Apu

"Elämä pitää elää täysillä"

"Elämä pitää elää täysillä"

Matti Ranin (1926-2013) in memoriam. Näyttelijä ja teatterineuvos Matti Ranin on kuollut. Hän oli kuollessaan 87-vuotias. Ranin menehtyi eilen sunnuntaina iltapäivällä kotonaan pitkään sairastettuaan. Apu kunnioittaa pidetyn teatterimiehen muistoa ja julkaisee verkossa kaksi juttua Matti Raninista.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Mika Haaranen
Mainos

Matti Ranin yllätti itsensä ja muut kirjoittamalla itse omat muistelmansa. Kritiikkejä hän odottelee tyynesti, toimeentulo ei ole niistä kiinni niin kuin teatterissa. Mutta maine ja kunnia ovat, ja tällä kirjalla ne säilyvät ja paisuvat.

Elämäkertakirjan suurin puute on huumorintajuttomuus. Se että ottaa itsensä liian vakavasti eikä ole vielä elellyt niin pitkään, että osaisi tarkastella itseään leppoisasti hymähdellen.

Paikoittainen itserakkaus ja kehu eivät ole niin pahoja juttuja. Sillä jos ihminen on elämäkerran arvoinen, on hänen täytynyt jotain aikaiseksikin saada.

Matti Raninin, 77, itsensä kirjoittama 530-sivuinen muistelus Käsi otsalla! täyttää reippaasti elämäkertojen lähtökohta- ja tasovaatimukset. Otsikon keksi Raninin jälkeläiskvartetti: pojat muistivat, että kun Tauno Palo aikoinaan julkaisi kirjansa Käsi sydämellä, isä lupasi, että jos hän joskus muistelijaksi ryhtyy, otsikko on tämä.

Siis käsi otsalla joko syviä kantmaisesti pohdiskellen tai niin, että herra jumala mitä tuli tehdyksi. Kolmas versio on sitten Ida Aalberg -henkinen ah ja voi -taiteellisuus. Skribentti itse tarjoaa prologissa keskimmäistä tulkintaa, lukijalle tulevat mieleen kyllä ne kaksi muutakin.

Taitavaa ja hienotunteista

Kirja on lenseää tarinointia, sujuvaa tekstiä. Varsinkin alkuvuosien kertomukset kahden teatterilaisen, Helge ja Saara Raninin ainokaisen lapsen kauhukokemuksista – pimeän, vedenpaisumuksen ja yksinäisyyden pelot, yökastelut, vanhempien vakoilu ravintolan ikkunan takaa – koskettavat.

Ehkä alun verkkaisuus on myös ajankuvaa. Kun Matti vanhenee, elämän ja kerronnan tahti kiihtyvät, välillä ollaan melkein luettelomaisessa jolkutuksessa läpi teattereiden, roolien, ihmisten. Se on selvää, että Ranin on kelpo kirjoittaja.

– En ole oikeastaan kirjoittanut muuta kuin puheita tai esitelmiä. En lähtenyt kirjoittamaankaan pitkää tekstiä, vaan kirjoitin pätkän kerrallaan, mitä mieleen tuli, minkä muistan. Teksti alkoi mielestäni soljua ihan yllättäen, huomasin että tästähän tulee kiinteää, Matti Ranin ihmettelee.

– En lähtenyt vuorta nousemaan niin että katson huipulle, otin nyppylän kerrallaan.

Kirjoittamisen alkaessa ei ollut varmaa, tuleeko siitä julkaistavaa teosta, vaan vain muistelus perheelle. Muistiinpanoja Raninilla ei ollut, almanakkoja vain ja yllättävän terävä muisti. Näyttelijän muisti.

Antti Litjan viimesyksyiset muistelmat jäivät mieleen anekdoottien, juorujen takia, ihmisten taudit, alkoholismin, älynlahjat ja seksuaaliset taipumukset ruotivana ilkeilynä, jossa päähenkilöä kyllä kohdellaan muitakin julmemmin.

– Minun oli hyvin helppo tietää missä raja kulkee. Se on itsestään selvää, olen aina pyrkinyt hienotunteisuuteen. Joskus heitin kertomusteknillisistä syistä sekaan vähän rohkeampaa. Kustannustoimittajan kanssa neuvoteltuani jouduin ottamaan joitakin yksityiskohtia pois, Ranin määrittelee muistelijan moraalinsa.

Hänen vanhempansa raatoivat kesät talvet, isä oli teatterinjohtajana ja näytteli, äiti näytteli ja ohjasi, kesät he kiersivät turneilla ja tekivät elokuvia. Matin työn tempo on ollut vähintään samanmoinen: teatterirooleja lähes 200, radiorooleja vielä enemmän, johtajuus Intimiteatterissa ja sittemmin Pienessä Suomessa, lastenteatteria, Kasper-nukkea näyttämöllä ja televisiossa, ammattiyhdistystoimintaa ja luottamushommia näyttelijäliitossa.

Roolit Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan Kariluotona, Matti Kassilan Palmu-sarjan Virtana, Pohjantähden rovastina, harmaakutrisena sankarina televisiosarjoissa Blondi tuli taloon, Ihmeidentekijät, Parhaat vuodet.

– Näyttelijät tekevät mielettömästi töitä. Niitä ei vain panna kirjoihin ja kansiin. Täyttä rumbaa se on. Määrä oli yllätys itsellenikin. Työ meni siinä elämän ohessa, se oli luonteva tapa elää, Ranin tuumaa.

Kirjassa hän kertoo, miten rumba meni välillä liian kiihkeäksi, väsyi. Viidenkympin villitys vei uskottomuuteen rakkaalle Irja-vaimolle, jolle postuumisti suunnatuksi rakkaudentunnustukseksikin kirja nousee. Kävi köpelösti, Ranin tunnustaa.

”Ihmiset väittävät, ettei mies voi rakastaa kahta naista samalla kertaa. Minullepas se onnistui. Se on kuulkaa tuskallista. En suosittele yrittämään”, Ranin kirjoittaa.

Kun Irja Ranin myöhemmin sairastui syöpään, jäi puolisoon kauhea tuska siitä, että oliko hän sen kenties harhailluillaan aiheuttanut. Vaimonsa kuolinvaiheet hän kuvaa ahdistavan tarkasti.

Kirjan loppuvaiheessa kohoavat esiin myös uskonnollisuus ja vapaamuurari-aate.

Neljäs sukupolvi tulee

Lukija käsittää selkeästi, mitkä ovat Raninin elämän käännekohtia – omaa päätöstä vai sattumaako?

– Itse tilanteet, jotka ovat johtaneet päätökseen, ovat yleensä tietenkin sattumaa. Mutta olen vetänyt asiat solmuun ja tehnyt päätökseni vakavalla harkinnalla. Elämä on sattumia täynnä, sattumien summa. Merkillisiä sattumuksia, jotka johtavat pidempiin jaksoihin – niistä sitten muodostuu elämä.

Mitä muistelija oppii elämästään käydessään sitä perusteellisesti läpi?

– Sen että elämä pitää elää täysillä. Parhainta on ollut silloin, kun on elänyt pidikkeettömästi, mitään pihistämättä kohti uusia kokemuksia. Pidän riskeistä, haluan tehdä rohkeita päätöksiä. Hyvällä tuurilla olen siellä missä olen.

Mikä tarkoittaa, että suositumpana kuin koskaan ja uusissa naimisissa Vuokko Laakson kanssa.

Matti ja Irja Raninin pojista yksi, Matti Olavi Ranin on näyttelijä. Neljännen polven Ranineja on jo näyttämöllä nähty: suloinen Lauri Helsingin kaupunginteatterin Housut pois -musikaalissa, Mika isoisän rinnalla Kultalampi-näytelmässä.

– Olen heistä tavattoman ylpeä ja iloinen. Meillä oli Mikan kanssa hieno työrupeama. Ihailin hänen tapaansa ottaa teksti, katsoa näyttelijää silmiin, todeta oikeat asiat. Me nautimme jokaisesta esityksestä. Isoisän oli lämmittävää tulla esitykseen ihan tapaamaan Mikaa. Lauri on myös selvä lahjakkuus. Sanotaan nyt Kiven kielellä, että kun vaan käyttävät itsensä oikein, kyllä siitä hyvä tulee.

Matti Ranin saapuu pian Kotikadulle Kaarlo Kareksena, Teemun tyttöystävä Ninan isänä, tähtinäyttelijänä, joka pyrkii rakentamaan katkennutta suhdettaan tyttäreensä.

– Tähtinäyttelijä, sehän on kuin minulle kirjoitettu! Täytyy ymmärtää olla näyttelemättä ihan itseään, mikä tulee kyllä olemaan niin vaikeaa, niin vaikeaa, Ranin nauraa.

Hän sanoo odottavansa Kotikatua innoissaan.

– Kirjan julkaisun ajoittuminen Kotikatu-osuuteni alkuun oli ihan luoja lykky. Sattuma korjaa satoa.

Juttu on ilmestynyt Avussa 2004.

Teksti Raila Kinnunen

Kuva Mika Haaranen

Julkaistu: 25.11.2013