Kun Eeva Litmanen onnitteli Minna Lindgreniä Ylen kahvijonossa, syntyi ystävyys: ”Se oli iso asia, koska Eeva oli kuuluisa, ihailemani näyttelijä”

Kaikki alkoi Ylen kahvijonosta 1990-luvun alussa. Radioteatterin pitkäaikainen näyttelijä Eeva Litmanen päätti onnitella nuorta toimittajaa Minna Lindgreniä tämän tekemästä klassisen musiikin ohjelmasta.

– Ylessähän ei ollut tapana onnitella kollegoita. Minusta asia on niin, että aina kun mulla on hyvää sanottavaa, se pitää kertoa heti, Eeva toteaa.

– Se oli iso asia, koska Eeva oli kuuluisa, ihailemani näyttelijä. Ikäpolveni tunsi hänet Iltalypsystä. Kaikki tiesivät, kuka hän oli, mutta minua ei tuntenut kukaan, Minna kertoo.

Yhteys on pysynyt siitä asti. Kumpikin on seurannut toisen töitä, ja puhuttavaa riittää aina, kun he tapaavat. 80-vuotiaana Eeva jatkaa yhä näyttelijän työtä ja on yksi Minnan kirjoihin perustuvan, juuri valmiiksi kuvatun Ehtoolehto-tv-sarjan kolmesta keskeisestä roolihenkilöstä.

– Älä jää koskaan eläkkeelle! Se ei kannata, opastaa helmikuussa 80 vuotta täyttänyt Eeva itseään 19 vuotta nuorempaa Minnaa.

Minna vastaa, että hän jatkaa töitä niin kauan kuin häntä huvittaa, sillä eihän kirjailijan ammatista tarvitse jäädä eläkkeelle. Myös Eeva merkitsee ammatikseen näyttelijä, eläkeläistä hän ei koe omakseen.

Minnan ja Eevan kohtaamisista ei puutu huumoria eikä naurua.

– Olemme molemmat välittömiä ja puheliaita. Eevan kanssa on helppoa puhua yhtä aikaa humoristisesti ja vakavasti. Hakeudun sellaisten ihmisten pariin, Minna sanoo.

– Hauskan ja vakavan yhdistäminen on luonteenpiirteeni. Se voi olla vahingollinen, kun olen joskus liian nopea itsellenikin. Joskus tulee sammakoita suusta, ja yritän korjata sanomalla, että se oli huonoa huumoria, Eeva toteaa.

Minna kertoo, ettei ole tavannut yhtäkään yli 90-vuotiasta, jolla ei olisi huumorintajua. Uteliaisuus ja huumorintaju ovat keinot pysyä hengissä. Katkeroituminen on myrkyllistä.

Ikäeroaan ystävykset eivät ole miettineet. Minna ei edes tiennyt, minkä ikäinen Eeva on ennen kuin luki hänen 80-vuotissyntymäpäivähaastattelunsa.

– Eeva on hyvässä mielessä tyypillinen ikäisensä. 80-vuotias ei ole kovin vanha tänä päivänä. Hän on virkeä ja aktiivinen ihminen, Minna sanoo.

– Tuo näyttää nuoremmalta, mutta muuten ikäero ei vaikuta mihinkään. Ihmisillä joko on yhteys tai ei. Se ei ole iästä kiinni, Eeva kommentoi.

Minna Lindgrenistä tuli kirjailija, koska hän halusi laajentaa kuvaa vanhoista ihmisistä. Hänen kirjoissaan vanhat ovat aktiivisia, iloisia ja huumorintajuisia, tosin vaivojakin on.

Keväällä ilmestyneen Soteorpo- romaanin päähenkilö on kuitenkin omaishoitaja, joka nääntyy otsalohkodementiaa sairastavan puolisonsa kanssa.

Minna on ollut mukana Koneen Säätiön rahoittamassa, monitieteellis-taiteellisessa Varjoja paratiisissa -tutkimusryhmässä, jossa on haastateltu sekä omaishoitajia että muistisairaita.

Kertomusten ero on dramaattinen: Muistisairaan mielestä elämä on kivaa: hän on aktiivinen ja leipoo. Omaishoitaja on lopussa.

– Eikä muisti ole se suurin ongelma vaan kaikki muu: karkailu, inkontinenssi, aggressiivisuus, hyperseksuaalisuus, ikävä käytös ja oikullisuus. Jos minulta kysytään, olisinko mieluummin muistisairas vai omaishoitaja, olisin muistisairas, Minna sanoo.

Eeva nyökkää vieressä.

– Tuo on kuin edesmenneen äitini sairaskertomuksesta 80-luvun alkupuolelta.

Silloin Eeva ja hänen siskonsa asuivat Helsingissä, äiti Kaakkois-Suomessa. Äidin vieraillessa viimeisenä joulunaan tyttärien luona he aavistelivat, ettei kaikki ollut hyvin, mutta vasta äidin kotimatkalla selvisi, että tämä tarvitsi hoitoa. Äiti sai hoitopaikan nopeasti.

He pohtivat, että tilanne on nyt huonompi kuin silloin.

– Suhdeluku hoitopaikkojen ja hoitoa tarvitsevien välillä on katastrofaalinen. Nyt yli 90-vuotiaat ovat eniten kasvava ikäluokka samaan aikaan, kun ympärivuorokautisia hoitopaikkoja vähennetään. Laki ei edellytä omaishoitoa, mutta käytännössä puolisot hoitavat hyvinkin huonokuntoisia ihmisiä kotona, Minna sanoo.

Minna on luvannut miehensä kanssa, etteivät ala toistensa omaishoitajaksi.

– Omaishoitajasopimus on julma. Kestoa ei voi tietää, ja se päättyy yleensä vain kuolemaan. Moraali-ilmasto on myös sellainen, että omaishoitaja ei saa valittaa, Minna sanoo.

Soteorvon päähenkilö parkuu: ”Miksi minä suostuin omaishoitajaksi?” Ystävä vastaa: ”Siksi, että olet hyvä ihminen.”

– Paha ihminen pistää puolisonsa laitokseen. Hyvä ihminen raataa itsensä lähimmäisenrakkauteen vedoten näännyksiin. Kauheinta, mitä voi omalle rakkaalleen sanoa, on se, että haluaa kuolla kotona, kun kumpikaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa, Minna toteaa.

– On uskomaton ajatus vaatia puolisoaan hoitamaan itseään loppuun asti. Miten voisi rohkaista tervettä puolisoa luovuttamaan, jos hän on vaarassa tuhoutua?

– En ole onneksi joutunut vastatusten tällaisen kanssa, Eeva kertoo.

Minna lisää, että muistisairas voi ja käyttäytyy sitä paremmin, mitä helpompi hänen arkensa on. Sen taas voivat tarjota ammattilaiset hänen olosuhteisiinsa suositellussa paikassa, ei umpiväsynyt puoliso kotona.

Eeva sanoo, että hän kontrolloi muistiaan ja ahdistuu kevyesti, jos huomaa, että on vaikka unohtanut avaimen kotiin. Onko se ensimmäinen oire muistisairaudesta? Muistitestissä hän käynyt jo aikoja sitten ja äskettäin uudelleen, kun hän sai uuden ajokortin.

– Siinä tilanteessa jännittää kuollakseen. En muistanut sanaa kanootti, mutta muistin kajakin, Eeva kertoo.

Minna toteaa, että muistisairauksia sekä yli- että alidiagnosoidaan.

– Terveet juoksevat muistitesteissä, tekevät aivovoimistelua ja sudokuita. Ja kyttäävät muistiaan: olen muistisairas, kun en muistanut luokkatoverin etunimeä. Muisti on eri iässä erilainen. Jo Cicero tiesi, että vanhetessaan ihminen keskittyy olennaiseen, Minna sanoo.

– Tapasi ajatella ja kertoa asioista on lohdullinen. Minä en ole tehnyt yhtään sudokua. Jos en muista jotain, tarkistan sen iPadilta, joka on elämäni paras ostos, Eeva kiittää.

Eeva sanoo kuitenkin, että hänellä on pelkoja digitaalisuuden suhteen. Hän ei esimerkiksi uskalla käyttää tiettyjä sovelluksia, kuten MobilePayta, koska pelkää tekevänsä virheitä.

– Terveydenhuollossa digitaalisuus on stressaavaa: puhelinkontaktia ei saa, vaan kehotetaan menemään nettisivulle. Ymmärrän toki resurssipulan, Eeva sanoo.

Minna huomauttaa, että diginatiivit hallitsevat viihdekäytön, mutta hän on perheessään se, joka neuvoo, miten esimerkiksi Kelan sivuilla toimitaan.

– Digitaalisuuden tarkoitus on, että pystyn hoitamaan asioitani niin, etteivät ne lisää vastaanottojen ruuhkaa. Ongelma on, ettei se voi koskaan olla ainoa vaihtoehto terveydenhuollossa, mutta nyt on menty siihen suuntaan.

Mikä on parasta vanhenemisessa?

– Ei mikään. Fyysisessä rappeutumisessa ei ole mitään kivaa. Mutta kun ruikutin asiaa tyttärelleni, hän oli lohdullinen ja ihana. Hän kysyi: ’Mistä sinä äiti tiedät, millainen vanhus sinusta tulee, olet vielä omatoiminen.’ Todellakin, ei kukaan meistä tiedä, Eeva sanoo.

Eeva toteaa, että mitään eteen tulevaa ei kannata pelätä. Jostakin hän kuitenkin luki lauseen, että vanhan ihmisen elämässä ei ole samaa hohtoa kuin kolmekymppisen. Vanhana ei voi miettiä, mitä kaikkea ehtisi vielä tehdä.

– Se pakottaa valitsemaan, mutta myös antaa oikeuden valita. Uteliaisuuskin vähenee jonkin verran: jaksanko ottaa jonkun asian selville, tarvitsenko sitä tietoa todella.

– Todennäköisesti et silloin tarvitse, Minna kommentoi.

Minnalla taas on ollut myönteisiä esimerkkejä vanhuudesta. Kun hänen äitinsä täytti 85 vuotta, hän kysyi tältä, miltä tuntui olla vanha. Äiti vastasi, että hän oli sama Riitta kuin ennenkin.

– Näen vanhenemisen henkisenä vapautumisena. Olen kohtuullisempi ja rennompi. Maailmamme on kovin suorituskeskeinen, ja olisi kiva päästää siitä irti vähitellen. Ajattelin keskittyä loppuelämäni ihmisiin, taiteisiin ja kissoihini.

Eeva muutti vuonna 2015 omakotitalosta Näyttelijäyhdistyksen asuntoon Thalianrinteeseen Helsingin Munkkiniemeen, jossa myös Minna asuu.

– Siellä saa olla rauhassa, mutta hädän tullen voin soittaa naapurin ovikelloa. Tunnemme kaikki toisemme.

Eeva ylläpitää kuntoaan aktiivisesti. Hän kävelee, patikoi ja käy jumppasalissa tanssimassa zumbaa entisen ballerinan Ulrika Hallbergin johdolla.

– Mutta avantouintiin en suostu!

Minnan ainoa avantokokemus tapahtui revontulten loimutessa.

– Revontulet olivat ihanat, mutta avanto oli yhtä helvettiä.

Sitten he katsovat toisiaan – ja nauravat makeasti.