja motiiveihin, Knihtilä selittää.

– Parhaiten oppii, kun näytelmän ymmärtää. Hyvän tekstin ja dialogin tunnistaa siitä, että se on helppo oppia.

Joskus aikanaan Kansallisteatterissa näytelmän kokonaisuuden sisältänyt pääkirja oli vain ohjaajan hallussa. Näyttelijöille jaettiin roolivihkot. Roolivihkossa olivat vain tietyn hahmon repliikit sekä edellisen hahmon repliikin viimeinen lause.

Suomalainen teatteri on kuitenkin toiminut jo pitkään toisin. Näytelmää työstetään pitkään ja tarkasti ennen ensi-iltaa.

– Ensimmäiseksi pidetään lukuharjoitus, jossa luetaan läpi koko näytelmä niin, että koko ryhmä on mukana. Kaikki näyttelijät, ohjaaja, näytelmäkirjailija ja suunnittelijat. Siinä aletaan keskustella sisällöstä.

Näyttelijä muistaa repliikit paitsi ymmärtämisen kautta, myös toiminnan avulla. Puhutaan lihasmuistista.

– Miten roolihahmo käyttää ääntä, miten liikkuu. Ja vastanäyttelijän repliikeistä muistaa omansa, kutsumme niitä iskuiksi.

Vaikka vuorosanojen muistaminen alkaa kuulostaa maallikosta melkein fiilistelyltä, jossa sanat virtaavat melkein ajattelematta juuri oikeisiin hetkiin, kyse ei ole improvisoinnista. Päinvastoin: Knihtilän mielestä tarkka ja laadukas käsikirjoitus on näyttelijän turva.

– Sanatarkkuus palvelee näyttelijää. Hyvä näytelmäkirjailija on kirjoittanut tekstiin rytmin, joka tukee muistamista. Jos unohdat siitä sanan, voit menettää rytmin.

Teatterikorkeakoulussa opiskelijoille ei opeteta muistitekniikoita tai kikkoja siihen, miten vuorosanat painetaan mieleen. Jokainen saa löytää tekniikkansa itse.

Koulutuksessa opetetaan muun muassa erilaisia kehollisia tekniikoita, puhumista, äänenkäyttöä, musiikkia ja laulamista. Näyttelijäopiskelijat harjoittelevat harjoittelemista.

Monelle toimii näköön liittyvä muistiin painaminen.

– Itse vedän omat repliikkini käsikirjoituksesta merkkauskynällä. Se helpottaa muistamaan, milloin on minun vuoroni puhua.

Näyttelijä Martti Suosalolta Knihtilä muistelee oppineensa kikan, jolla voi saada kiinni repliikin alusta.

– Kun muistaa alkukirjaimet, voi saada kiinni sanoista. Esimerkiksi KKT tarkoittaa Kaikki kulkevat tännepäin.

Elokuvissa Elina Knihtilä näkee oman roolisuorituksensa ensi kerran vasta ensiesityksessä. 100 litraa sahtia -leffan kohdalla näin kävi 24. lokakuuta Roomassa, kun elokuva esitettiin Rooman kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

– Tietenkin se jännittää, kun ei tiedä millainen lopputulos on. Mä en katso omia ottojani kuvausten aikana, ei siihen ole oikein aikaakaan.

Elokuvissa ja sarjoissa näyttelijä työskentelee toisin kuin teatterin näyttämöllä. Niissä myöskään repliikkejä ei tarvitse muistaa niin pitkään.

100 litraa sahtia -elokuva kuvattiin toissa kesänä sahtipitäjä Sysmässä, Päijänteen itäpuolella, Päijät-Hämeen ja Keski-Suomen rajan tuntumassa.

– Me asuttiin Pirjon kanssa kivassa hirsitalossa Nuoramoisissa. Työ oli samanlaista kuin Q-teatterissa. Herättiin, syötiin aamupala, mentiin kuvauksiin ja illalla tultiin pois.

Knihtilä tuntee elokuvan käsikirjoittajan ja ohjaajan Teemu Nikin pitkältä ajalta. Toinen pääosan esittäjä, Pirjo Lonka taas on Knihtilän paras ystävä. He ovat tutustuneet yläasteella.

– Me nukuttiin siinä talossa samassa huoneessa, kun pimeä ja kummitukset pelottivat sen verran, Knihtilä nauraa.

– Sitä oli mahtava tehdä, oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Uuden elokuvan juuret menevät ehkä Q-teatteriin, Leea Klemolan näytelmään Minä, Askartelija. Siinäkin Knihtilä ja Lonka esiintyivät yhdessä. Ainakin elokuvan hahmojen esikuvaa voi etsiä Askartelijan ”ihanista” roolihenkilöistä.

Minä, Askartelija oli yli kolmituntinen esitys. Siihen virittäytyminen oli joka kerta oma hommansa.

– Aina ennen esitystä me halattiin Pirjon kanssa ja itkettiin, että me kuollaan tuolla. Vaikka ei tietenkään kuolla. Ei näyttämöllä oikeasti tapahdu mitään. Mutta aina se kuolemanpelko ja häpeä on läsnä, en tiedä mikä siinä on.

Pelkokaan ei ole näyttelijän työssä vaikeinta. Jännitys on tärkeääkin, jos ennen näytöstä ei tunnu miltään, tuskin näytös katsojastakaan tuntuu kummoiselta.

Knihtilä korostaa, että näytelmä syntyy vasta näyttelijöiden ja katsojien vuorovaikutuksessa. Yleisö vaikuttaa esitykseen myös.

– Yleisön energian olen oppinut ottamaan iän myötä voimaksi.

Näyttelijän työn vaikein osa onkin se, miten saa itsensä syttymään ja viritettyä aina uudelleen. Näytelmää esitetään monesti kymmeniä kertoja. Knihtilä muistelee, että esimerkiksi Joitakin keskusteluja merkityksestä on nyt esitetty yli 80 kertaa.

Näyttelijä valmistautuu kuten urheilija suoritukseensa. Kaikilla on tapansa virittää itsensä. Mutta ennen esitystä jokainen näyttelijä lämmittää kehonsa ja äänensä. Knihtilällä valmistautuminen alkaa jo paljon aiemmin.

– Tiedän itse heti aamulla, jos esitys illalla. Niinä päivinä mietin etukäteen, miten ja milloin syön ja milloin juon vaikka viimeisen kupin kahvia ennen esitystä. Sitten sitä mennään, ja aina se on yhtä ihanan pelottavaa.

No ei ehkä aivan yhtä pelottavaa, Knihtilä tarkentaa. Ensi-illoissa on oma tunnelmansa: kaikkia jännittää, niin näyttelijöitä kuin yleisöäkin. Sitten näytelmä vähitellen asettuu.

– Ensi-illat on puristeisia ja paineisia, kiivasrytmisiä. Ne eivät välttämättä ole parhaita esityksiä, vaikka niissä oma fiiliksensä onkin.

Knihtilälle esitys on oma maailmansa, johon näyttelijät ja yleisö astuvat yhdessä. Siellä voi tutkia vaikeita asioita ja kokea myös hurjia tunteita ja pysytellä siitä huolimatta turvassa. Kun esitys on ohi ja aplodit alkavat, kaikki pääsevät takaisin tähän maailmaan vahingoittumattomina.

– Siksi näyttelijän työ on niin ihanaa ja lohdullista.

Professorin työssä Knihtilä on oppinut myös arvostamaan näyttelijäntyön stressiä. Vaikka stressitasot ovat välillä korkealla, ne myös putoavat alas. Professorin stressi ei hellitä.

– En tykkää näyttelijäntyön dramatisoinnista. Ei se todellakaan ole rankempaa kuin mikään muu. Rankkaa työtä tekevät esimerkiksi ne ihmiset, jotka työskentelevät oikeasti elämän ja kuoleman kanssa.

Suomalaiset joka tapauksessa arvostavat näyttelijäntyötä, ainakin jos teatterilippujen myynnistä voi mitään päätellä. Knihtilä huomauttaa, että Suomessa ostetaan ammattiteattereihin vuosittain yli kolme miljoonaa lippua. Luvussa eivät ole mukana esimerkiksi kesäteatteriliput.

– Kollegat Euroopassa on aivan ihmeissään tuollaisista luvuista.

Suomalaisen teatterin juuret ovat kansassa ja myös kansallisessa heräämisessä. Monissa muissa Euroopan maissa teatteri oli alun perin hovin huvitusta.

– Suomenkielinen teatteri on ollut tosi iso osa suomalaisen identiteetin rakentamisessa. Aleksis Kivi ja Minna Canth esimerkiksi olivat näytelmäkirjailijoita. Ja meillä on edelleen laaja teatteriverkosto.

Knihtilä alkaa pohtia, ovatko suomalaiset lainkaan niin ujoja kuin kuvitellaan?

– Ei meidän teatteriperinne ole tullut ylhäältä päin. Se on tullut kansan parista. Seurojen ja työväen näyttämöiltä Ei ole tullut ylhäältä päin, on tullut kansanparista. Kun teatteri on meille näin tärkeää, sopiiko se ajatukseen hiljaisesta ja ujosta kansasta?