Eini, 88, kaatuilee korpikylän teatterissa kuin Vesku Loiri – "Pikkutuhmaa juttuakin seassa, sehän sopii minulle"
Kun savolaisen Korpiteatterin lähes yhdeksänkymppinen tähti Eini Tirkkonen kaatuilee lavalla, osa yleisöstä luulee sitä onnettomuudeksi ja huolestuu suosikkitaiteilijansa terveyden puolesta.
Korpijärvi-nimisiä kulmakuntia on Suomessa monta, mutta vain yhdestä löytyy Korpiteatteri. Se on Pohjois-Savossa Varpaisjärven ja Rautavaaran välimailla. Tosin virallisesti kylä sijaitsee Lapinlahdella, johon Varpaisjärven entinen kunta nykyisin kuuluu, mutta jos Korpiteatterin koordinaatteja kysytään paikallisilta, ei se löydy sen kummemmin Korpijärveltä, Varpaisjärveltä kuin Lapinlahdeltakaan. Se löytyy Korpisilta.
Monimutkaiseksi menee. Mutta eipähän sitä muuten Savossa oltaisikaan.
Se taas on yksinkertaisempi totuus, että mainittu kylä tunnetaan nimenomaan Korpiteatteristaan. Lakkautetulle kyläkoululle vuonna 1984 perustettu harrastajateatteri ajattaa salojen keskelle sattuvalle kylälle joka suvi melkoisen määrän ihmisiä niin lyhyempien kuin pidempien taivalten takaa.
He katsovat näytelmän, ryyppäävät väliajalla pullakahvit, tervehtivät tuttujaan ja syövät ehkä makkarankin. Sitten he lähtevät kotiin, ja harvempi mahtaa paluumatkalla miettiä, kuinka pitkän taipaleen vastakatsotun esityksen tekijät ovat kulkeneet näytelmää harjoitellessaan.
Arvellapa nyt.
Alkuvuoden he lukevat tekstiä pöydän ääressä istuen. Pakkasten lauhkiintuessa he siirtyvät teatterille ja alkavat ohjaajan opastuksella istuttaa lukemaansa tarinaa lavalle. Niin siellä puhaltavat yhteen hiileen lapset, työikäiset kuin iäkkäämmätkin teatterinharrastajat.
Korpijärven näyttelijöistä ikävuosiensa puolesta kärkeen nousee Eini Tirkkonen, 88.
Ensimmäisenä harjoituksiin saapuu Korhosen Armi ja keittää treenien alkajaiskahvit. Hän on varpaisjärveläisiä, kuten suurin osa Korpiteatterin näyttelijöistä.
Sitten tulee Eini. Hänelle teatteritalo on tuttu jo lapsuudesta.
– Olen syntyny 1936, ja jatkosota oli käynnissä, kun alotin tässä talossa koulunkäyntini.
Sota-aika on Einillä kirkkaasti muistissa. Isä oli rintamalla, äiti lasten kanssa kotona ja ruusuilla tanssiminen elämästä kaukana. Niin kaukana, että niitä vuosia muistellessa kärsii noitaistakin.
– Oli ne perkele karmeita aikoja. Äiti hoiti itekseen peltotyöt ja metsätyöt, lypsi aamulla lehmät ja kävi hommiensa välissä antamassa nuorimmalle rintaa. Minä olin lapsista vanhin, vahdin pienempäni ja tein raskaita töitä pihassa. Jos tänä päivänä joku laittas kuusvuotiaan niihin töihin, niin mitenkähän kävis.
Rauhan tultua isä pääsi kotiin. Eini kävi koulua, teki töitä kotipaikallaan ja lähti kahdeksantoistakesäisenä Helsinkiin.
– Pääsin opiskelemaan, löysin miehen, mentiin naimisiin ja saatiin neljä lasta. Kaksi vanhinta on jo eläkkeellä. Alkaa jälkikasvu olla pikkuhiljaa jo aikuisten kirjoissa.
Työuransa Eini teki Nastolassa. Siellä häntä esiintymiskärpänenkin puraisi.
– Meitä oli kaksi naista, molemmat oltiin kunnalla töissä – tosin eri toimipisteissä. Oltiin hyviä ystäviä ja kerran saatiin päähämme, että kehitetäänpäs yhteen kunnan järjestämään tilaisuuteen jokin hupijuttu. Ite kirjotettiin, ohjattiin, puvustettiin ja näyteltiin tietysti kanssa. Yleisö tykkäs, ja lystiä se oli meistäkin.
Ensikeikkaa seurasi toinen ja kolmas, mutta varsinaisen läpimurtonsa kahden naisen komedia-show teki Nastolan Uudenkylän työväentalolla.
– Siellä oli jokin tapahtuma, johon yhden ammattinäyttelijän piti tulla esiintymään. Kaksi päivää ennen tilaisuutta hän ilmoitti, että ei pääsekään. No, yks nuori muusikko oli sitä tapahtumaa järjestämässä ja soitti meille, että tehkää nyt tytöt jotakin. Mehän tehtiin.
Esityksen jälkeisenä päivänä samainen muusikko soitti ja kiitteli lyhyellä varoitusajalla paikkausohjelman järjestäneitä naisia varsin vuolaasti.
– Se ei kehujaan säästelly. Tiedettiin kyllä itekin, että hyvin onnistuttiin. Sen jälkeen meillä rupesi keikkaa olemaan ihan tehdä asti.
Keikkatilauksen tehneen ja kiitosta antaneen muusikonplantun nimi oli Antero Mertaranta. Eivät hänenkään esiintymisensä ajan olossa vähentyneet. Muotoaan ne kyllä muuttivat, mutta niin kävi Eininkin kohdalla.
– Minulla ei vielä siihen aikaan ollut kokemusta isommista teatteriporukoista eikä toisten kirjottamien tekstien näyttelemisestäkään. Mitä nyt kouluaikaan olin kevät- ja joulujuhlien näytelmissä mukana ollut, mutta eipähän niitä voi kokopitkän näytelmän tekemiseen verrata.
”Olin minä ihmeissäni, kun ensimmäisestä roolista tuli semmonen suitsutus.”
Asia korjaantui 90-luvulla, kun kunnan hommista eläköitynyt Eini nousi ensi kertaa synnyinkylänsä teatteriksi muuttuneen koulun lavalle. Eläkkeelle jäätyään Eini muutti Korpijärvelle hoitamaan äitiään.
– Meillä oli jo kesäpaikka täällä rakennettuna, ja olin käyny joka kesä Korpiteatterin esityksiä katsomassa. Täällä oli lavalla monta tuttua, ja joku vain tuli pyytäneeksi mukaan seuraavan kesän näytelmään. Minä arvelin, että mikäpäs siinä. Kokeillaan.
Ensiroolin jälkeen maakuntalehden kriitikko totesi Eini Tirkkosen olevan Korpiteatterille lahja.
– Olin minä ihmeissäni, kun ensimmäisestä roolista tuli semmonen suitsutus. Arvelin, jotta eihän tästä voi suunta olla kuin alaspäin. Ihan jo sen takia oli lähettävä mukaan seuraavanakin kesänä. Piti kokkeilla, että mitenkä tämä tästä jatkuu.
Tähän mennessä Einillä on takanaan kolmattakymmenettä kesää Korpiteatterissa.
– Oon minä joskus esityskauden jälkeen sanonu, että tämä oli minun osalta viimenen kerta, antaahan toistenkin näytellä, mutta nytkin meijän ohjaaja Pekka Räsänen soitti ja sano, jotta tekisin hänet onnelliseksi, jos lähtisin. Pakkohan se oli, kerran tämänikäinen nainen pystyy vielä noin paljon nuoremman miehen onnelliseksi tekemään.
Tulevaksi suveksi Korpiteatteri valmistaa Markku Hattulan komedian Maksettu rakkaus.
– Mulla on aivan ihana rooli. Muori. Siellä on herkullista tekstiä, on pikkutuhmaakin juttua seassa. Sehän sopii minulle hyvin.
Eiköhän kelvanne yleisöllekin, se on tottunut näkemään Korpisilla nimenomaan komedioita. Einille kyllä passaisi välistä draamakin, mutta ei hän koskaan ole rooleistaan kronklannut.
– Oon aina sanonu, jotta minä voin tehä ison tai pienen roolin. Isojahan nuo on kyllä enimmäkseen olleet, repliikkejä on riittäny. Eikä se haittaa, kun kerran teksti vielä päähäni jääpi.
Kahvittelun jälkeen teatterilaiset siirtyvät salin puolelle. Eini istahtaa lavalle nostetulle pirtinpenkille vieretysten Antti Saarelaisen, toisen pitkän linjan korpiteatterilaisen kanssa. Saarelainen ei ole aivan perustajajäsen, mutta ei paljon puutu.
– Minä en vielä ihan kaikkia sanojani sitten muista, Eini pahoittelee.
Toisia naurattaa. Ei siksi, että ensi-iltaan on aikaa kolmatta kuukautta. Ennemmin siksi, että Eini tunnetusti oppii repliikkinsä ensimmäisenä.
– Kai sitä on moni yleisössä ihmetellytkin, jotta tämänikäinen ihminen tuolla toisten seassa pärjää. Ei ne mulle itelleni tule ääneen sanomaan. Työtä tekemällä minä olen kuntoni näin hyvänä pitäny. Sitä paitsi äitikin eli satavuotiaaksi.
”Tämä on mukavata, tämä teatteri.”
On Einin kovakuntoisuus joskus yleisöä kohahduttanutkin. Parin kesän takaisessa näytelmässä hän teki siksi komean lavakaatumisen, että muutamat katsojat säikähtivät muina veskuloireina viskattua mukkelismakkelista aidoksi vahingoksi.
– Se kuului esitykseen se nurinmeno. Eikä käyny kertaakaan pahasti. Vaan kotona saunaa pestessä tipahin jakkaralta oikeasti, ja nyt on toinen käsi kampurana.
Ohjaaja Räsänen saattaa treenit alkuun. Kevään edetessä sama tilanne tulee toistumaan moneen kertaan, kunnes Korpiteattarin sali täyttyy ensimmäistä kertaa katsojista. Sen jälkeen esitys näytellään parikymmentä kertaa. Ja sittenpä se joutaa sinne, minne esitetyt näytelmät aina – muistoihin.
Vähän haikeina tekijät sen sinne laittavat, mutta samalla mielessä pyörii jo seuraava kesä.
– Saa nähä, onko sillon mukana uusia tuttavuuksia. On meillä väki tasaisesti vaihtunut, ja sehän tässä tahtoo suurin ongelma olla, jotta näyttelijöistä on monesti pulaa, Eini sanoo.
Harjoittelunalaisestakin näytelmästä uupuu yhä yhden miesroolin tekijä.
– Jos joku on halukas tulemaan, niin tervetuloa vaan. Tämä on mukavata, tämä teatteri, vakuuttaa Eini.
