Muunlajisen perheen kanssa elävä Emma Nikander on joutunut naurunalaiseksi empatiastaan eläimiä kohtaan – ”En käsitä miten se on keneltäkään pois, jos haluan säästää metsämyyrän hengen”
Emma Nikander mietti pitkään, mitä hänen pitäisi tehdä, että tuntisi olonsa hyväksi. Nyt hänellä on tummanpunainen talo maalla ja perhe, johon kuuluu kumppanin lisäksi vuohia, lampaita, koiria ja kanoja.
Aidan portti on auki, sillä Emma Nikander tietää odottaa vieraita. Vielä vähän lumisen pihan perällä pienen navetan edessä ovat ne, joiden vuoksi täällä ollaan. Tai ehkä sittenkin he. Kyseessä kun on Emman perhe: viisi vuohta, kuusi lammasta ja lauma kanoja sekä Jouko-kukko.
Freelancetoimittajan, erilaisista utopioista kertovan Maailman paras maailma -kirjan juuri julkaisseen Emman muu perhe on sisällä. Kumppani Riku opiskelee yläkerrassa, koirat haukkuvat ikkunan takana.
Lapsia tähän perheeseen ei kuulu eikä tule kuulumaankaan. Emma ei tunne sanaa lapsettomuus omakseen, sillä lapsettomuus on monelle tragedia. Hänelle se on oma valinta, joten käyttää siksi mieluummin englanninkielistä termiä childfree.
– Kyllähän mullakin on se ihan sama hoivaamistarve, mutta se ei kohdistu ihmislapsiin, hän avaa.
Siksi hänen perheensä on muunlajinen.
Talon ovi on maalattu taivaansiniseksi. Se oli ensimmäinen asia, jonka Emma teki, kun muutti tälle tilalle, Soppelaan, melko tarkalleen kaksi vuotta sitten.
– Niin pitkään oli ollut sellaista, että mietin, missä mun olisi hyvä olla. Mitä mun pitäisi tehdä, että löytäisin paikkani?
Ennakkoajatus 15 kilometriä Kuhmoisten keskustasta sijaitsevan Harjunsalmen perukoille muuttamisesta ei luvannut hyvää. Kävi kuitenkin niin, että kun Emma ajoi kiemurtelevaa tietä pitkin tummanpunaisen pienen talon pihaan, hän tiesi, että oli tullut perille.
Murretun oranssin väriseen, viittamaiseen neuleeseen pukeutunut Emma johdattaa meidät sisälle. Eteisen ja tuvan välillä on vielä yksi ovi, jonka takana koirat haukkuvat. Emma hiljentää vieraisiin tottumattoman vastaanottokomitean puruluilla.
– Radolf, istu. Hyvä, Emma kehuu ruskeavalkoista koiraa.
Eläimennahasta valmistettujen luiden tarjoaminen ei tunnu Emmasta mukavalta, mutta hän tietää, että koirat tarvitsevat lihaa. Koirat ovatkin tässä perheessä ainoita, jotka sitä syövät. Emma ei voisi tehdä sitä.
Hän tiedostaa, että hänen eläineettiset periaatteensa eroavat paljon kotikylällään vallitsevasta maailmasta. Kuhmoisissa on jonkin verran maataloutta, myös muutama eläintila.
– Se on ollut minusta ihanaa ja kivaa, että täällä ei ole kukaan vähätellyt tai irvaillut sille, etten halua syödä mun perheenjäseniä. On saatettu kysyä, olen vastannut ja se on ollut sillä hyvä.
”Olen alkanut ymmärtämään elämää enemmän syklisyyden kautta.”
Emma istuu pöydän ääressä. Ikkunasta tulvii valoa sen edessä nököttäville taimenaluille. Emma on kylvänyt useaa eri lajia tomaattia. Joskus viljelyt onnistuvat, joskus eivät. Kokeileminen on hauskinta.
Radolf-koira tulee takaisin tupaan, kun on käynyt syömässä oman luunsa piilossa. Se säikähtää nurkassa istuvaa valokuvaajaa ja alkaa haukkua yllyttäen puisella sohvalla kanssani tuttavuutta tekevän kääpiöpinseri Myyn mukaan kuoroon. Myy on lauman pienin, mutta vanhin. Se on 14-vuotias, saman ikäinen kuin sen lajitoveri Nipsu oli kuollessaan vuosi sitten.
Nyt Nipsu on tuhkana pellavapussissa leivinuunin päällä. Emma pelkäsi koiran kuolemaa etukäteen valtavasti. Hän ajatteli, ettei voisi selvitä siitä. Nipsu oli kulkenut hänen rinnallaan niin pitkään.
– Mutta sitten, kun se kuoli, ja selvisinkin siitä ja siitä tulikin uusia asioita ja… Siis ei tullut mitään tilalle, mutta elämä jatkui. Se pelko hävisi täysin. Nyt, kun tiedän, että Myy ei varmasti ole täällä enää kovin kauan, niin enää mua ei pelota, vaikka tiedänkin sen, että suru on valtava. Tuommoiset ymmärrykset on elämän mittakaavassa tosi isoja. Olen alkanut ymmärtämään elämää enemmän syklisyyden kautta. Että aika aikaansa ja sitten jotain muuta.
Nipsun kuolema toi tilaa esimerkiksi tuvan lattialla istuvalle Radolfille. Romanialainen rescuekoira tuli Emmalle aluksi kotihoitoon vuosi sitten odottamaan oman kodin löytymistä. Kävi kuitenkin kuten Emmalle kaksi vuotta sitten – kun Radolf saapui, kävi hyvin nopeasti selväksi, että se oli tullut kotiin.
Nyt laumaan kuuluu hetkellisesti aito kotihoitolainenkin, pian omaan kotiinsa lähtevä, etäältä vieraita ihmettelevä mustavalkoinen Sumu-koira. Se on Radolfin tavoin Romaniasta. Ne molemmat olivat tullessaan niin arkoja, ettei niihin voinut edes koskea. Täällä niiden on ollut helppoa opetella luottamaan ihmisiin, kun ei ole ärsykkeitä, kuten autojen vilinää ja vieraita ihmisiä – paitsi nyt.
Tämä on niin parasta, Emma sanoo tarkoittaen kaikkea, mitä hänen ympärillään nyt on. Elämä on kietoutunut pakettiin. Rusettina sen päällä on pieni kili, Penni.
Emma asettelee pöydälle muumimukit, kahvipannun ja kauramaitopurkin. On aika puhua hänen elämänsä mullistaneesta kokemuksesta. Emmalla ei ole ihmislapsia, eikä hän sellaisia haluakaan, mutta silti hän koki jotain äidillistä noin kuukausi takaperin.
Emma kyllä tiesi, että molemmat hänen vuohensa, Nappi ja sen emo Puusti, olivat kantavia. Entiset tuotantoeläimet olivat tulleet vatsat jo vähän pyöreinä uuteen kotiinsa. Sitä Emma ei kuitenkaan tiennyt, miten pitkällä raskaudet olivat.
Kun Emma oli pieni, hänen perheensä asui Jämsässä Jouko-pappansa naapurissa. Hän oli Emmalle ”super-, supertärkeä”.
Ehkä unelma jostain toisenlaisesta sai hentoisen alun jo silloin, kun Emma seurasi Joukon puuhia. Joukolla oli kanoja, lammas ja vuohia, aivan kuten Emmalla on nyt. Ja kun papan vuohi synnytti, hän soitti naapuriin, että Emman perhe ehti seuraamaan synnytystä.
Oman pienen kilinsä syntymää Emma ei ehtinyt nähdä, mutta lampaiden ihmettely lampolan ovensuulla paljasti, että jotain oli sattunut. Hän kuuli jo ulko-ovelta Penni-kilin itkua.
Vuohiemo Nappi oli kuitenkin niin nuori, hädin tuskin vuoden ikäinen, ettei se ymmärtänyt esimerkiksi imettämisestä mitään, eikä näyttänyt nauttivan emona olemisesta ollenkaan.
– Nostin Penniä tissille ja pidin huolta, että se saa ternimaidot sieltä.
Lisäksi emo sairastui, mikä mutkisti tilannetta lisää.
Se, miten Jouko eli, on Emman elämää nyt – ainakin suunnilleen. Hän hoitaa omia eläimiään vuonna 2003 kuolleen papan verkkatakissa. Se tuntuu turvalliselta.
– Ehkä mä jotain sellaista pikku-Emmaa tavoitin siinä, kun Penni syntyi.
Kun katsoo taaksepäin, reitti tähän pisteeseen näyttää suoraviivaiselta. Ensin Emma asui kerrostalossa opiskelukaupungissaan Tampereella. Sitten hän muutti puiseen kerrostaloon, sieltä satavuotiaaseen kaksikerroksiseen puutaloon, jossa hänellä oli oma piha.
Merkittävä käänne oli, kun Emma sai kesätöitä sanomalehdestä. Hän osti asuntovaunun, jossa eli mummunsa tyhjillään olevan, ränsistyneen kotitalon pihassa metsän keskellä Jämsässä. Nipsu ja Myy olivat mukana.
Nämä ovat niitä oikeita kesiä, hän ajatteli.
Asuntovaunukesinä myös muuten niin tuttu ahdistus loisti poissaolollaan.
Muutama vuosi myöhemmin Emma sairasti pitkäaikaisen koronan, long covidin, jonka takia hän ei siedä kuormitusta ja ärsykkeitä enää entiseen tapaan. Kaupungissa kaikki oli vähän liikaa.
Siksi hän alkoi etsiä asuntoa kotiseudultaan ja löysi lopulta Soppelan. Hän näki pelkkiä mahdollisuuksia.
Aivan kaikki muut eivät.
– Osa ihmisistä oli vähän sellaisella mentaliteetilla, että kyllä sulle vielä todellisuus paljastuu, kun vähän aikaa siinä olet. Vähän sellaista kuin en olisi ihan ymmärtänyt, mitä olen tekemässä.
Ja onhan Soppelassa paljon asioita pielessä. Vesipumppu hajoaa tai katto alkaa vuotaa. Lampaille piti nyhjätä tyhjästä aita, josta vuohet Nappi ja Puusti pääsivät myöhemmin karkaamaan valtatielle, kun aita oli ehtinyt hapertua eikä sitä ollut ehditty korjata. Eivätkä freelancerin ansiot riitä korjaamaan heti sitä, mitä pitäisi. On pakko sietää keskeneräisyyttä, sillä se ei tule loppumaan.
Emmaa sellaiset asiat eivät ahdista. Ne ovat konkreettisia asioita, joille voi tehdä jotain – sitten joskus.
”En käsitä miten se on keneltäkään pois, jos haluan säästää metsämyyrän hengen.”
Kahvit on juotu ja siirrymme ulos. Lampaat ja vuohet ovat samassa paikassa pihan nurkassa missä ne olivat tullessakin. Kun kumarrun silittämään rohkeimmalta vaikuttavaa kiliä, Umaa, se käyttää tilaisuutta oitis hyväksi ja hyppää selkääni. Kohta siellä on myös Penni. Emma kertoo, että kilit käyttävät ihmisiä ja lampaita surutta tikkainaan.
Ensimmäistä vuottaan Soppelassa Emma kuvailee kuherrusvuodeksi. Hän sai avata lampolan ovet uudelle elämälle. Hän sai nähdä, mitä kaikkea lumen alta kasvoi esiin – ja miten lampaat söivät sen kaiken.
– Talvihan on ihan paskaa aikaa, Emma sanoo suoraan.
Silloin kaikki on kaunista, mutta kaikki on myös ”hiton hankalaa”. Vanhassa talossa ei ole kodinhoitohuonetta. Eläinten vedet on kannettava sisältä kylpyhuoneesta. Ja kun ne sitten jäätyvät, on haettava uudelleen.
– Onko se taas jäätynyt, Emma katsoo vanhan autonrenkaan sisällä vankasti seisovan vesiastian pintaa ja kopauttaa.
Ohut jääkerros risahtaa rikki. On haettava uudet vedet jälleen. Emma kertoo vuohien olevan vieläpä niin kranttuja, että haluavat juoda vetensä vain lämpimänä.
Mutta sellaista Emman perhe-elämä on. Samalla tavalla lastenhoidossa on puolensa ja puolensa. Talvi on Emman elämän kuravaatekausi. Pakollinen paha, mutta ilman sitä ei olisi tätä kaikkea.
Ehkä eniten Emmaa loukkaa, jos joku toteaa hänen elämäntilanteensa olevan ”joku ohimenevä juttu”. ”Kyllä se kohta tulee järkiinsä.”
Hän on tullut myös naurunalaiseksi empatiastaan eläimiä kohtaan, esimerkiksi viime syksynä, kun loukutti päästäisiä ja kiikutti niitä sangossa läheiseen metsään. Monille lähtökohtana on tappaa, jos sisälle eksyy hyönteisiä tai jyrsijöitä.
– En käsitä miten se on keneltäkään pois, jos haluan säästää jonkun täällä nurkissa pyörivän metsämyyrän hengen. Että se niinku tekee musta jotenkin naiivin ja lapsellisen?
Emma rakasti vuosiaan Tampereella, mutta ei ole kertaakaan miettinyt, ettei olisi pitänyt muuttaa maalle. Ei edes silloin, kun ensimmäisenä talvena istui monta viikkoa putkeen monien vaatekerrastojen alla hanskat käsissä takkatulen ääressä ja paleli silti. Onneksi oli kuumavesipullo, Emman mielestä jokaisen vanhassa talossa asuvan pakollinen varuste.
Penni nousee etujaloillaan Emmaa vasten ja katsoo häntä laatikkomaisilla vuohensilmillään. Se haluaisi päästä syliin. Vaikka Emma rakastaa kaikkia eläimiään tasavertaisesti, Pennin ja hänen suhteensa on ainutlaatuinen. Tavallaan se oli Emman vauva. Hän juhli Pennin syntymää yhtä lailla kuin muissa perheissä juhlitaan sitä, kun vauva syntyy. Hän oli poksahtaa onnesta, kuten vanhemmat ovat poksahtaa ihmislastensa syntymän hetkellä.
– Tämä on mun perhe-elämää ja sillä sipuli.
