Ei kaivella menneitä, mutta miksi? Kriisi voi olla myös myönteinen askel uuteen
Ihmiset ovat taitavia paketoimaan kielteisiä kokemuksiaan ja onnistuvat purkamaan ne jotakin kautta, kirjoittaa psykologi Pirkko Lahti.
Haastattelimme kollegani kanssa satavuotiaita suomalaisia reilut viisi vuotta sitten. Kun kysyin heiltä elämän vaikeista hetkistä, vastaus oli melkein aina sama: on niitä ollut, mutta niitä ei kannata enää kaivaa auki. Ammattilaisena olen aina painottanut asioista puhumista. Tuolloin opin, että ehkä 90-vuotiaaksi kannattaa puhua ja sen jälkeen hyväksyä ja taputella olleet ja menneet. Toisaalta, jos jokin asia muistuttaa itsestään koko ajan, se on hyvä purkaa auki. Piilossa pysyvä ikävä kokemus, kuten väärin kohdelluksi joutuminen, kuluttaa psyykkisiä voimia ja estää palautumista.
Ihmiset ovat taitavia paketoimaan kielteisiä kokemuksiaan ja onnistuvat purkamaan ne jotakin kautta, vaikkapa käymällä usein lääkärissä. Yksi purkaa niitä raja- tai tieriitoihin. Toinen soittaa radio-ohjelmiin tai kirjoittaa katkeria tilityksiä lehtiin. Ei pidä koskaan aliarvioida ihmisen kykyä etsiä hyvitystä ja palauttaa resilienssiä.
”Satavuotias rouva totesi, että ”aina välillä meni kivi kenkään, ja sitten se otettiin pois ja jatkettiin matkaa.”
On toki tilanteita, joista on vaiettu kauan. Esimerkkinä mieleeni tulee sotaorpojen joukko. Meitähän oli sodan jälkeen yli 55 000. Sotaorvot kasvoivat vaikenemisen maailmaan, jossa sotakorvausten maksaminen ja työn arvostus olivat pääosassa. Kaatuneista puhuttiin sankareina, vaikka he olivat olleet lasten isiä. Vasta eläkeiässä sotaorvot järjestäytyivät, kun oli aikaa työnteolta ja maan rakentamiselta, ja muistot palasivat mieleen. Jotkut ovat tasapainossa kokemansa kanssa, mutta toiset kokevat vieläkin tuskaa. Erityisasemassa ovat evakoiden lapset, joilla menetysten määrä oli suuri. Kokemukset heijastuivat selkeästi seuraavaan sukupolveen.
Psykologisten teorioiden mukaan ihmisen käyttäytymiselle löytyy aina jokin selitys. Siksi katse käännetään lapsuuteen tai elämän muihin kokemuksiin. Traumat ja kriisit ovat nykyään jokaisen sanavarastoa. Ne mielletään aina kielteisiksi, mutta kriisi voi olla myös myönteinen muutos ja askel uuteen. Satavuotias rouva totesi minulle, että ”aina välillä meni kivi kenkään, ja sitten se otettiin pois ja jatkettiin matkaa”. Kriisistä siis selvittiin. Tällaista omaehtoista selviytymisen kykyä tulee vahvistaa.
Ei kaikkia elämäntilanteita pidä medikalisoida. Joskus kuulee keskustelua, joka on kuin kurjuuden huutokauppaa.
Aina kärsimykseen ei tarvita ammattiauttajaa, eikä kaikkia elämäntilanteita pidä medikalisoida. Joskus kuulee keskustelua, joka on kuin kurjuuden huutokauppaa. Se pysäyttää. Kokemuksia on tavattoman vaikea verrata, ja siksi toisen kokemuksen väheksyminen ei ole tahdikasta.
Ihmisillä on lukuisia tietoisia ja tiedostamattomia selviytymiskeinoja. Ei olisi pahitteeksi välillä pohtia, mitä on tehnyt vaikeassa elämäntilanteessa. Mikä oli se taskun pohjalta löytynyt keino? Oliko se uni, kävely, syöminen, juominen tai puhuminen? Jokaisella on omansa, eikä tapoja voi arvottaa. Joskus voi toki hieman ohjailla.
Oman elämäntarinansa voisi myös kirjoittaa, vaikkapa vain itselle. Se auttaisi jäsentämään hyviä asioita ja iloisia muistoja ongelmien vastapainoksi. Päivänpaisteiset hetket palaisivat mieleen, ja ikävyydet asettuisivat matkan päähän. Tämä avaisi tietä oman elämän arvostamiseen. Kenelläkään ei ole samanlaista elämää.
Pirkko Lahti Kirjoittaja on psykologi ja eläkeläinen.
