Apu

Dominick Arduinin matka kohti pohjoisnapaa - Apu seurasi ranskalaisnaisen seikkailua aitiopaikalta



Dominick Arduinin matka kohti pohjoisnapaa - Apu seurasi ranskalaisnaisen seikkailua aitiopaikalta

Maaliskuun neljäntenä päivänä 2003 Dominick Arduin lähti hiihtämään Pohjois-Siperian Severnaja Zemljan -saaren kärjestä kohti maantieteellistä pohjoisnapaa. Jos Domi onnistuisi kaksi kuukautta kestävässä vaativassa urakassa, hänestä tulisi historian ensimmäinen pohjoisnavalle yksin hiihtänyt nainen. Mutta jo pelkästään Domin toimittaminen lähtöpaikkaan oli oma seikkailunsa. Juttu on julkaistu Avussa 11/2003. Se on osa Avun uutta sarjaa, jossa toimittajat kertovat juttujensa taustoista.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Petri Mulari

Jokaisen pitäisi kerran elämässään kokea yksi Venäjän sisäinen lento Siperiaan, sillä yksi kerta riittää.

Antonov -74 –lentokoneessa on tilaa noin kolmellekymmenelle, mutta matkustajia on nelisenkymmentä. Ylimääräiset jäävät siis nousun ajaksi seisomaan käytävälle. Edessä on seitsemän ja puolen tunnin lento Moskovasta Pohjois-Siperiaan Hatanga-nimiseen kaupunkiin.

Kun kone on ilmassa, seisojat kömpivät koneen perässä olevaan rahtiosastoon ja viettävät muita mukavamman matkan makoillessaan pitkin pituuttaan laukkujen päällä. Koneessa on lentoemäntä, joka ei naamaansa näytä matkan aikana, mutta panee matkustajat itse tarjoilemaan itselleen ruokaa. Ruokailuvälineet tulevat perässä, kun ruoka on syöty.

Tätä kummallista lentoa Dominick Arduin, 43, on odottanut jo kolme vuotta. Jokainen kilometri vie hänet lähemmäs kohti niitä paikkoja, joiden kautta kaikki pohjoisnavalle mielivät naparetkikunnat kulkevat. Jossain kolmen päivän ja noin viidentoista lentotunnin päässä sijaitsee Severnaja Zemljan saariryhmä ja siellä Mys Arktitshesku (Arktinen niemi) -niminen paikka, joka on Venäjällä pohjoisnapaa lähin paikka. Kanadan puolella vastaava on Ellesmeren saari.

Kohti Hatangaa mönkivässä koneessa on paikallisten lisäksi peräti kolme pohjoisnavalle tähtäävää retkiryhmää sekä Siperiasta kuvauspaikkoja etsivä BBC:n kuvausryhmä. Muuta mediaa edustaa Domin seurueeseen kuuluva Apu-lehti sekä Lapin Radion toimittaja Esko Ranta. Koneen takaosa on lattiasta kattoon täynnä eteläkorealaisen Park’s Grand Slam Expedition -naparetkikunnan upouusia laukkuja. Retkiryhmän pomo Park Young Seok on kiivennyt kaikille maailman yli 8 000 metriä korkeille vuorille sekä jokaisen mantereen korkeimmalle huipulle. Parkin ryhmään kuuluu kuusi jäsentä – vuorikiipeilijöitä tai lumilautailijoita – eikä yksikään osaa hiihtää! Tämän kuullessaan Domi ei voi olla hymyilemättä ja ryhmä saa nopeasti lempinimekseen Korealaisten hiihtokoulu. Ryhmää kaitsee kuuluisa venäläinen naparetkiopas, arktisiin alueisiin erikoistunut tiedemies Viktor Bojarski, jolle kummatkin maailman navat ovat hyvin tuttuja paikkoja.

Domin ja eteläkorealaisten lisäksi pohjoisnavan aikoo valloittaa myös kolmen venäläisen retkikunta. Kun miehet kuulevat Moskovassa, että Domi aikoo lähteä navalle yksin, ilmeet vaihtelevat ällistyksestä puhtaaseen ivaan. Mutta viikon sisällä mietteet muuttuvat. Lopulta yksi ihastuu ranskattareen niin, että päättää lähteä Domin kanssa kaksistaan navalle, mikä ei tietenkään sovi Domin suunnitelmiin.

Varokaa luita

Lennon aikana ylitetään neljä aikavyöhykettä ja pysähdytään tankkaamaan keskellä yötä jonnekin Uralin vuoristoon. Aamuviideltä kone laskeutuu pakkasen pieksemään Hatangaan. Sitten on pakko nauraa, sillä Siperiassa on ihan oikeasti kylmä! Pakkanen puree yli 38 asteella ja Antonov -74:n moottorit pieksevät piikinterävää lunta kasvoille. Rahti lastataan kentälle ja jokainen saa itse hakea kiitoradalta laukkunsa. Mutta laukkujen saaminen vie pari tuntia.

Korealaiset hytisevät tupakalla terminaalin ulkopuolella ja Kim-niminen kaveri kertoo joutuvansa jäämään Hatangaan kahdeksi kuukaudeksi. Mies huokaa: Soulin talvissa tunnetaan vain alle kymmenen asteen pakkaset.

Väkijoukon keskeltä marssii terminaaliin pitkä ranskalaismies Bernard Buiques, joka napakasti ottaa ohjat käsiinsä. Ahkiot sekä laukut nostetaan kuorma-autoon ja hyisen ajomatkan jälkeen suomalaisporukka sijoitetaan majapaikkaansa.

– Älkää sitten potkiko luita, Bernard sanoo ja aukaisee oven. Majapaikka sijaitsee Bernardin omistaman mammuttimuseon tutkimuslaboratorion yhteydessä. Seuraava viikko eletään luiden kanssa.

Koirat seisovat aina kolmella jalalla

Vuonna 1621 perustettu Hatanga sijaitsee 5 000 kilometrin päässä Moskovasta, Hatangajoen suulla, josta aukeava lahti on osa Laptevinmerta. Paikka sijaitsee Taimyrin niemimaan itäpuolella.

Ennen perestroikaa Hatanga oli vilkas sotilastukikohta, jossa asui noin 12 000 ihmistä. Tänään väkeä on enää noin 3 000. Paikallisia, dolganeja ja nenetsejä, on suurin osa väestöstä, venäläisiä vain noin 10 prosenttia.

Vaikka kaupunki on vanha ja rapistunut, ihmiset ovat ystävällisiä. Paikalliset kyselevät, mistä tulet ja lapset huutelevat nauraen "hello!" Ihmisillä on aasialaiset piirteet, naisten turkit viistävät maata.

Paikalliset elävät metsästyksestä, kalastuksesta ja poroista, tosin tundralla vaeltelee vielä noin 300 nomadia. He ovat kiertävää elämää viettäviä ”poroperheitä”, jotka asuvat porojen vetämissä, pienissä neliskulmaisissa taloissa.

Siperian huurunaamaiset koirat seisovat aina kolmella jalalla (lämmitellen yhtä tassua ilmassa), leipä maistuu bensalta, ikkunoiden ulkopuolella roikkuupakastimina muovikasseja eikä autoja sammuteta asioiden hoitamisen ajaksi. Henkilöautoja on vähän, ja moottorikelkat painavat täysillä pitkin pääkatua. Helmikuun lopulla viideltä on jo pimeää, mutta joka ilta toinen toistaan upeammat revontulet leiskuvat Hatangan taivaalla.

Painava ahkio

Kun pitkän lentomatkan rasitukset on nukuttu pois, ahkiot kannetaan sisälle mammuttilaboratorioon. Tekemistä on paljon ja muistamista sitäkin enemmän. Hatangan kaupat tulevat tutuiksi, kun etsitään pakkasmittaria ja sytyttimiä. Dominick ei tupakoi, mutta tarvitsee sytyttimiä sulattamiseen. Bernard auttaa.

Domi tapasi vuonna 1997 ranskalaisen bisnesmiehen Bernardin, joka etsii mammutteja Siperiasta sekä järjestää retkikuntia ja turisteja pohjoisnavalle. Viimeisen 13 vuoden aikana Bernard on nähnyt Hatangan talon sohvallaan noin 25 pohjoisnavalle pyrkivää retkikuntaa. Domi on hänen mielestään valmiimpi haasteeseen kuin moni muu.

Kaasupullot on täytettävä, satelliittipuhelimien toiminta tarkistettava, tavarat jaettava kahteen ahkioon: toinen lähtee mukaan, toinen jää varalta Hatangaan. Myös ruoka-annokset on laskettava, sillä ensimmäinen huoltolento tulee vasta kahdeksannentoista matkapäivän jälkeen.

Kun Domi saa aseen, ilme vakavoituu. Jääkarhuja varten tarvittava kivääri on painava ja kaiken lisäksi sen mukana tulee 30 ammusta. Ahkion lopullinen paino tulee olemaan noin 70 kiloa.

Ensimmäisiä uutisia muista retkikunnista alkaa tipahdella. Korealaiset kauhistelevat pakkasta. On outoa, että heillä on muoviset siteet suksissaan. Suomalaisen maalaisjärki sanoo, ettei muovi kestä yli 40 asteen pakkasta, mikäli suksilla kiskotaan vielä 120 kilon ahkiota. Varasiteitä ei ole.

– Ovat tuhlanneet rahaa kaikkeen muuhun paitsi tärkeimpään. Pahimmassa tapauksessa uudet suksisiteet tulevat maksamaan 55 000 euroa, mikä on huoltolennon hinta, Bernard puistelee päätään.

Venäläisillä on vuorostaan ongelmia rahoituksen kanssa, sillä Bernard vaatii takuurahan pelastuslennolle. Pitkän keskustelun jälkeen Bernard antaa miehille luvan lähteä. Kaksi päivää ennen reissua yksi retkikunnan jäsen peruu osallistumisensa!

Ehkä huomenna?

Päiviin löytyy uusi rytmi. Joka aamu ylös seitsemältä, sitten purevassa pakkasessa Bernardin taloon aamiaiselle. Lopulta bensaleipää ei saa nieltyä edes väkipakolla. Odotetaan Severnaja Zemlja -saariryhmän Pioneerisaaren vierellä sijaitsevalle pikkuriikkiselle Srednij-saarelle lentäviä helikoptereita.

Ensimmäisenä aamuna retkikunnat istuvat jo lentokentällä, kun matka perutaan. Murmanskista saatava lupa puuttuu – ja kopterin lähtöaikana Murmanskissa kello oli neljä yöllä. Seuraavana aamuna Srednijssä on huono sää. Ja sitä seuraavana.

Siinä vaiheessa alkaa hymyt hyytyä. Vain Domi on rauhallinen, ja lopulta syy selviää:

– Voitan valoa koko ajan. Nyt olen voittanut jo puolitoista tuntia enemmän päivänvaloa per päivä. Vielä on aikaa maaliskuun 10. päivään asti, sen jälkeen alkaa tulla hoppu pohjoisnavan päässä. Aurinko paistaa läpi vuorokauden ja sulattaa jäätä.

Siperia alkaa opettaa kärsivällisyyttä.

Kiva, uusi koti

Pakkanen kipuaa yli neljäänkymmeneen. Korealaiset pysyttelevät hotellissa, mutta suomalaiset ottavat kaiken irti kirpeän aurinkoisesta pakkassäästä. Hatanga tulee koluttua katu kadulta, kaupungissa on muun muassa upouusi, kaunis kirkko. Dominick aiheuttaa paikallisille ihmetystä juoksulenkillään sekä lenkkareillaan. Löytyy kauppa, joka ei myy bensalta maistuvaa leipää ja kaikkien riemuksi Esko kaivaa repustaan savustettua poronlihaa. Vain teltta on ongelma.

– Kun retkikunta pysähtyy, se saattaa palelluttaa sormensa. Vaara on pahimmillaan teltan pystyttämisessä tai keittimen kanssa touhutessa. Jos sormet paleltuvat, reissu loppuu siihen, Domi kertoo.

– Olen alkanut ajatella, etten ota telttaa mukaan ollenkaan vaan nukun kaksi kuukautta ahkiossa. Jos on myrskyinen sää, joudun tekemään sen joka tapauksessa, koska telttaa ei voi silloin pystyttää.

Koko illan Domi on mietteissään ja ottaa lopulta asian puheeksi Bernardin kanssa. Äkkiä olohuoneen täyttää kiivas, innostunut ranskankielinen puhe. Bernard ryntää ulos varastoon, Domi syöksyy perään. Lopulta kaksikko palaa takaisin australialaisen naparetkikunnan jättämän kotateltan kanssa. Kiivaan keskustelun jälkeen kota pystytetään keskellä yötä revontulien leiskuessa Bernardin pihamaalle ja siinä se on: uudempi, turvallisempi tapa saada tuulensuoja napajäällä.

– Mulla on hieno uusi koti, Dominick huoahtaa onnellisena revontulien alla.

Mukana seuraavan ohjelehtisen mukaan kodan nimi on ”Kiva”.

Lopulta tehdään päätös: Ei herätä aamulla. Jos kopteri lähtee, tulkoot hakemaan. Koska aikataulut venyvät, Eskolta loppuu aika kesken ja hän joutuu lähtemään takaisin Suomeen.

Neljäntenä odotuspäivänä Dominickin riemastunut kiljaisu herättää kaikki.

– Kopterit lähtevät!

Kopterit lentävät aina kaksin

Pika-aamiaisen jälkeen porukka hoidetaan täpötäyteen lastattuihin MI-8-helikoptereihin. Edessä on viiden tunnin matka bensankäryssä. Turvallisuuden takia kopterit lentävät aina kaksin. Kopterissa on kylmää, aika menee torkkuen. Kopterin apumiehet osoittavat jälleen, kuinka vieraanvaraisia venäläiset ovat: jokaisesta piiraspinosta, makkaranpätkästä, tee-termoksesta ja votkapullosta tarjotaan myös suomalaisille.

Parin tunnin päästä kopteri laskeutuu tuulen pieksämälle tundralle ja se tankataan mukana tuodusta kerosiinitynnyristä. Jäinen poronraato nakataan ensin ulos tynnyreiden tieltä. Pakkasta 40, tuuli 30 metriä sekunnissa. Seurueen kaksi naista lentelevät riehuvan tuulen mukana housut nilkoissa pitkin tundraa, vessaa ei tietenkään ole. Parin minuutin oleskelu ulkona aiheuttaa vitivalkoiset pakkasenpuremat kasvoihin.

– Pakkasta vähintään –50, ellei ylikin, tuulen kanssa luettuna, kopterin ukot epäilevät.

Seuraava tankkaustuokio on parin tunnin päästä mantereen kärjessä.

Eristyksissä

Kolomiannij on yksi Venäjän pohjoisimmista sääasemista. Se sijaitsee pienellä, puuttomalla luodolla noin 15 kilometrin päässä Sred srednij -nimistä rajavartioasemaa Severnaja Zemlja -saarilla. Sääasemaa miehittää ympäri vuoden muusta maailmasta eristyksissä kaksi perhettä, jotka pitävät myös pientä majataloa pohjoisnaparetkikunnille. Igor ja Galia Lutshenko sekä Anatoli ja Svetlana Omeltshenko pääsevät Srednijstä lomalle puolentoista vuoden väliajoin. Omeltshenkoilla on pieni poika, 10-vuotias Sasha. Naiset ja Igor ovat meteorologeja, Anatoli mekaanikko.

Majatalo on lämmin ja siisti. Auringonlasku punaa ulkona lumen, sisällä tuoksuu vastapaistettu leipä. Huoneissa on kerrossängyt ja keittiön vieressä oleskelutila sohvineen, ruokapöytineen sekä televisioineen. Korealaiset tekevät itse omat ruokansa, Bernard ja suomalaiset syövät sääaseman perheiden kanssa. Ruoka on tuttua: karjalanpaistia, paistettua kalaa, kanankoipia. Bernard on tuonut myös säkki- ja laatikkokaupalla luodolle kaivattuja herkkuja; muun muassa keksejä, kanamunia ja lihaa.

Venäläinen, nyt kahteen mieheen supistunut retkikunta asuu rajavartioston kanssa.

Talossa on kolme sääntöä: tupakointi sallittu vain ulkona, ovet on aina suljettava sisään tullessa ja yksin ei saa mennä ulos. Leveästi virnistellen Viktor selittää, että talolla vierailee muka 3–4 kertaa päivässä jääkarhu, ulkona on oltava aina mukana aseistettu jääkarhuvahti. Porukka haahuilee yksinäänkin pitkin pihoja, kuka nyt laiskasti vähän silmäilee ympärilleen.

Koko jääkarhutouhuun suhtaudutaan yliolkaisesti. Kun joudutaan lähtemään vähän kauemmaksi taloista, Bernard ottaa toki aseen mukaan, mutta tunnin jäätiköllä seisoskelun jälkeen selviää, ettei mies edes tiedä miten mokomaa pyssyä käytetään.

Istumme lounaspöydässä, kun Dominick ryntää äkkiä sisälle.

– Siellä on iso jääkarhu!

Noin 200 metrin päästä talosta, ahtojään reunalla istuskelee valtava, kellertävä jääkarhu, jota Boris-koira haukkuu vieressä.

Karhu ei välitä koirasta, mutta katselee sitäkin nälkäisemmin korealaisia, joka opettelevat hiihtämään jäällä.

– Mihin perhanassa nuo menevät, Viktor huudahtaa äkkiä ja säntää jäälle. Korealaiset hiihtävät suoraan kohti karhua, kuin olisivat umpisokeita.

Hiihtokoulu vaihtaa suuntaa, mutta karhu jää paikalle. Se kiertelee ensin kauempana, alkaa sitten lähestyä taloa. Pelko ja innostus kouristelevat vuoron perään vatsanpohjassa, karhu on enää 150 metrin päässä. Se pysähtelee, istahtaa, kurkottaa kaulaansa, haistelee, mulkaisee koiraa. Ja lähtee taas liikkeelle. Lopulta karhu on liian lähellä, Igor ampuu pari kertaa ilmaan, ja karhu juoksee pois.

Ase ei toimi!

Jääkarhut eivät ole enää vitsi. Lounaan jälkeen Avun kuvaaja Petri Mulari, Dominick ja Bernard lähtevät ottamaan kuvia Domista. Jäätiköllä Bernard alkaa testailla asetta. Mies lataa ja pumps: luoti putoaa aseesta maahan. Mies lataa ja pumps: toinen luoti putoaa maahan. Mies lataa ja pumps: jo kolmas luoti putoaa hankeen. Lopulta kuvaajalta pettää pokka:

– Aiotko tappaa jääkarhun nauruun?

Kun kolmikko on palaamassa takaisin talolle, miehet näkevät äkkiä jääkarhun lähellä. Dominick hiihtää edellä ja vetää ahkiota – miehille tulee kiire: talolle on vielä satojen metrien matka, ase ei toimi ja karhu lähestyy. Jäältä tullaan pois rauhallisesti, mutta erittäin napakasti. Karhu seuraa ihmisiä talon kulmalle asti.

Myös korealaisilla on aseen kanssa ongelma. Illalla rajavartioaseman miehet tulevat katsomaan aseita ja korjaavat kummankin aseen säädöt. Aseen lisäksi Domi saa mukaansa savuja, valoraketteja.

Sillä aikaa kun pöytään katetaan huikopalaa votkapullojen kera rajavartioaseman miehille, naiset käyvät saunassa. Viktor antaa aseeksi valopistoolin ja käskee ampua kohti karhua. Nauru maittaa: mennä nyt aseistettuna saunaan. Sen jälkeen Sasha näyttää kotivideon, jossa karhuemo tuuppaa oven auki ja menee sisälle samaan saunaan.

Hyvin varustetut Kimit

Kahteen asiaan tottuu nopeasti: pakkaseen ja jääkarhuihin. Srednijssä ollaan kolme yötä, ja näihin vuorokausiin mahtuu monta kertaa huuto eteisestä: ”Ulkona on jääkarhu”. Retkikuntia mietityttävät huonot uutiset: lähtöpaikalta Arktiselta niemeltä aukeaa sadan kilometrin levyinen avovesialue, jota on mahdoton meloa yli ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan navan valloitus olisi pystyttävä aloittamaan maalta. Mutta railo jäätyykin kiinni.

Korealaiset osoittautuvat hauskaksi porukaksi. Kuuden miehen retkikunnan lisäksi mukana on kaksi television kameraryhmää, kaksi niin sanottua perusleirimiestä, jotka jäivät ensin kuukaudeksi Hatangaan ja sen jälkeen kuukaudeksi vielä Moskovaan, sekä retkiryhmän johtajan tyttöystävä. Korealaisilla on sponsori, joka on varustanut miehet päästä varpaisiin ja lähes jokaisen nimi on Kim. Lopulta ei puhuta enää edes korealaisista, vaan Kimeistä: ”On Kimien vuoro syödä”, ”Mistä Kimit löysivät olutta”?

Viimeisenä iltana Viktor pitää Kimeille pitkän kokouksen.

– Kun näette jääkarhun, älkää puhuko sille. Älkää provosoiko, katsokaa mitä se tekee. Jos se alkaa tulla, tehkää itsestänne isompi. Ja jos se ei auta, pelästyttäkää se ampumalla ilmaan.

Domi jättää lopun kokouksesta väliin, sillä osa asioista on hänestä itsestäänselvyyksiä, osa alkoi kuulostaa jo pelottelulta.

Flunssainen yksinhiihtäjä vetäytyy nukkumaan jo yhdeksältä, kun viimeisen illan juhlat vasta alkavat.

Arktinen niemi

Tiistai-aamuna, 4. maaliskuuta, Dominick on rauhallinen ja iloinen. Hän istuu sängyllä ja tunkee tavaroita reppuun.

– Mulla on jäällä niin luksuskoti, että mulla on varmaan aikaa siivota. Mitään muuta tekemistä mulla ei olekaan, kuin siivota illalla, Domi hymyilee reppunsa epäjärjestykselle.

Retkikunnat lupaavat soittaa ensimmäisenä iltana kello kahdeksan ja seuraavana aamuna uudelleen. Bernard haluaa varmistaa, että ensimmäinen yö on mennyt hyvin. Vasta sen jälkeen kopterit palaavat mantereelle.

Matka koptereille taittuu kuorma-autolla, jonka lavalle on rakennettu koppi. Ihmiset lentelevät sen sisällä kuoppaisella jäätiellä. Jos kaikki naparetkikunnat tekevät saman kuorma-autoreissun, Venäjän puoleiset napavalloitukset alkavat melkoisilla mustelmilla.

Mietteliäs Dominick

Kahden tunnin ajan valtava MI-8 jyrisee valkoisen autiuden yllä, ihmiset torkkuvat ja Dominick siemailee viimeistä limonadiaan seuraavaan kahteen kuukauteen. Hän katselee välillä ikkunasta ulos, vajoaa mietteisiinsä, ja kun huomaa, että kolme ihmistä tuijottaa, virnistää iloisesti.

Lopulta jossain taivaanrannassa häämöttää jokunen kerosiinitynnyri sekä kummallinen, puusta rakennettu torni. Siinä se siis on, Arktinen niemi, Siperian pohjoisin kärki.

Kohti pohjoisnapaa

Tuuli on tyyni, aurinko sumuverhon takana, pakkasta vain –38. Domi laittaa Argosin päälle, tämä järjestelmä ilmoittaa hänen olinpaikkansa internetiin 20 kertaa päivässä. Pohjoisnavalle on matkaa 985 kilometriä. Korealaiset touhuavat toisen kopterin luona. Venäläinen retkikunta asettelee ahkioitaan kuntoon, miehet vilkaisevat Domia ja kysyvät, että "lähdetäänkö?" Jo aikaisemmin Dominick lupasi pysytellä ensimmäisen yön muiden lähellä turvallisuussyistä.

Domi katselee hetken ympärilleen ja vilkaisee sitten Bernardia.

– Missä päin on pohjoisnapa?

Bernard naurahtaa ja osoittaa kädellään oikean suunnan.

Sitten edessä ovat halaukset. Kurkkua kuristaa, sillä mitä voisi sanoa ihmiselle, joka lähtee yksin taistelemaan kahdeksi kuukaudeksi napajäälle?

Ei mitään.

Hiljaisuuden vallitessa 4.3.2003 kello 14.30 (Suomen aikaa 9.30) Dominick Arduin kiskaisee ahkion liikkeelle ja lähtee ottamaan vastaan haasteen, joka onnistuessaan vie hänet naparetkikuntien historiaan. Äkkiä, täysin spontaanisti ihmiset alkavat huutaa, kiljua, hurrata: ”Nähdään pohjoisnavalla”, ”Tee se!”, ”Ole varovainen”, ”Nauti!”

Vain yksi kopterin venäläisistä miehistä katsoo hiljaa Domin perään ja tekee lopulta ilmaan pienen ristinmerkin:

– Da hranit tebja bog.

Jumala sinua suojelkoon...

Artikkeli on julkaistu Avussa 11/2003. Se on osa Avun uutta sarjaa, jossa toimittajat kertovat juttujensa taustoista.

Täältä voit lukea Avun toimittajan Eve Hietamiehen kurkistuksen tämän artikkelin kulissien taakse.

Julkaistu: 24.3.2018