Image

”Ei valtio voi kotouttaa ihmistä”

”Ei valtio voi kotouttaa ihmistä”

Avaaja. Kotouttamiseen tarvitaan muutakin kuin viranomaisten toimia: meitä kaikkia, sanoo kotouttamisesta vastaava virkamies Annika Forsander.
Teksti Reetta Räty
Kuvat Outi Törmälä
Mainos

Valtion tehtävä ei ole kotouttaa yksittäisiä ihmisiä tai ihmisryhmiä, vaan onnistuneeseen integraatioon tarvitaan kaikkia meitä, sanoo Annika Forsander. Hän työskentelee kehityspäällikönä työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksessa, mutta ei pidä koko kotouttamis-sanasta: se on holhoava niitä kohtaan, joita ”kotoutetaan”. Englanniksi käytetään termiä social integration. Se kuvaa paremmin tilannetta.

”Integraatio koskee kaikkia, se ei ole vain maahanmuuttajien asia.”

Ensinnäkin kotoutumiseen tarvitaan paljon muutakin kuin viranomaistoimia. Kuten nyt ympäristön hyväksyntää. Toisekseen hyvinvointivaltion rakenteet ovat rapautumassa.

”En laskisi hyvinvointivaltion varaan riippumatta siitä, mitä mieltä kehityksen suunnasta on.”

Vielä 1990-luvulla maahanmuuttokysymyksiä ratkottiin yksilön ehdoin. Nyt mennään massalogiikan mukaan.

”Tulijoita on enemmän, resursseja huomattavan paljon vähemmän per tulija.”

Forsander näkee, että yhtälön voi ratkaista sillä, että kotouttamiseen osallistuu koko yhteiskunta: yritykset, kansalaisjärjestöt, urheiluseurat, koulut, yliopistot, vapaaehtoiset, naapurustot… Ja kyllähän tätä tapahtuukin, kun katsoo katupartioista poispäin: Madventures-miehet polkaisivat käyntiin Startup Refugees -ohjelman, mainostoimisto toi Suomeen turvapaikanhakijoiden keikkatyöt mahdollistavan sovelluksen, uussuomalaiset lanseeraavat tulkkipalveluita, eläkkeellä olevat opettajat pitävän suomentunteja, jalkapalloseurat kotouttavat vuosikausien kokemuksella.

Useissa hankkeissa on mukana sekä julkista että yksityistä sektoria, järjestöjä ja vapaaehtoisia. Sysätäänkö näin valtion vastuuta yksilöiden harteille?

Forsanderin mielestä ei. Hän puhuu siitä, että kotoutuminen koskee koko elämää. Otetaan esimerkiksi lääkärit. Viime syksynä Suomeen tulleissa turvapaikanhakijoissa on ”ehkä sata, ehkä parisataa lääkäriä” ja lisäksi muuta hoitohenkilökuntaa.

”Yhteiskunnan tehtävä on luoda toimiva koulutusväylä niin, että pakolaisina tulleet lääkärit pääsevät toimimaan työssään. Tämä on Suomessa liian hidasta.”

Kestää keskimäärin 8 – 9 vuotta, että EU:n ulkopuolelta tuleva lääkäri voi toimia itsenäisesti laillistettuna lääkärinä. Ruotsissa ja Saksassa ollaan puolet nopeampia. 

Vuosien päässä siintävä muodollinen pätevyys ei vielä kotouta ketään: ”Maahan tulleen täytyy itse sitoutua opiskeluun ja kielen oppimiseen”, Forsander sanoo.

Yksittäisten suomalaistenkin pitää olla mukana: hyväksyä lääkärikseen – ja naapurikseen – muualta tulleita. Työnantajien täytyy tarjota harjoittelupaikkoja ja töitä, kollegojen ottaa osaksi työyhteisöä.

Kolmatta sektoria tarvitaan varsinkin kriisialueilta tulevien kaikissa vaiheissa: ongelmien syntysijoilla, matkan varrella, uudessa maassa. Poliitikot ovat vastuussa siitä, että lainsäädäntö edistää kotoutumista ja resurssit riittävät hyvien aikeiden toteuttamiseen. Esimerkiksi perheenyhdistämistä koskeva lainsäädäntö vaikuttaa kotoutumiseen. Mutta eivät lait yksin riitä.

”Poliittisten ykkösjohtajien pitäisi olla rohkeita”, Forsander sanoo.

”He voivat osoittaa ulostuloillaan, etteivät hyväksy minkäänlaista syrjintää tai rasismia. Arjen syrjintäkokemukset vaikuttavat negatiivisesti haluun kotoutua. Tästä on esimerkkinä se, mitä Suomen somalit kokevat jatkuvasti: arkista ulossulkemista.”

Forsander muistuttaa karuista tutkimustuloksista: ”Suomen somalit kokevat enemmän syrjintää kuin somalit muissa EU-maissa.”

Suomessahan sama porukka puhuu epäonnistuneesta kotoutumisesta perusteena maahanmuuton rajoittamiselle – ja häiritsee itse rasistisella asenteellaan kotoutumista.

”Tämä on omituinen paradoksi”, Annika Forsander sanoo. ■

Julkaistu: 25.3.2016