Image

Ei oppi ojaan kaada

Ei oppi ojaan kaada

Schutzstaffelin eli SS:n, Saksan kansallissosialistisen puolueen, sotilaallisen organisaation mustat univormut suunnitteli Hugo Boss. Schutzstaffel eli SS oli osallisena myös mm. ”holokaustissa” eli ”kansanmurhissa”.
Teksti Jyrki Lehtola
Mainos

Schutztaffelin eli ss:n univormujen jälkeen Hugo Boss siirtyi suunnittelemaan miesten pukuja, ja nykyään Boss on laajentunut maailman laajuiseksi, arvostetuksi muotitaloksi, joka suunnittelee vaatteiden lisäksi myös hajuvesiä, deodorantteja ja design-aurinkolaseja. Bossin malleina ovat toimineet mm. tunnetut näyttelijät Gerard Butler (mm. Rakkauden pelikenttä ja Olympos on valloitettu), Zac Efron (Sinkkuna suhteessa ja Naapurit) sekä Heidi Klum (Muodin huipulle ja Saksan huippumalli haussa). Hugo Boss kuoli vuonna 1948, kolme vuotta toisen maailmansodan syttymisen jälkeen.

Voltaire, Rousseau, Immanuel Kant! Mikä meininki?

Helsinkiläisen yläkoulun historian opetuksessa käsiteltävänä oli toinen maailmansota. Aiempien jaksojen lailla historianopettaja oli jakanut luokan ryhmiin, jotka saivat valita käsiteltävästä jaksosta haluamansa osion esitelmänsä aiheeksi. Eräs ryhmistä käsitteli kansallissosialismia muodin ja Hugo Bossin kautta.

Voltaire, Rousseau, Immanuel Kant! Miten on, droppasiko tunnelmat?

Vaikea tätä nykyaikaa on täältä omalta Olympos-vuoren valtaistuimeltaan katsella.

Sivistys on maailmasta kadonnut tavoiteltavana arvona. Asioiden väliset yhteydet ovat hävinneet, ja kaikesta on tullut yhteismitallista. Historia on musertunut kasaksi toisiinsa liittymättömiä anekdootteja, ja Auschwitzin portista astelee ulos pirteä Heidi Klum raahaten perässään juuri oikealla tavalla nälkiintynyttä huippumallia, ja – ecce homo! – nyt meitä kiinnostaakin tietää, millä dieetillä se pääsi tuollaiseksi.

Ennen! Suomen kielen yksi kauneimmista sanoista. Ennen! Ennen oli paremmin. Silloin klassinen sivistys oli arvossaan. Vauvat kulkivat turvallisilla kaduilla tutti suussaan ja Voltairen Dictionnaire Philosophique kainalossaan. Neitsyys menetettiin muinaiskreikan kielellä, ja kun helsinkiläisnuori nautti ensimmäisen humalansa, siitä seurasi naapuritalon pojan kanssa paikoitellen melko kovaääninen väittely kategorisen imperatiivin tyhjyydestä.

Nykyaika. Ruma sana. Melkein yhtä ruma kuin nykynuoriso, jonka suurin rikos on se, että se on erilaista kuin me olimme nuorina, sillä meidän nuoruutemme on kaikista mahdollisista nuoruuksista se, joka tulisi muidenkin elää.

Nykynuoriso. Nauraa, kun sille sanoo ”Emily Dickinson”, ei erota Monet’a Manet’sta, ei jaksa istua edes kuuden tunnin Tarkovski-ilakointia läpi. Se ei lue kirjoja, ei alleviivaa Unescon maailmantilaraportteja. Se ei kehitä itseään, kehity, ole kiinnostunut. Se ei ota osaa kansalliseen dialogiin, aktivoidu, siltä puuttuu yleissivistys, joka saisi sen näkemään oman paikan maailmassa terveen suhteellisuudentajun kautta (meillä oli sellainen (me toimme sen maailmaan)).

Jotain on tapahtunut suomalaiselle koulutusihmeelle. Keskitysleiri on muuttunut catwalkiksi, Gorki venäläiskirjailijasta YouTube-koiraksi. Reaaliaineissa ei enää keskitytä asioiden omaksumiseen, vaan niiden ulkolukuun (Svinhufvud! Tän täytyy olla vitsi!). Nykyopettajat eivät osaa enää suomen kieliopin sääntöjä – niitä, joiden hallitseminen lämmittää meitä vieläkin liki eroottisesti. Schutzstaffel eli ss, koevastaukset perustuvat toistolle, Schutzstaffel eli ss, jossa määrä korvaa laadun, Schutzstaffel eli ss, opettajan arvioidessa oppilaan tiedon tason esseevastauksen pituuden mukaan.

Opettajilta puuttuu auktoriteetti, koska oppilas on otettu tasavertaisena mukaan opetustapahtumaan. Se taas johtaa – me emme kestä tätä – jälkimoderniin relativismiin, jossa kansanmurhat ovat vain yksi tapa kertoa Zac Efronin elokuvaurasta.

Voltaire, Rousseau, Immanuel Kant!

Kuunnelkaa, kuinka me sivistyksen viimeiset airueet muistelemme aikoja, jolloin sivistys oli vielä arvossaan, kuulkaa karjuntamme: Menneisyydessä oli sivistys, nykyisyydessä vain sen murha! J’accuse! J’accuse!

Menneisyys, maailman paras paikka! Sieltä ei löydy sivistyssukupolvia unohtuneina television ääreen; siellä ei ole ristiriitaisten, alati muuttuvien ideologioiden keskellä kiemurtelevaa koululaitosta, joka opetti nuoria näkemään maailman vuoroin kirkon, kurin, kreationismin, yhteiskuntakelpoisuuden tai Neuvostoliiton läpi. Menneisyydessä ei ole tietoa, joka jatkuvasti kumoutui, ei homoseksuaalisuudesta varoittavia opettajia, kokonaisia rotuja halveksivaa opetusta, Jumalan rangaistuksella pelottelijoita, alkoholisoituneita kusipääopettajia tai koululaisille järjestettyä kirjoituskilpailua, jonka aiheena oli Vladimir Iljits Leninin koko kauneus.

Menneisyydessä on vain kiveen hakattua, muuttumatonta, ikuista sivistystä, pysyviä intellektuaalisia arvoja, vääristynyt muisto siitä, millainen halusi joskus olla, ja siksi suomalaisessa sivistyskeskustelussa menneisyydestä on tullut pesäpallomaila, jolla hakata nykyisyyttä kasvoille.

Erityisen raskasta nykynuorison sivistymättömyys on meille, jotka muistelemme (kuulkaa, kuinka me muistelemme!), kuinka syvästä, pimeästä (tosi syvästä, to-del-la-kin pimeästä!) kuilusta me juuri opettelemamme aakkoset tikapuinamme kiipesimme kohti valoa. Millaisia uhrauksia se meiltä vaati, millaista luonteenlujuutta, epäitsekkyyttä, kansallismielisyyttä (me, me, me!). Mutta nykynuoriso, se makaa tyytyväisenä kuilunsa pohjalla, jonne vain älypuhelin (kuunnelkaapa joskus, kun dekonstruoimme humoristiseen tapaamme sanan ’älypuhelin’!) tuo sinisen, epäluonnollisen valon eikä nuori ”chattinsa” keskeltä kuule, ei se halua kuulla, kuinka me täällä kuilun reunalla sitä kutsumme ja heilutamme Voltairea: Jos kiipeät valoon, saat lukea Candiden, se on tosi hauska kirja!

Nykyisyyden rikos on, ettei se kumarra menneisyyttä; aikaa, jolloin kansan tasa-arvoinen kouluttaminen oli suomalaisihme, jota jokaisen meistä tulee omalla toiminnallaan vaalia vielä vuonna 2017, vaikka kuinka typerältä tuntuisi, kun opettaja kysyy ”Entä kuka valittiin presidentiksi Relanderin jälkeen?”, KVG hullu, KVG.

Aivan heti mekään emme ymmärtäneet koulutuksen merkitystä, kun itsenäisyyden alussa oli kiire tappaa toisiamme ja etsiä tuoreelle suomalaisdemokratialle Saksasta kuningasta. Pian kuitenkin tajusimme, että ei näiden multaisten idioottien kanssa pääse mihinkään, niiden on muututtava, ja Suomeen säädettiin vuonna 1921 yleinen oppivelvollisuuslaki, samana vuonna Thaimaan kanssa. 

Siitä alkoi suomalaisen koulutuksen menestystarina. Olimme tipahtaneet maailmaan pimeän, kylmän saunan lauteiden välistä. Ei meillä ollut tietoa muista mahdollisuuksista, oikeuksistamme, siitä että maailma voisi olla jotain muutakin kuin kuusi likaista perheenjäsentä nukkumassa saunan lattialla päällekkäin.

Lukutaidon avulla aloimme ponnistaa esiin lauteiden alta. Kansakoulu ja ammattikoulu kouluttivat meitä ammatteihin, joiden kautta osa meistä pääsi metsistä kaupunkeihin metsätaloustuotteita jalostamaan. Siihen luokkakierto silloin vielä jäi, oppikoulut olivat maksullisia, ja niihin pääsivät vain varakkaiden lapset oppimaan, että köyhä on latinaksi pauper.

Sivistys auttoi meitä sekä kansana että yksilöinä ymmärtämään jotain selviytymisen kannalta olennaista: vain koulutuksen avulla pääsemme eroon köyhyydestä. Koulutuksen avulla siirrymme saunan lattioilta alivuokralaisiksi kaupunkien palvelijanhuoneisiin. Koulutuksen avulla pystymme ähkimään oikeuksiemme puolesta. Koulutuksen avulla kykenemme lähestymään tasa-arvoisia suhteita, teoriassa, mutta silti hei.

Koulu, kirkko ja koti oli se kolminaisuus, jonka keskellä me kasvoimme yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi. Opettajat olivat kansankynttilöitä, jotka valaisivat tietämme pimeästä metsästä hämärään kauppalaan. Opettajilla oli arvovaltaa, auktoriteettia, uskottavuutta, ne herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Osa niistä oli täyshulluja, ja hyvä niin, koska niiden avulla opimme tunnistamaan hullun.

Sodat hävittyämme jatkoimme nöyrinä työntekoa ja itsemme kouluttamista niin, että saatoimme kutsua itseämme hetken aikaa ”pohjolan Japaniksi”, koska olimme koulussa oppineet, mikä Japani on. Köyhyys oli sodan jälkeen edelleen liian lähellä, sitä oli paettava yhä rivakammin, ja siksi Suomeen alettiin suunnitella tasa-arvoista, kaikille kuuluvaa ilmaista peruskouluopetusta. 

Meistä koulutettiin kansa, joka osasi lukea työehtosopimuksia, vaatia itselleen kuuluvia oikeuksia ja ymmärtää maailman lainalaisuuksia. Eräs lainalaisuus oli koulutuksen kausaalisuhde parempaan maailmaan. Kulttuuripääoman kasvamisesta seurasi mahdollisten maailmojen ja sitä kautta taloudellisen pääoman kasvaminen.

Hyvinhän se sujui hetken aikaa. Maailman laadukkain peruskoulu valtasi Suomen pohjoisesta etelään niin, että inarilaisella yksinhuoltajan lapsella oli yhtä suuret mahdollisuudet elämässään kuin Helsingin Normaalilyseossa opiskelevalla kahden yhteiskunnallisen vaikuttajan lapsella. Niin ei tietenkään ollut, mutta oli lämmittävää ajatella elävänsä maailmassa, jossa niin voisi edes periaatteessa olla.

Me olimme tasa-arvoisen, korkean koulutuksen ihmemaa, jota ulkomaalaiset tulivat ihastelemaan ja meistä kirjoitettiin haltioituneita kirjoja, artikkeleita, kansijuttuja. Emme olleet osanneet lukea kauaakaan, mutta nyt pystyimme lukemaan kymmenillä eri kielillä tarinoita siitä, kuinka hyvin osasimme lukea.

Ylioppilaslakit lisääntyivät vappuna katukuvassa ja kertoivat suomalaisesta koulutusihmeestä: siitä, että oman kohtalon suuntaa voi itseään sivistämällä muuttaa. Vaikka auktoriteetteja kaatui matkalla, ja koti sekä kirkko muuttuivat yhä hauraimmiksi, koulu pysyi keskiössä. Koulussa oli se tärkein: opettaja, jota kuuntelimme ja johon luotimme, ja joka oli sillä lailla elämänuskoinen, että meidät nähdessään se näkikin meissä piilevän potentiaalin.

Jokainen suomalaislapsi oli pieni koulutusihme. oecd:n vuosittainen pisa-tutkimustulos oli Suomen valtion saama kymmenen laudaturin ylioppilastodistus, ja Suvivirsi-laulu, jonka tahdissa kansa itki liikuttuneena siitä, että sillä edelleen oli tulevaisuus.

Sitten maailma muuttui, liian nopeasti maailman parhaalle Suomelle, joka luuli ratkaisseensa koulutusasiansa. Koulutielle oli ilmestynyt ammottava monttu, jota ei enää valistusfilosofeilla ylitetty, vaan sen yli oli digiloikattava. Globalisaation haasteisiin vastattiin tilaamalla ajatushautomoilta paperinivaskoja, joissa esiintyisi mahdollisimman monta kertaa sanapari ”globalisaation haasteet”. Nuoret eivät etsineet Internetistä ja älypuhelimista tietoa

Immanuel Kantin ja Descartes’n suhteesta, vaan ottivat kuvia omista kasvoistaan esittämässä jonkun muun kasvoja. Suvivirsikin muuttui ongelmalliseksi, kun siinä seikkailivat Jeesus Kristus ja Herra, ja maallistuneessa koulussa ateismi oli vain yksi kovaääninen ruoka-allergian muoto lisää.

Koulutustutkimuksista tuli masentavaa luettavaa. Kaikkien oppimistulosarviointien mukaan suomalaisnuorten luku- ja laskutaidon taso oli laskussa. Suomen vahvuus, koulutuksen tasa-arvo, oli katoamassa, kun tutkimusten mukaan sosiaalinen tausta vaikutti yhä voimakkaammin oppimistuloksiin. Pisa-tuloksia oltiin juhlittu voittajina, mutta nyt muu maailma huomasi putoamisemme ja uutisoi meistä niin, että jopa meillä alkoi kasvaa ymmärrys siitä, että jotain olisi tehtävä seuraavien sukupolvien tai ainakin oman maineen hyväksi.

Äkillisten rakennemuutosten sarja puolestaan kertoi, että koulutus ei enää taannut turvattua taloudellista asemaa. Vapun kellastuneet ylioppilaslakit eivät enää muistuttaneet, että kaikki on meille mahdollista, vaan että aika monen päähän voidaan yhtäkkiä kaataa ämpärillinen virtsaa.

Luottamus rakoili. Se rakoili suhteessa toisiimme, opettajiin ja liian nopeasti muuttuvaan maailmaan. Suomen presidenttien nimien opettelu oli muuttunut vaikeaksi motivoida, kun ne pystyi googlaamaan, jos tietoa tarvitsi, ja yhä vähemmän sitä tarvitsi. Maailma oli muuttunut, ja koulu opetti pieniä ihmisiä, miten selviytyä maailmassa, jota ei enää ole. Voltaire, Rousseau ja Immanuel Kant eivät olleet edes animaatiostudioiden keksimiä hauskojen hahmojen nimiä. Ne eivät olleet mitään.

Nokiakin oli hajonnut murusiksi hiekkaan, joten aloimme kysyä toisiltamme, onko Suomen koulutusihme uusi Nokia, koska me olemme maa, jossa korkeasta koulutuksesta huolimatta on lopulta hyvin vähän tapoja esittää relevantteja kysymyksiä.

Jotain pitäisi varmaan tehdä. Muuttuvaan maailmaan yritettiin vastata muuttuvan maailman aseilla eli keksimällä uusia käsitteitä ja toivomalla parasta: olisiko Suomen seuraava koulutusihme kenties ”syventymisen koulu” tai ”peruskoulu 2.0”?

Onneksi ratkaisu löytyi nopeasti. Vaihdetaan hei alkukirjainta!

Koulutuspolitiikassa oli vaihdettava alkukirjainta, koska koulu, kirkko ja koti ei enää yhdistelmänä toiminut. Uudenkin koulutusihmeen lähtökohdissa olisi kuitenkin varmasti kaikille eduksi, jos ratkaisut alkaisivat samalla kirjaimella. Ja koska Sitran paperissa oli muistutettu, että globalisaatio tuo mukanaan haasteiden lisäksi myös mahdollisuuksia, ongelmat eivät enää ratkeaisi suomen kielen sanojen avulla.

Anglosaksisessa maailmassa muuttuvan maailman ja koulutuksen haasteita yritettiin onneksi ratkoa C-kirjaimella.

Siellä oli kolmen C:n ratkaisu: Creativity, Curiosity, Courtesy (Luovuus! Uteliaisuus! Kohteliaisuus!).

Jos tuo ei kelvannut, löytyisi toinenkin kolmen C:n ratkaisu: Creativity, Collaboration, Capacity-Building (Luovuus! Yhteistyö! Valmiuksien kehittäminen!).

Ja jos noistakaan ei vielä irtoa, löytyisi myös neljä C-kirjainta: Creativity, Critical thinking, Communication, Collaboration (Luovuus! Kriittinen ajattelu! Kommunikaatio! Yhteistyö!).

Luovuus! Jaa-a! Tuntuisi olevan yhteinen nimittäjä ongelmienratkaisulle!

Luovuus! Nam! Hyvältä kuulostaa! Mitä luovaa sitä ei luovien lasten ja heidän luovan tulevaisuutensa eteen luovasti tekisi?

Luovuus edellä me olemme viime vuodet ongelmat kohdanneet käyttämällä rohkeasti sanaa luovuus ratkaisuna kaikkeen, minkä maailma eteen heittää. Ja kun koti, kirkko ja koulu on muuttunut epämääräiseksi kokoelmaksi yhteisöllisyyttä, jutustelua, kivuutta ja luovuus-sanaa, jäljelle jää nykykoulutuksen ideologinen ydin: sä ja sun epämääräinen fiilis siitä, mitkä on sun vahvuutes ja mun epämääräinen yritys tässä kannustaa sua kohtaamaan sun vahvuudet.

Opettajat olivat olleet 2000-luvulle saakka suomalaisen koulutusihmeen keskiössä, nyt opettajien tehtävä oli luovuttaa valta oppilaille, yhteisölle, yhteisesti harjoitettavalle dialogin simulaatiolle. 

Ja niin meillä on uusi koulu. Vähän kuin päiväkoti, mutta koulu. Se on luova, keskusteleva, osallistava ja osallistuva, se kannustaa, se ei muserra, koska sun laiskassa osaamattomuudessas, siinä voi piillä emmätiedä emmätiedä uus Nokia, Rovio, Supercell.

Uusi koulu, Päiväkoti 2.0, opettaa meidät kaikki olemaan samalla tavalla luovia, turvallisessa tilassa oot, sano vaan rohkeasti omin sanoin se ajatus, joka just sanottiin, ja ajattelemaan samalla tavalla kriittisesti. Tunneilla käsitellään klikkausjournalismia, pinnallista, kaikissa uskonnoissa on kaikenlaista, hyvää myös, populismi on vaarallista, me kaikki voimme omalta osaltamme tehdä ilmastomuutokselle jotain, tää on sulle turvallinen tila olla yhtä löysä kuin kaikki muutkin.

Voltaire, Rousseau, Immanuel Kant! Mikä fiilis kavereilla? Lukisitteko edes te toisianne?

Digitalisaatio on muuttanut maailmaa tavalla, jota kukaan ei vielä pysty hahmottamaan. Liikkuvan kuvan, reaaliaikaisen kommunikaation ja informaation määrä, nopeus ja tasavertaisuus on jotain sellaista, ettei sen vaikutuksia voi arvioida paperisen kirjan takaa. 

Digitalisaatiosta voi olla suurta iloa nälkää kotonaan potevalle Mikael Jungnerille ja muille Woltia näprääville digi-aikuisille, joilla kylläisinä ei ole enää voimia pohtia, millaisella voimalla digitalisaation kokoinen tiedon, representaation ja aikakäsityksen hyökkäys osuu siihen lapseen, jolle me annoimme 3-vuotiaana käteen iPadin, ei siitä haittaakaan varmaan ole, ja jota nyt syyllistämme siitä, että lapsen lukumotivaatio ei tyydytä meidän vanhoja sivistysstandardejamme, ja jolle tämä virke oli aivan pitkä, koska se lapsi nyt vain on niin vitun keskittymiskyvytön, ettei huomannut edes, että sitä yritettiin juuri mielistellä vittua taivuttamalla.

Kun nykykoulutus ja etenkin sen tulokset nähdään nyt ongelmallisina, laiska, syyttävä sormi kohdistuu liian usein nuoriin ja heidän motivaatioonsa, ei siihen, että aikuiset eivät tehneet mitään ajoissa, vaan jatkoivat lämmittelyä PISA-tulosten loimussa. Digitalisaatio on sen tason kategoriamuutos, ettei sitä saada haltuun vain toistelemalla seminaareissa sanaa ”digiloikka”, ja siksi seminaareissa on toisteltu sanaa ”digiloikka”.

Elämä on selviytymistä, ja nyt nuori tarvitsee siihen uusia välineitä, ei paluuta vanhempiensa valheellisiin kulta-aikoihin (aikalaisten omista sivistysmuistoista unohtuu usein se, että ne katsoivat televisiota koko ajan, katsovat edelleenkin).

Vanhasta sivistysideaalista olisi luovuttava, sitä ei voi enää millään tavalla motivoida. Sivistys ei tarkoita kokoelmaa kiveen hakattuja totuuksia, se on ajassa elävä, tuhansien muuttuvien tekijöiden välissä liikkuva hajanaisuus, johon on mukauduttava, ettei jää yksin ojaan ihmettelemään, että tätäkö se das Ding an sich tarkoittikin.

Jos puutteen pelko oli se, joka motivoi kansakunnan koulun- ja yliopiston penkeille, nyt yhtälö koulutuksen ja puutteen ehkäisemisen välillä on kadonnut, kun mikään ympärillä ei viittaa siihen, että sivistysprojektin jatkaminen olisi millään tasolla kannattavaa. Kulttuuripääoma ei muutu enää pääomaksi, ja sivistyneistö on prekariaatti, jolle voi löytyä jopa töitä, jos se ymmärtää hakea niitä viestintätoimistosta.

Asiantilasta ei kannata syyttää nykynuorisoa, vaan niitä ilmaisesta peruskoulutuksesta nauttineita sivistysaikuisia, jotka antoivat nuorille ihmisen mallin.

Sivistysaikuiset saivat nauttia yleisestä, tasa-arvoisesta peruskoulutuksesta, ja heitä katsellessa on vaikea hahmottaa, mitä hyötyä siitä kenellekään oli. Peruskoulun käyneiden aikuisten argumentaatio ja käytös vaikuttavat yhä selkeämmin siltä kuin Suomessa olisi ollut samaan aikaan menossa salainen sisäisen siittämisen kokeilu, joka epäonnistui pahemmin kuin kukaan älysi pelätä.

Mitä tehdä sivistyksellä, kun sitä ei kukaan enää odota? Mitä tehdä sivistyksellä, kun ei ole enää tavoitteita, joihin sen avulla voi suunnistaa, kun ympärillä kaikki esimerkit kertovat, että kehitys on kiertynyt alkupisteeseensä, ja nyt maailmassa pärjäävät kehoaan treenaavat semi-lukutaidottomat maalaiset, joiden maailmasuhteeksi riittää se, että maailma on kiinnostunut heistä? Oppi ei ehkä kaada ojaan, mutta ei se enää auta sieltä nousemisessa.

Suomen koulutusihme toimi niin kauan kuin se perustui opettajan auktoriteettiin ja auktoriteetin ylläpitämään monologiin. Kun sen tilalle tuotiin opettajan ja oppilaiden dialogi, katosivat auktoriteetin mukana myös kriittinen ajattelu ja luovuus. Ne kukoistavat vain antagonistisessa suhteessa: kun on jotain, jota kyseenalaistaa tai tuijottaa suu auki epäuskoisena tai jolle nauraa. Luovuus syntyy sanoista ”et sä saa” ja ”et sä voi”; siitä, kun tekemisen tapa löydetään suhteessa kieltoon. Ajattelu syntyy vasta, kun joutuu yksin taistelemaan toisten ajatuksia vastaan, ei siitä, että toistetaan ryhmässä samaa, kaikkien hyväksymää ajatusta.

Koulu, koti ja kirkko tulisi tuoda takaisin opetukseen heuristisena mallina, jossa antagonistinen kohtaaminen voisi synnyttää muutakin kuin nykyisen kädenlämpimän harhan siitä, että juttelemalla nää ongelmat varmaan muuten ratkeaa, ja jos ei, lisätään kouluhallituksen budjettiin satatuhatta iPadia.

Ja sitä ennen tulisi tehdä yksi tärkeä asia:

Voltaire, Rousseau, Immanuel Kant! Menkää pois, te ootte nyt pahasti tiellä! ■

Jyrki Lehtolan essee Ei oppi ojaan kaada on kirjoitettu Kotkan Suomalaisten Yksityiskoulujen Kannatusyhdistyksen järjestämän esseekilpailun ohjeiden mukaisesti. Lehtolan esseetä ei lähetty kilpailuun.

Siitä huolimatta kilpailun suojelija, valtioneuvos Riitta Uosukainen tarkisti esseen ja antoi siitä palautetta.

Tässä ovat Uosukaisen kommentit tekstistä:

- Ajatukset puhuvat.

- Oikeakielisyys jokseenkin kunnossa. Tyyli toistaa liiaksi samoja keinoja, kuten pientä puhekielisyyttä.

- Toistoa ylenpalttisesti, sortuu omaan näppäryyteensä.

- On ihastunut omaan itseensä.  

Julkaistu: 16.9.2017