Näyttelijä Elias Salonen kärsii liiallisesta miellyttämisenhalusta: ”En oikein osaa olla luontevasti itsekäs”

Lapsuuteni sitkein haave oli omistaa jääkiekkojoukkue Jokerit. Unelmoin pelaajanurasta, mutta aika nopeasti tajusin, etteivät lahjat ja motivaatio riittäneet lätkäammattilaisuuteen.

Teini-iässä ihailin erityisesti Anna Abreuta. Hän oli ensimmäinen julkkisihastukseni. Pääsin viime kesänä moikkaamaan Annaa hänen keikalleen, ja myönnän, että olin tapaamisen aluksi starstruck.

Teini-iässä inhosin erityisesti Mamma Mia -elokuvaa. Angstinen teini ei voinut sietää siirappisia musikaaleja.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun pikkusiskoni hajotti akvaariomme keppihevosellaan. Siinä meni koko parketti uusiksi. Onnistuin saamaan kämmenselkääni ison vekin mentyäni sörkkimään lasinsiruja. Arven avulla opettelin, kumpi on oikea ja kumpi vasen.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun pääsin esiintymään Karri Koiran Flow-keikalle näyttelijäkollegani Anna Airolan kanssa. Vietin samalla 30-vuotispäiviäni, ja minulle laulettiin yllätyksenä onnittelulaulu.

Join pääni täyteen saman keikan jälkeen. Ihmiset halusivat tarjota minulle koko illan ajan, enkä tietenkään kieltäytynyt. Olin lopulta aika huppelissa.

Viimeksi rakastuin avantouintiin. En nauti niinkään jäisessä vedessä olosta, vaan kihelmöivästä tunteesta, joka tulee 20 sekuntia avannosta nousemisen jälkeen. Se on helvetin mukava fiilis.

Pelkään kuollakseni, että joutuisin hyppäämään benjihypyn. Kärsin pahasta korkeanpaikankammosta varsinkin nuorempana.

En enää rakasta hedelmäkarkkeja. Aiemmin ahmin niitä jatkuvasti.

Vihaan sydämeni pohjasta rasisteja ja sovinisteja.

Häpeän syvästi sotkuista kämppääni. On tosi kiusallista joutua sanomaan kavereille, ettei luokseni voi mennä, koska en ole taaskaan siivonnut. Tavarani ovat aina ihan missä sattuu.

Sukurasitteeni ovat huonot unenlahjat. Muistan jo lapsuudestani, etten saanut välillä millään unen päästä kiinni tai heräsin aivan liian aikaisin aamulla. Olen perinyt nukahtamisongelmat äidiltäni.

Hermoni menevät, kun hukkaan avaimeni. Niin käy noin kerran viikossa. Juoksen kotona aivan hädässä, etsin avainnippua lattialta ja sohvatyynyjen välistä ja raivoan itselleni, miten tässä saattoi taas käydä näin.

En enää nykyään suutu, kun häviän lautapeleissä. Aikaisemmin olin todella huono häviäjä. Nykyisin osaan ottaa jo hieman iisimmin – mutta vain hieman.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut sanomaan ei. Aiemmin minun oli hyvin vaikea kieltäytyä duunitarjouksista tai melkein mistä tahansa ehdotuksista. Kai se johtuu liiallisesta miellyttämisenhalusta. En oikein osaa olla luontevasti itsekäs.

Luulin itsestäni liikoja, kun yritin neuvotella Teatterikorkeakoulun opiskelijoille lähiravintolasta kalja-alennuksen. Eihän siitä tullut mitään. Sain ärtyneen vastauksen: ”Ei todellakaan onnistu, maksatte täyden hinnan.