Kun elämästä tuli teatterinäytös, mistä enää tunnistaa aidon minän?
Elämän teatterimaistuminen on somen ansiosta saavuttanut järjettömät mittasuhteet. Yhä pienemmät yksityiskohdat elämässä ja kehossa ovat saaneet omat ihanteensa ja pakkonsa, pohtii Asta Leppä.
Kesäsiivousta vintissä tehdessäni käsiini eksyi vanha tiedotusopin pro gradu -työni vuodelta 1991. Muistelen, että olin lopettanut täysipäiväisen opiskelun vuotta aikaisemmin ja väsännyt graduni parin kuukauden virkavapaalla silloisesta työstäni, ilman ohjaajaa. Sanomattakin on selvää, ettei lopputulos ollut mikään huippusuoritus…
Käsittelin gradussani ihmisen identiteettiä sekä niin sanottua imagoa, joka tuolloin 90-luvun alussa oli kuuma muotitermi. Jostakin syystä sanaa kuulee nykyisin hyvin harvoin.
Vintin lattialla gradua lukiessani olin enemmän tai vähemmän hämmästynyt.
Sain taas muistutuksen siitä, miten kehitys, joka on pantu yksinomaan sosiaalisen median syyksi, oli alkanut jo paljon, paljon aikaisemmin.
Ihmisen muisti on lyhyt. Ongelmien nähdään koskevan vain tätä hetkeä ja syntyneen juuri nyt.
Frankfurtin koulukuntaan kuulunut amerikkalais-saksalainen filosofi Herbert Marcuse esitti jo vuonna 1964, kuinka modernin ihmisen elämää määräsi “performance principle” – näytöksellisyyden periaate. Tuo periaate näyttäytyi muun muassa julkisen ja yksityisen rajan hämärtymisenä, niin kuin nyt paraikaa somessa. Näytöksellisyys liittyi myös kiinteästi ihmisen ottamiin moninaisiin rooleihin – roolittautuminen oli eräänlainen suojautumismekanismi, muuri tuntemattomia ihmisiä ja heidän aikeitaan vastaan, mutta sen avulla oli mahdollista myös hallita omia tunteitaan ja kohdistaa oma energia täsmäohjuksen tavoin juuri oikeaan paikkaan.
Viisitoista vuotta myöhemmin aiheesta kirjoitti historioitsija Christopher Lasch. Hänen mukaansa roolittautuminen oli tärkeää eritoten siksi, että elämänmallit ja ihanteet vaihtuivat kulutusyhteiskunnassa niin tiuhaan tahtiin, ettei ihmisen oma psyyke pysynyt perässä. Sellaisessa epävarmuuden tilassa ihminen ei enää luottanut omiin päätöksiinsä, vaan teki valintansa mieluusti ylhäältä päin annettujen ohjeiden ja ihanteiden mukaan.
Samasta syystä ihminen vertaili itseään muihin ja pyrki näkemään itsensä toisten silmin. Ja koska toiset näkivät enimmäkseen vain ulkokuoren, sen merkitys kasvoi valtavaan mittaan. Elämästä tuli teatterinäytös.
”Bellin mukaan kateuden lähde piilee nykyisen talousjärjestelmän logiikassa: se vetoaa ihmisten “luonnollisten” tarpeiden asemesta psyyken haluihin.”
Aivan samoin yhdysvaltalainen sosiologi Daniel Bell mietti ihmisten välisen kateuden lisääntymistä – jo vuonna 1976. Bellin mukaan kateuden lähde piilee nykyisen talousjärjestelmän logiikassa: se vetoaa ihmisten “luonnollisten” tarpeiden asemesta psyyken haluihin. Kun halut ovat periaatteessa pohjattomia, mutta kunkin varat rajallisia, ihmisten välille syntyy väistämättä konflikteja – ja kateutta.
Kuulostaa järkeenkäyvältä eritoten nyt, kun elämän teatterimaistuminen on somen ansiosta saavuttanut järjettömät mittasuhteet. Yhä pienemmät yksityiskohdat elämässä ja kehossa ovat saaneet omat ihanteensa ja pakkonsa.
Kysymys kuuluukin: miten enää määritellä oma aito, autenttinen minuus? Milloin ihminen voi olla eniten “oma itsensä”?
