Apu

Eeva Lennon pakeni Ranskassa poliiseja: "Mitä tahansa, kunhan ei kotirouvaksi"

Eeva Lennon pakeni Ranskassa poliiseja: "Mitä tahansa, kunhan ei kotirouvaksi"
Eeva Lennon on ehtinyt raportoida Ranskan ja Englannin mullistuksista ja arjesta kuudella eri vuosikymmenellä. Oma avainkokemus oli kotirouvaksi pakotetun äidin psyykkinen sairastuminen.

Täällä Eeva Lennon, Lontoo. Lähes jokainen aikuinen suomalainen muistaa äänen ja radio- ja tv-raportit Englannista, mutta nyt 81-vuotiaan freelancekirjeenvaihtajan uraan ja elämään mahtuu paljon muutakin.

Eeva Lennon, Lontoo (Karisto) on hengästyttävä kertomus elämästä, jossa sota-ajan lapsuus Suomessa vaihtuu opiskelijaelämään laki- ja valtiotieteellisessä tiedekunnassa koko sodanjälkeisen vaikuttajapolven kanssa, muuttoon 1960-luvun mellakoivaan Pariisiin Jean-Paul Sartren, Samuel Beckettin ja ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaajien seuraan ja sieltä yhtä lailla murroksessa olevaan Lontooseen.

Ylen, Uuden Suomen ja Demarin pitkäaikainen kirjeenvaihtaja oli suomalaisten silmät ja korvat Ranskassa ja Britanniassa aikana, jolloin tieto maailman tapahtumista oli aivan eri tavoin porttien takana kuin nykyään.

– Kun tein elämäkertaa, Suomen ja Ranskan osuuden jälkeen oli jo niin paljon tavaraa, että ehdotin kustantajalle kahta kirjaa. Mutta tehtiin nyt vain tämä yksi, Eeva Lennon naurahtaa.

Lennon muistuttaa, että vaikka hän tuli Suomessa tunnetuksi Englannin-raporteistaan, hän ansaitsi journalistiset kannuksensa nimenomaan Ranskassa. Kielimuurin ja Saksan vaikutuksen vuoksi Ranskan merkitys ja tapahtumat eivät silti täysin auenneet suomalaisten valtaosalle, aivan kuten nykyäänkin.

Isä sotien avainupseereita

Eeva Karikoski syntyi vuonna 1936 etuoikeutettuihin helsinkiläispiireihin, vaikka rahaa ei ollutkaan ylettömästi. Isä oli palkittu evesti Väinö Karikoski, joka kuului sotien avainupseereihin, oli mukana vaaran vuosien salaisissa operaatiossa ja toimi myöhemmin Suomen Työnantajain Keskusliiton, nykyisen EK:n edeltäjän, toimitusjohtajana kuolemaansa saakka.

Kaikesta tästä voisi tehdä tiettyjä ennakkopäätelmiä Karikosken luonteesta, mutta Eeva Lennonille isä oli alusta loppuun suvaitsevainen ja jopa lempeä hahmo, joka ei koskaan kurittanut lapsiaan tai edes hermostunut huonoista kouluarvosanoista.

– Minä ja muut 1960-lukulaiset luulimme, että vanhempiemme kannattama politiikka ja toimet ajoivat Suomen sotiin, ja siksi kaikki se piti pyyhkiä pois. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että heidän toimiensa ansiosta meille ylipäätään jäi maa, jossa tehdä uudistuksia. Vanhempien sukupolven elämän pilasi sota, Lennon sanoo.

Komea upseeri Karikoski ja kanslia-apulaisena toiminut äiti Astrid Jäppinen tapasivat 1930-luvulla Suomen Pariisin suurlähetystössä, jossa kumpikin työskenteli.

– He molemmat rakastivat Ranskaa, ja he istuttivat saman rakkauden minuunkin. Kun palasimme Suomeen, lapsia tuli lisää ja sitten syttyi sota. Äidillä ei silloin ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä kotirouvaksi.

Älykkäälle ja itsenäisyyteen tottuneelle Astridille kyseessä ei ollut valinta, vaan olosuhteiden sanelema pakko. Hänellä diagnosoitiin skitsofrenia Eevan ollessa teini-ikäinen, ja hoitomenetelmät sairaaloissa olivat ajan mukaiset insuliinisokkeineen ja pakkokeinoineen.

Eeva Lennon on yhä varma, että äiti sairastui ainakin osin siksi, ettei saanut päättää itse elämästään.

– Äidillä ei ollut akateemista koulutusta, ja kun hän yritti hakea kanslia-apulaisen ja vastaavia töitä, hänelle sanottiin avoimesti että ”teidän miehenne on liian korkeassa asemassa”. Kyllä äidin kohtalo on minun elämäni avainkokemus, joka aiheutti lähes obsessiivisen kauhun kotirouvaksi juuttumista kohtaan. Että mitä tahansa, mutta ei sitä.

"Peterin kanssa oli hauskaa"

Pariisissa tavattu aviomies, pääosin The Guardianiassa uransa tehnyt Peter Lennon ei onneksi moista edes haikaillut. Huumorintajuinen ja särmikäs irlantilainen vihasi puolestaan katolista kirkkoa ja sen kuristavia sovinnaisuussääntöjä, ja elämiseen suurkaupungeissa tarvittiin molempien freelancerien palkka.

Kirjasta välittyy kuva kahden itsenäisen, kunnianhimoisen ja toisaalta samanlaisen, toisaalta erilaisen ihmisen onnellisesta avioliitosta.

– Ainakin se oli mielenkiintoinen liitto. Peterin kanssa oli hauskaa, Eeva Lennon naurahtaa.

Suomessa Lennonia pidettiin aina temperamenttisena ja vauhdikkaana.

– Peteriin verrattuna olin viilipytty ja luterilaisen tunnollinen. Siitä katolinen anoppini Deliakin minua aina kiitteli.

Poliisin raakuus käsittämätöntä

Poliittinen tilanne Ranskassa oli kireä. Euroopan hulluna vuotena 1968 opiskelijat ryntäsivät barrikadeille, ja pian mukaan liittyivät työläiset. Itsevaltainen presidentti Charles de Gaulle ei voinut mitenkään ymmärtää, että häntä vastaan noustiin avoimesti, ja tilannetta pahensi Algerian sota.

Kaaoksen keskeltä raportoiva Lennonkin sai juosta pakoon väkivaltaista poliisia, jonka toimet olivat nykymitassa käsittämättömiä.

Algerialaisia mielenosoittajia hirtettiin, heitä heitettiin hukkumaan Seine-jokeen kädet sidottuina ja poliisi hakkasi myös täysin sivullisia ihmisiä kahviloissa ja kaduilla.

– Ranskassa oli sota, viimeinen siirtomaasota, ja de Gaulle oli sotilashenkilö. On silti vaikea kuvitella, että edes Putin tai Trump toimisivat tällä tavoin. Siinä mielessä maailma on muuttunut paremmaksi, vaikka paljon on uusiakin ongelmia.

Feminismi oli itsestäänselvää

Feminismi on aina ollut Eeva Lennonille sisäsyntyinen ja itsestäänselvä asia. Alun perin hän opiskeli juristiksi, vaikka se jos mikä oli 1950–60-luvulla miehinen ala.

– Minua peloteltiin, että siellä häiriköidään, eivätkä professorit päästä tahallaan tyttöjä läpi. Mutta mitä vielä, SYK:n (Suomalainen Yhteiskoulu) kurin ja vaatimustason jälkeen ne tentit olivat lastenleikkiä, Lennon virnistää.

Muuten tiedekunta kyllä oli ”pölyinen ja jähmeä”. Lennon löysi valtiotieteen, 1960-luvun hittitieteen sosiologian ja tajusi, että tässä on kokonaan uusi maailma.

– Meillä oli tyttöjengi, johon kuuluivat muun muassa suffrageteista innostunut paras ystävättäreni Elina Salo sekä Ritva Turunen, josta tuli tasa-arvoa ajaneen Yhdistys 9:n puheenjohtaja.

Rakastetuksi näyttelijäksi noussut Elina Salo oli tärkeä myös ammatillisesti. Eeva Lennon inhosi aluksi kameran edessä oloa, ja ystävätär antoi tärkeitä vinkkejä myös äänenkäyttöön ja sanojen oikeaan painotukseen.

Kirjassa ei valiteta, mutta nuoren naiskirjeenvaihtajan kokemukset vaihtelevat huvittavista yksinkertaisesti pöyristyttäviin. Viime mainittuihin kuuluu presidentti Urho Kekkosen käytös kirjeenvaihtajaa kohtaan Ranskan valtiovierailulla: tämä kohteli toimittajaa kuin ketä tahansa tytönheitukkaa ja piti keskustelun muodissa ja mannekiineissa.

– En minä siitä pitänyt, mutta en ottanut järin vakavastikaan. Näytin aina ikäistäni nuoremmalta, mikä oli riesa. Lehden kolumnikuviin minusta tehtiin pitkään vanhentava piirros uskottavuuden säilyttämiseksi.

Lennon sanoo, että Kekkosen isällinen tai setämäinen flirttailu oli monen sen ajan miehen tapa, mutta ei sellainen käytös enää kävisi päinsä –onneksi.

Englanti oli takapajula

Englantiin muutto 1970-luvun alkupuolella toi perheelle uudet haasteensa. Maa vaikutti Ranskaan verrattuna monin paikoin ankealta takapajulalta, ja etenkin Peter Lennon koki irlantilaisena ennakkoluuloja. Puolisot näkivät toimittajina ja arjessaan myös 1970-luvun suuret kaivoslakot, kaupunkimellakat, IRA:n terrorin ja thatcherismin nousun.

– De Gaullella ja Margaret Thatcherilla oli eroistaan huolimatta paljon yhteistä – ennen kaikkea se, että he eivät osanneet lopettaa ajoissa. Autoritaariset hallitsijat, jotka haluavat omanlaistaan järjestystä ja ajavat tahtonsa läpi hinnalla millä hinnalla, saavat kyllä järjestyksensä – mutta siitä seuraa aina uudenlaisia ongelmia ja sekasortoa. Tämä pätee myös Putiniin, Trumpiin ja Euroopassa nousussa oleviin populistijohtajiin, Lennon huomauttaa.

"Britanniassa heikko koulutustaso"

Britannian vaikeaa EU-suhdetta Lennon on seurannut alusta lähtien eli vuodesta 1973, kun Britannia liittyi yhteismarkkinoille.

Pian koittava brexit on hänen mielestään pitkään jatkuneen valehtelun, itsepetoksen, tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden tulos.

– Britit haluavat aina vain uskoa olevansa pieni yksinäinen ja sisukas saari, jota muut piirittävät ja joka taisteli yksin sodissa ja nyt taistelee pahan EU:n byrokratiaa ja sanelua vastaan. Kumpikaan kansallinen kertomus ei pidä lainkaan paikkaansa, Lennon puuskahtaa.

Lennonin mukaan perusongelma on, että englantilaiset eivät opettele ulkopolitiikkaa tai ymmärrä, että EU on ennen kaikkea rauhanprojekti.

– Ja vaikka Englannissa on muutama perinteinen huippuyliopisto ja korkeatasoista tiedettä, yleinen koulutustaso on heikko ja peruskoulu esimerkiksi Suomeen verrattuna todella heikko. Englannissa myös erikoistutaan varhain, jolloin akateemisesti koulutettujen ihmistenkin yleissivistys voi olla hutera.

Brexitiä raivokkaasti ajanut keltainen lehdistö ja UKIP-puolue ovat joutuneet vastakkain todellisuuden kanssa, mutta vastuun kantavat muut, etunenässä konservatiivipuolue ja pääministeri Theresa May.

– Englannissa vallitsee kaaos, kun ehdoista ei päästä sopuun ja kaikille on käynyt selväksi, että kakkua ei voi yhtä aikaa syödä ja säästää.

"Ajattelen heti, että suomalaisten pitää saada kuulla tästä"

Kävi brexit-neuvotteluissa miten tahansa, Eeva Lennon ei aio lähteä Englannista, vaikka hänen identiteettinsä on suomalaisen.

Peter Lennon kuoli eturauhassyöpään vuonna 2011, mutta studio-ohjaajana ja toimittajana työskentelevät aikuiset lapset Suzanne ja Sammy ovat eläneet valtaosan elämästään briteissä, ja Eeva Lennon jatkaa töitään.

Lennonin laajasta ystävä- ja tuttavapiiristä eläkkeellä on vain yksi. Toisaalta hän myöntää, että kyse on pääosin hyväkuntoisista, hyvin koulutetuista ja työtään rakastavista ihmisistä, joille työ on vahva osa identiteettiä.

– Ei toimittajan työstä jäädä eläkkeelle, koska se antaa aina mahdollisuuden opiskella ja oppia uutta. Olen kova kiihtymään ja kiihdyn yhä, kun kuulen jostain mielenkiintoisesta. Ajattelen heti, että suomalaisten pitää saada kuulla tästä.

Eeva Lennon, Lontoo, ei vaikene – ja hyvä niin.

Julkaistu: 29.10.2018
Kommentoi »