Egotripin Niklas Varisto osaa salakieltä – Pikakirjoittajat ovat katoavan alan ammattilaisia
Äidin kaino pyyntö johdatti Niklas "Skele" Variston harvinaisen ammatin pariin. Hän tietää, että sillä on merkitystä, kun osaa jotain erityistä.
Kynän kärki painuu paperiin ja alkaa tanssahdella siihen outoja merkkejä. Ihan tavallinen keltainen lyijykynä heiluu rauhalliseen, tasaiseen tahtiin.
Keski-ikäinen hoikka mies tummassa puvussa, mustassa paidassa ja tummassa kravatissa istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa lehtiöön, jonka sivut ovat kapeat mutta pitkät, ehkä kymmenen kertaa kolmekymmentä senttiä.
Ohutsankaiset lasit ovat valahtaneet puoliväliin nenän harjannetta. Silmät ovat puoliummessa, suupielet pudonneet aavistuksen alas. Pää on hieman kallellaan vasemmalle.
Vasemman käden nimettömässä on kapea sormus. Välillä vasen käsi työntää pitkää ja kapeaa paperiliuskaa ylemmäs, sentin tai pari kerrallaan.
Tavallisen ihmisen silmille paperille piirtyvät merkit ovat käsittämättömiä. Kirjoittaja keskittyy niin, että vaikuttaa olevan vähän toisessa tilassa kuin me muut. Kun katsoo tarkemmin, kirjoittajan mustassa solmiossa on tummanharmaita pääkalloja.
Sitten Niklas Varisto ottaa korvistaan nappikuulokkeet, joista on kuunnellut eduskunnan täysistunnon puheenvuoroa ja merkinnyt puhetta pikakirjoituksella paperille. Tuliko tarpeeksi toimintaa videolle?
Eduskunnan melkein tyhjässä kahviossa pari nuorenpuoleista ihmistä on ollut hetken hiljaa kuvaajan pyynnöstä. Nyt, luvan saatuaan, he jatkavat keskustelua.
Hetki, jolloin olimme salatiedon äärellä, on ohi.
Pikakirjoittamisessa on jotain mystistä ja määrittelyä pakenevaa. Pienen piirin mystiikkaa, joka tuntuu nykymaailmassa melkein menettäneen arvonsa.
Niklas Varisto tallentaa työkseen poliitikkojen puhetta. Se työ on ollut suomalaisen demokratian ytimessä alusta lähtien.
Siinä työssä Varisto ei tosin tarvitse pikakirjoitusta. Varsinaisesti Varisto ei tarvitse pikakirjoitusta yhtään missään. Ilmankin pärjäisi, niin kuin melkein kaikki ihmiset nykyään pärjäävät.
Mutta miten olennaista on hyöty ja miten olennaista osata todella hyvin jotain sellaista, jota juuri kukaan muu ei osaa? Harrastaa ja tehdä harrastamisen ja tekemisen ilosta?
Juuri halu ymmärtää ja oppia jotain salaperäistä, salakielenomaista, sai hädin tuskin teini-ikäisen Niklaksen kiinnostumaan pikakirjoittamisesta. Se kipinä taas ohjasi nykyiselle uralle ja töihin eduskuntaan.
Ihmisen elämä on jatkuvasti muotoaan ja suuntaansa muuttava pötkylä, vähän rujosti sanottuna. Me toimittajat yritämme aina pumpata haastateltavasta hetkiä, joina tuon pötkylän muoto tai suunta on muuttunut ratkaisevasti.
Monesti sellaisia ei oikein löydy. Elämä muuttuu nykäyksittäin, vähitellen ja epämääräisesti.
Mutta tässä tarinassa ratkaiseva hetki löytyy 14-vuotiaan Niklas Variston perheen olohuoneesta Helsingin Meilahdesta. Ohjelmaa Niklas ei muista, mutta reseptejä siinä kerrottiin. Niklaksen äiti halusi reseptit muistiin, mutta ne vaihtuivat turhan nopeasti. Ja siihen aikaan se, mitä televisiossa kerran näytettiin katosi katsojalta sen jälkeen.
Pitäisi osata pikakirjoitusta, äiti sanoi. Tai koska kodin kieli oli ruotsi, äiti käytti sanaa stenografi.
”Mä kysyin, että mitä se pikakirjoitus on? Äiti selitti, ja katsoin tietosanakirjasta. Se näytti jännältä.”
Siihen se ehkä olisi jäänyt, mutta äidin työkaverin veli sattui olemaan eduskunnan pikakirjoittajana. Mentori siis löytyi lähipiiristä.
Niklas ryhtyi harjoittelemaan pikakirjoittamista tosissaan. Kirjekurssilla ja sitten myös nopeuskurssilla. Ne pidettiin eduskunnassa, ja niitä veti se äidin työkaverin veli.
1980-luvulla eduskunnassa työskenteli vielä useampia pikakirjoitusta osaavia ihmisiä ja puheiden tallentamisessa kynä ja paperi olivat oleellisia.
Siihen aikaan eduskuntaan myös pääsi nykyistä lentokentän turvatarkastusta muistuttavaa prosessia helpommin.
”Kai mulla oli joku tarra paidassa, josta näki, että olen luvallisesti paikalla.”
Hyvin pikakirjoittamisen hallitsevia ihmisiä lienee Suomessa nykyään enemmänkin kymmeniä kuin satoja. 1980-luvulla taito oli selvästi yleisempi, sitä opetettiin tiettyjen alojen opiskelijoille. Mutta ei se silloinkaan ollut valtavirtaa tai mitenkään pinnalla.
Miksi helsinkiläinen teinipoika innostui siitä, eihän Varisto mielestään ollut erityisen nörttikään?
”Se oli kiehtovaa ja salaperäistä. Sellainen oma juttu. Luulen, että 14-vuotiaana olin siihen sopivassa iässä, kun kielitaitokin alkoi olla riittävän hyvä pikakirjoittamiseen.”
Pari vuotta ennen pikakirjoittamisen löytymistä, 12-vuotiaana, Varisto alkoi soittaa kitaraa. Kasetilta aina pätkä biisiä, kitaralla sama perässä, tai mahdollisimman lähelle, rewind, sama pätkä kasetilta uudelleen ja sitten kitaralla perässä.
”Molemmat olivat vain hauskoja juttuja, ei mulla ollut siinä päämäärä mielessä. Toisena päivänä pikakirjoitin, toisena soitin Slayeria. Mutta ne harrastukset määrittelivät sitten mun elämää.”
Pikakirjoitusharrastus kypsyi ammatiksi hiljalleen. Kilpailuihin harjoittelu teki Varistosta nopeamman pikakirjoittajan, ja sitten hän alkoi saamaan keikkoja, jossain kokouksessa oli tarve pikakirjoittajalle.
Varisto alkoi työskennellä eduskunnassa osa-aikaisesti vuonna 2010.
”Pikakirjoittamisen osaaminen ei ollut mitenkään pakollista työssä silloinkaan. Mutta se vaikutti omiin uravalintoihini. En olisi nykyisessä työssä ilman pikakirjoitusta.
Eduskunta, ja siten koko edustuksellinen demokratia, nojaa puheeseen. Valiokunnissa ja lopulta täysistunnoissa pidetään puheenvuoroja ja keskustellaan. Kaikki täysistunnon puheet on kirjattu muistiin aivan nykyeduskunnan alkuhetkestä, vuodesta 1907 lähtien. Perinne alkoi jo sitä ennen, säätyvaltiopäivillä.
Siinä juuri pikakirjoittaminen oli oleellista. Ennen tallennuslaitteita tarvittiin joku, joka osasi muuttaa puheen merkeiksi paperille riittävän kiivasta tahtia.
Juuri tallennus muuttaa katoavan puheen pysyväksi tekstiksi. Periaatteessa kuka tahansa kansalainen voi milloin vain selvittää tietyn edustajan puheet koko tämän uralta tai tietyn lakihankkeen vaiheet alusta loppuun. Sama mahdollisuus on tutkijoilla, toimittajilla tai tarvittaessa vaikka poliisilla.
Liioittelematta voi sanoa, että juuri puheen tallentaminen läpivalaisee edustuksellista demokratiaa. Ei toki täydellisesti, mutta määrättömästi paremmin verrattuna tilanteeseen, jossa puhe katoaisi sillä hetkellä, kun sen viimeinen kaiku sammuisi istuntosalin kullanvärisessä kupolissa…
Paatos sikseen. Puheen tallennus on arkista ja tarkkaa työtä, jota hoitaa eduskunnan pöytäkirjatoimisto. 1950-luvun alkuun saakka työntekijät pikakirjoittivat puheet ja sanelivat ne sitten konekirjoittajalle, joka paukutti pöytäkirjan valmiiksi.
Sitten avuksi tulivat äänitteet, mutta vielä 1980-luvulla pikakirjoitusta käytettiin säännöllisesti. Nyt Niklas Varisto on eduskunnan ainoa pikakirjoitustaitoinen työntekijä. Eikä hänkään normaalisti pikakirjoita työssään.
”Pohjoismaiden neuvoston kokouksissa teen muistiinpanoja käsin, kun äänitysjärjestelyt eivät ole niin vakiintuneet. Pikakirjoitus on sellainen backup.”
Nykyään kaikki suuren salin puheet tallennetaan digitaalisesti. Algoritmipohjainen puheentunnistus on jo käyttökelpoinen työkalu puheen siirtämisessä tekstiksi, vaikka sen tuottama teksti vaatiikin vielä ihmisen silmää ja kättä ennen julkaisua.
Tekoäly toimii sitä paremmin, mitä lähempänä yleiskieltä puhuja pysyy ja mitä selkeämmin itseään ilmaisee. Murre ja omaperäinen puhetyyli tuottavat vaikeuksia.
”Eduskunnassa käytetty kieli on niin homogeenista, että suurin osa puhujista tunnistuu aika hyvin. Esimerkiksi Norjassa on kaksi virallista kielimuotoa. Näistä puheentunnistus toimii bokmålilla mutta huonommin nynorskilla.”
Tähän saakka yksi työntekijäryhmä on kirjoittanut täysistunnosta versionsa. Sen jälkeen toinen porukka on tarkistanut tekstin tallenteen avulla, editoinut ja stilisoinut. Kun puheentunnistuksesta on entistä enemmän apua, työvaiheet alkavat sulautua yhteen.
Ihmistä tarvitaan silti sitomaan puhe kontekstiin, liittämään puhuja ja puhe osaksi tilannetta ja elämää. Jos joku heiluttaa puhuessaan kädessään budjettijulkaisua, heristelee sormeaan tai vitsailee, se menee algoritmilta ohi.
”Puheessa on niin paljon sellaisia nyansseja, jotka vaativat ihmisen stilisoimaan. En usko, että tekoäly voisi korvata tässä työssä ihmistä kokonaan. Ei ainakaan ennen kuin tekoäly on ihmistä fiksumpi.”
Sitä paitsi, Varisto kysyy, vaikka ihmistä täydellisesti ymmärtävä tekoäly olisi kätevä vaikkapa puheen tallentamisessa, eikö sellainen tekoäly olisi myös aika pelottava?
Varistosta ei tullut täyspäiväistä rokkistaraa.
Tarve tallentaa puheita sanasta sanaan on ikivanha. Esimerkiksi Julius Caesarin aikalaisen, poliitikon ja oraattorin Ciceron orja Tiro tallensi isäntänsä kuuluisia puheita pikakirjoitussysteemillä. Näitä Tiron merkkejä oli kaikkiaan tuhansia, sillä jokainen merkki tarkoitti latinan kielen sanaa tai tavua.
Joskus 1600–1700 luvulla Englannissa keksittiin, että fiksumpaa on antaa merkit äänteille, ei tavuille. Lisäksi merkit kirjoitettiin toisiinsa nostamatta kynää paperista, mikä nopeutti muistiinpanemista.
Saksalaiset muokkasivat 1800-luvun alkupuolella pikakirjoituksesta enemmän perinteistä kaunoa muistuttavaa. Gabelsbergerin järjestelmässä vokaalia ei merkitty yleensä omalla merkillään, vaan konsonantteja yhdistävässä sideviivassa. Sideviivan pituudella, korkeudella tai muodolla ilmaistiin, mikä vokaali konsonanttien välissä oli.
Suomalaisen pikakirjoitussysteemin laatija Lars Neovius-Nevanlinna pohjasi järjestelmänsä Gabelsbergerin systeemiin. Sillä järjestelmällä Varistokin kirjoittaa.
Eri kielten pikakirjoitusjärjestelmät voivat olla erilaisia. Vähintään tietty järjestelmä vaatii sopeuttamista tietyn kielen vaatimuksiin. Esimerkiksi ruotsalaisessa systeemissä monella merkillä on toinen merkitys kuin suomalaisessa ja vokaaleilla on kiinteät merkkinsä, eikä symboliikkaa käytetä.
Tämän vuoksi yhdysvaltalaisista oikeussalidraamoista tuttuja pikakirjoituskoneita ei voi käyttää suomea tallennettaessa. Koneen näppäimistö pitää järjestää jokaiselle kielelle ja järjestelmälle sopivaksi, eivätkä kaikki koneet sovi kaikille kielille. Suomen pienellä kielialueella ei ole riittävää kysyntää eikä siksi konettakaan.
Varisto oppi ensimmäisenä pikakirjoittamaan ruotsia. Sitten hän opetteli suomalaisen järjestelmän. Sen jälkeen hän opetteli aika monta sovellusta näistä järjestelmistä. Vuosina 1998 ja 2003 Varisto voitti pikakirjoituksen monikielikilpailun maailmanmestaruuden. Hän kirjoitti sanelusta ruotsia, suomea, norjaa, tanskaa, viroa, englantia, saksaa, hollantia, italiaa, latinaa ja interlingvaa.
Jokaiselle kielelle sopiva pikakirjoitussysteemi oli opeteltava, mutta niin oli opeteltava myös itse kieliä.
”Pikakirjoittaminen ei ole mekaanista. Kieltä pitää myös ymmärtää. Uskon kyllä, että kun jotain kirjoittaa, se auttaa oppimaan. Aivot prosessoivat asian eri tavalla. Siltä se ainakin tuntui.
Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, Varisto arvelee, että monien kielten osaaminen on rapistunut, kun käyttöä ei ole ollut.
Hän siis opetteli useita uusia kieliä vain sen takia, että menestyisi kirjoituskilpailussa mahdollisimman hyvin. Mitä järkeä siinä on?
”Mitä järkeä harrastuksissa yleensä on? Vaikka jalkapallossa? Jos tekee jotain, mikä kiinnostaa, on toissijaista, meneekö siihen aikaa.”
Varisto upposi pikakirjoitukseen nopeasti ja nuorena. Ensimmäisen kerran hän lähti kilpailumatkalle 17-vuotiaana. Kisat pidettiin vielä horjuen seisseessä Itä-Saksassa, Dresdenissä. Sen jälkeen Varisto kävi kisoissa melkein aina kun niitä järjestettiin. Ja kuten sanottu, menestystä tuli. Mutta se vaati myös paljon harjoittelua. Nykyään Varisto käy saman järjestön konferensseissa, joita pidetään kilpailujen yhteydessä.
Ne ovat melkeinpä ainoita paikkoja, joissa hän tapaa muita ammattimaisia pikakirjoittajia. Eduskunnassa ei nykyään ole enää muita pikakirjoittajia töissä, eikä juuri muuallakaan. Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa pikakirjoittajia tapaa, sillä muissa Pohjoismaissa parlamenteissakin on vielä töissä taidon osaajia.
Toisaalta pikakirjoittaminen on Varistolle se osa elämää, jota voi hyvin tehdä itsekin, vähän omissa oloissaan. Sosiaalinen elämä on toisaalla, toisessa puolessa Variston elämää.
Niklas Varisto tunnetaan Egotripin kitaristi Skelenä. Niklas alkoi soitella kitaraa yhdessä Zachris Stierncreutzin kanssa ala-asteella. Myöhemmin Zachrisista tuli Knipi. Knipi ja Skele olivat perustamassa Egotrippiä.
”Knipin kanssa käytiin samaa luokkaa Steiner-koulussa. Jossain vaiheessa, ehkä 1985 tai 86, soittaminen tuli kuvioihin.”
Egotripin suosio kasvoi vähän hiipimällä 1990-luvun lopulla ja saavutti huippunsa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina.
Matkustaja-albumi tuli vuonna 2003 ja myi kultaa. Kokoelmalevy ilmestyi vuonna 2005 ja toi platinaa. Seuraavan vuoden Vielä koittaa uusi aika -levy nousi listakärkeen. Egotrippi kiersi maata kattavasti monina kesinä.
Mutta Varistosta ei tullut täyspäiväistä rokkistaraa.
”Ainakin pari vuotta, 2004 ja 2006, oikeastaan vain soitin kitaraa. Silloin ei ollut niin kova paine maksaa asuntolainaa. Mutta muuten 1990-luvun lopulta nykypäivään olen tehnyt aina myös jotain muuta hommaa.”
Miksi?
”Bänditoiminta on aika jaksottaista. Vaikka soittaisi useammassa bändissä, niin kaikilla on keikat viikonloppuisin. Pitää olla muitakin tulonlähteitä. Ja mulla on aina ollut se ajatus, että on joku muukin työ kuin musiikki. Ei mua ole haitannut olla parilla alalla yhtä aikaa.”
Musiikki oli aina yhteisöllinen puoli elämää. Pikakirjoittaminen elämän ikioma, yksityinen osa.
Kitaran soittaminen ja pikakirjoittaminen ovat molemmat tarkkuutta ja valtavan tunnollista harjoittelua vaativia taitoja. Molempia on pidettävä yllä. Ja ehkä molemmat ovat jollain tavoin teknologisen kehityksen uhkaamia.
Variston mielestä taidoissa ei silti ole juuri mitään yhteistä.
”Ehkä se, että molemmissa on kuunneltava tarkkaan.”
Teksti ei unohda.
Pikakirjoittajien paikka on eduskunnan suuressa salissa puhemiehen pöntön alle sijoitetussa pyöreässä pöydässä. Puhujien paikat ovat siitä katsoen takavasemmalla ja -oikealla, sali avautuu edessä.
Kesäistuntotauolla sali on tyhjä. Niklas Varisto astuu sisään puhemiehen korokkeen alaosan ovesta ja istuutuu pöydän ääreen kuvattavaksi. Kuvaaja ja minä olemme ylhäällä medialle ja yleisölle tarkoitetulla parvella.
Vaikka suomalainen parlamentarismi on aika arkista, siinäkin on tabunsa ja tapansa. Yksi niistä on se, etteivät suuren salin lattiatasolle saa mennä kansanedustajien lisäksi kuin harvat ja valitut. Kuvaaja kysyy, voisiko Varisto mennä kansanedustajan paikalle.
Varisto, rauhallinen ja hiljainenkin ihminen, suostuu myöhemmin makaamaan eduskunnan käytävällä kuvauksen vuoksi. Mutta tähän hän ei lähde mukaan, vaikka hän salivirkamiehenä saakin demokratian ytimessä liikkua.
”Tuntuisi oudolta.”
Suuressa salissa myös pitää pukeutua kyllin asiallisesti. Siksi Varistollakin on solmio hillityllä pääkallokuvioinnilla.
Ilmastointi humisee. Kameran suljin rasahtelee. Kuvaaja antaa ohjeita Varistolle. Puhe kuuluu selkeänä istuntosalin kupolikaton alla.
”Akustiikka on vähän outo. Takarivistä tähän saattavat kuulua kuiskauksetkin. Keskiriveiltä taas välillä vaikea saada selvää puheesta.”
Eduskuntatalon suuri sali siis toimii kohtuullisesti. Kuten Varisto muistuttaa, sen suunnittelijat ja rakentajat pyrkivät aikanaan juuri siihen, että parlamentin jäsenet, ministerit – ja pikakirjoittajat – kuulisivat toistensa puheet. Ja kuulisivat ne siis ihan normaalin puheäänen välittäminä, sähköinen äänentoisto oli korkeintaan lapsenkengissä, kun eduskuntatalo valmistui 1930-luvun alussa.
Äänentoiston ja -tallentamisen, televisiokameroiden, digitaalisen tiedonkäsittelyn, internetin ja puheentunnistusohjelmien ansiosta kaikki tässä suuressa salissa puhuttu saadaan nyt talteen tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Kaikki tuo informaatio saadaan myös jokaisen nettiyhteyden päässä roikkuvan ihmisen ulottuville kattavammin kuin koskaan aiemmin.
Sillä, että ihminen osaa jotain, on merkitystä.
Eduskunnan sivuilla tuskin käy kummoinenkaan kuhina. Ehkä jokunen toimittaja tarkistaa faktan tai toisen, tutkija etsii vanhoja puheenvuoroja, kai satunnainen kansalainenkin niitä selailee.
Täysistuntotieto ei ruoppaa samalla tavalla ihmisen sisintä kuin rankka ihmiskohtalo tai influensserin jakama disinformaatio.
Mutta tieto on siellä. Jos vaikka uuden ministerin vanhat, rasistiset kirjoittelut pulpahtavat julkisuuteen, kuka tahansa voi käydä katsomassa, mitä sama ihminen on poliitikon urallaan suuressa salissa puhunut ja miten äänestänyt.
Teksti ei unohda.
Niklas Varisto voi tallentaa puheen tekstiksi aina, kunhan löytyy käteen kynä ja eteen paperia. Normaaliarjessa siitä on apua ehkä ostoslistan tekemisessä. Huomisen normaali vain voi olla mitä tahansa. Entä jos syystä tai toisesta menetämme sähköt pitkäksi aikaa? Silloin pikakirjoitus olisi taas ainoa tapa tallentaa puhetta sanasta sanaan.
”No, kai se aika epätodennäköinen tilanne olisi. Ja silloin olisi varmasti muut asiat tärkeämpiä kuin pikakirjoittaminen”, Varisto hymähtää.
Arkistoissa on edelleen vanhoja pikakirjoitettuja asiakirjoja. Ja aiempina vuosisatoina monet kävivät kirjeenvaihtoa pikakirjoituksella. Näitä ei voi tulkita, jos pikakirjoitustaito ei pysy yllä.
Varistolla on kaksi lasta. Onko hän yrittänyt luovuttaa viestikapulaa näille?
”He ovat vielä niin pieniä, etteivät vielä ehkä ymmärrä asiaa. Mutta mukavaahan se olisi, jos heitä asia kiinnostaisi.”
Koska taito on taito. Sillä on itseisarvo. Vaikka kone voisikin tallentaa ihmisen puheen täydellisesti tai tuottaa täydellistä popmusiikkia, se ei voisi kokea samaa onnea ja tyydytystä taidon käyttämisestä ja osaamisesta kuin ihminen.
Sillä, että ihminen osaa jotain, on merkitystä. Kuten Varisto sanoo:
”Mulla on muistiinpanoväline aina, riippumatta siitä, onko paristo mukana. Se on taito, jota multa ei voi viedä pois.”
